keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Tapa minut, äiti!








Tämä Marianne Käckon kirja kertoo hänen omasta tytöstä, joka lopetti syömisen. Kirjan nimi on Tapa minut, äiti! (2008). Kirjan nimi ei voisi paremmin kuvata sitä tunteiden vuoristorataa, mitä kirjan lukeminen aiheuttaa. Oma lapsi toivoo, että äiti tappaa hänet, koska lapsi ei pysty syömään ja elämään normaalisti, elämä on liian vaikeaa tytölle.

Kirjan kertoja on äiti, joka seuraa tyttärensä kamppailua syömishäiriön kanssa. Tyttö sairastuu ensimmäisen kerran 11-vuotiaana. Äiti huomaa lapsensa käytöksessä tiettyjä merkkejä, tyttö on ollut pitkään karkki- ja jäätelölakossa, auttaa innokkaasti ruoanlaitossa. Äiti puhuu myös tyttärensä kanssa anoreksiasta kertovasta kirjasta, mutta tyttö on sitä mieltä, että hänellä ei ole sitä. Lopulta äiti punnituttaa tyttärensä, joka painaa 34 kiloa ja on 143 cm pitkä, joten terveydenhoitajan tarkastuksesta paino on pudonnut viisi kiloa.

Lopulta tyttö tunnustaa oksentelunsa äidilleen. Tämän jälkeen tyttö aloitti rajun syömislakon ja hän lisäsi liikuntaa ja kuntoilua. Äiti sai nopeasti ajan lastenlääkärille, mutta heidän oli mentävä sairaalaan jo sitä ennen. Sairaalassa tytön kunto romahtaa entisestään ja hänelle asennetaan nenämahaletku. Kahdeksan viikon hoidon jälkeen tyttö pääsi päiväksi kotiin. Sairaalareissu kesti 4 kuukautta.
Tyttö pysyi terveenä kolme vuotta ja sen jälkeen sairaus uusi vielä pahempana ja kesti neljä seuraavaa vuotta.

”Aiot siis elää letkun kanssa koko ikäsi?”
”Joskus minusta tuntuu, että olet idiootti tai kuulet huonosti. Olen sanonut tuhat kertaa, etten aio enää syödä.”
”Aiot siis ihan tosissasi elää koko ikäsi letkun varassa?”
”Eihän minulla ole vaihtoehtoja.”

Sairaudesta toipuminen oli pitkällinen prosessi. Anoreksiaan sairastunut ei ole koskaan yksin sairautensa kanssa, vaan siinä ovat osallisena perheenjäsenet, ystävät, sukulaiset, koulukaverit ja kaikki jotka tuntevat sairastuneen ja tietävät sairaudesta mm. lääkärit ja hoitajat, psykologit ym.
Kirjan lopussa tytär kertoo omia näkemyksiään kirjasta ja omasta sairaudestaan ja on iloinen siitä, että selvisi sairaudesta hengissä. Hän on oppinut arvostamaan elämää, iloa ja onnea, mutta hän tietää, että mitään niistä ei voi pitää itsestään selvänä asiana.
Suosittelen kirjaa perheille, jossa syömishäiriö on osa perheen jokapäiväistä elämää. ****

Marianne Käcko, Tapa minut äiti!
suom. Jaana Nikula
Teos 2008 pokkari
s. 301

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Piiat


 






Jostakin syystä en aikonut lukea kovasti mainostettua ”Piiat” kirjaa, josta on jo tehty elokuva. Ehkä minua häiritsi kirjan nimi. Ystävän suosituksesta luin kirjan ja pidin siitä todella paljon. Aihe on 1960-luvun alkupuolen Mississipistä ja koskee mustia kotiapulaisia ja heidän valkoisia työnantajia, lähinnä rikkaita kotirouvia, joiden päätehtävänä oli käskyttää ja huonosti kohdella palvelusväkeään, joka näkyy myös Suomessa vielä tänä päivänä työelämässä. Kirjasta näkee selkeästi, että kenellä oli valta, se käytti sitä joko hyvällä tai huonolla tavalla.

Piiat kirja on Kathryn Stockett´n vuonna 2009 kirjoittama kirja alkuperäisnimeltään The Help. Kirjassa valkoihoinen Miss Skeeter asui kotonaan ja halusi kirjoittajaksi, mutta 60-luvulla naisten paikka oli hankkia aviomies ja lapsia, eikä käydä töissä. Hän onnistui kuitenkin saamaan jalkansa sanomalehden ovenrakoon ja hänen piti tehdä palstaa, jossa käsitellään kotitöitä, joita Skeeter ei osannut itse tehdä. Kotona kotityöt oli tehnyt musta kotiapulainen, joten avukseen palstanpitämiseen Skeeter onnistui saamaan mustan kotiapulaisen Aibileenin, jolla oli niksit joka pulmaan. Lopulta yhteistyö syveni ja pari alkoi tehdä yhdessä kotiapulaisten kirjaa.

Hanke oli tosi uskalias rotusorron pahimmalla seudulla. Mustilta ihmisiltä puuttuivat oikeudet ihmisarvoon ja tasa-arvoon, esim. kotiapulaisille tehtiin omat vessat jonnekin piiloon autotalliin, he eivät saaneet käydä valkoisten kirjastossa, kouluissa, päivähoidossa, lääkärissä, sairaalassa. Kirjaa tehtiin salassa ja suurella pelolla, sillä ympärillä olevia mustia pahoinpideltiin, hirtettiin ym. päivittäin. Ihmetyttää, miten pitkä ja valkoinen, huomiota herättävä nuori nainen kävi miltei päivittäin mustien alueella, eikä se herättänyt viranomaisten tai valkoisten asukkaiden epäilyjä. Kirja on fiktiota, joten se onnistui suuresta pelosta huolimatta.

”Yule Maylla oli oikein hyvä asianajaja” Pascagoula kertoi. ”Mutta kaikki sanoivat, että tuomarin vaimo on miss Holbrookin hyvä ystävä ja että tavallinen rangaistus on kuusi kuukautta, mutta miss Holbrook sai venytettyä sen neljäksi vuodeksi. Se juttu oli ratkaistu ennen kuin se alkoikaan.”

Kirja herättää ottamaan selvää Missisipin mustien oikeuksista tänä päivänä, mikä on muuttunut ja mitä on tullut tilalle. Huolimatta kirjan aiheesta, kirja onnistuu olemaan välillä humoristinen ja lämmin, hyvät ihmissuhteet kuvataan realistisesti. Pelottavinta on seurata sitä, miten kiusaamisilmiö ei-suosittua ihmistä kohtaan leviää ja minkälaisia valheita ja juoruja levitellään aivan estottomasti. Kiusaaja on keskellä kaikkea ja pystyy siihen, koska on suosittu, sillä jos et nuoleskele kiusaaja, olet seuraavana hänen hampaissaan. Miten ihmeessä me ihmiset joudumme kiusaajien koukkuihin?

torstai 22. maaliskuuta 2012

Tuplana kiitos!







Otin mielenkiinnolla luettavaksi ”Tuplana kiitos!” kirjan (2011), sillä sen ovat kirjoittaneet äiti ja tytär eli Eppu Nuotio ja Anna Nuotio. Kirja on heidän ensimmäinen yhteinen dekkari, mutta lastenkirjoja he ovat toimittaneet ja kirjoittaneet yhdessä. En mene veikkaamaan, kumpi on kirjoittanut mitä kirjan osia, mutta kirja on jaettu eri päähenkilöiksi, joiden ajatuksia kirjassa näkyy.

Kirjan päähenkilöt, jotka kertovat eri elämänvaiheistaan, ovat aikuiset kaksoset Alisa ja Elisa, jotka ovat adoptoitu pieninä vauvoina ja silloin osallistuneet lääkekokeiluun. Mainitsen lääkekokeilun, koska siitä oli tiettyjä seuraamuksia tyttöjen elämässä. Kirjassa esiintyy myös tyttöjen biologinen äiti ja Alisan avomies. Seurahuoneen tarjoilija Rauno kirjoittaa omaa tarinaansa ja alussa Raunon kertomukset olivat kuin jostakin vanhemmasta ajasta, kenties kirjoittaja halusi tuoda esille sen, että Rauno on vanhempi ja eläkkeelle jäävä ihminen, joten sellainen ihminen kertoo elämästään vanhahtavasti ja koukeroisesti. Onneksi se tyyli muuttuu ihan normaaliksi kirjan edetessä, eikä lopussa korosteta sitä, että Rauno on vanha.

Aika kauan kirjaa sai lukea, ennen kuin ymmärsi, että miksi kirjassa kerrotaan kahta ihan erillään olevaa tarinaa, Raunon ja Marjan tarinaa ja kaksosten tarinaa. Yhtymäkohdat löytyivät kirjan edetessä ja erilliset ihmiset liittyivät toisiinsa. Kummallisia salaisuuksia näille tämän dekkarin henkilöille kasaantui. No lukekaa ja ihmetelkää.

Haluan selkeästi lukea kirjasta, mitä työtä ihmiset tekevät ja tässä kirjassa oli sairaanhoitajat, poliisi ja tarjoilija, mutta äidin ihmeellinen seikkailu maailmalla potkujen jälkeen ihmetytti, millä rahalla hän matkusteli, millä rahalla iso asunto Helsingissä on tyhjillään kuukausikaupalla. Elisan työt ihmetyttivät myös, muutama sähköposti koko aikana, millä hän ansaitsi elantonsa. Ei oikein uskottavaa.

Kirjan nimi on tuplana kiitos ja sillä viitataan biologisen äidin viehtymykseen tuplaviskeihin ja kenties leikkisästi kaksosiin, joita toisinaan kutsutaan tuplat esim. tuplarattaat, tuplavaunut jne. Kannen kuvassa olevassa viskilasissa on kaksi jääpalaa ja niissä on aika inhottavasti sikiöt sisällä. Kannen kuvaa olisi kannattanut miettiä tarkemmin, sillä ei kirjan kaksosia viskissä uitettu.

Kellarikomerossani roikkuu miesten puku, jota en ole koskaan ennen nähnyt. Tajuan kyllä mitä se merkitsee. Joku on käynyt komerollani, avannut lukon ja ripustanut puvun roikkumaan verkkokatosta. (ote kirjasta Tuplana kiitos!)

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Näkymätön








Löysin kätköistäni dekkarin, joka oli jäänyt jostakin syystä lukematta. Kirja on ruotsalaisen Mats Wahlin ”Näkymätön”. Kirja on julkaistu Ruotsissa jo 2000 nimellä Den osynlige, mutta ilmestyi Suomessa vuonna 2005.

Kirja alkaa siitä, kun koulupoika Hilmer Eriksson tajuaa, että hänestä on tullut näkymätön. Hän ei vielä ihan alussa ymmärrä, että hän on henkiolento, ja yrittää huutaa kaikille luokassa olijoille, että hän on täällä. Luokkaan on tullut poliisi Harald Fors kertomaan Hilmerin katoamisesta. Hilmer seuraa, kun Fors haastattelee kaikki luokkakaverit. Heti alkulehdiltä selviää, ketkä mahdolliset rikolliset ovat, mutta kirja on kerrottu tosi jännittävällä otteella, miten Fors selvittää rikoksen. Tietysti Hilmerin läsnäolo kirjan eri tilanteissa ja hänen ajatusmaailman seuraaminen tuo mukavaa ulottuvuutta kirjan tapahtumiin.

Myös Mons Kallentoft käytti samantapaisesti uhria yhtenä kirjan päähenkilönä kirjassaan ”Sydäntalven uhri”. Näkymättömän uhri Hilmer Eriksson on yhdeksäsluokkalainen poika, hänellä on hyvä ystävä Daniel ja tyttökaveri Ellen. Hilmer pelaa jalkapalloa ja on hyvä koulussa, mutta ikäväkseen samassa luokassa on oikeita pirulaisia oppilaiksi, joiden tehtävänä on häiritä jokaisen oppilaan ja opettajan koulupäivää.

Sitä on kaikenlaista ikävää, hän sanoi hetken kuluttua. Nuorilla on taipumus vainuta kaikkein pahimmat jutut. Meillä on tässä koulussa muutama mätämuna. Jotkut heistä ovat huomanneet, että meitä ärsyttää erityisesti, että he maalaavat hakaristejä. He maalaavat niitä joskus, yrittävät luultavasti purkaa jonkinlaisia turhaumia, mistä minä tiedän. Jonakin toisena aikana he olisivat keksineet muita koiruuksia. Minun aikana aikuiset sai hermostumaan naimalla tai juomalla viinaa. (ote kirjasta Näkymätön)

Harald Fors tekee hyvää työtä selvittääkseen rikolliset, tapahtumat ja tapahtumapaikan. Lopulta Hilmer löydetään ja hän on vielä hengissä, en kerro kuoleeko Hilmer ja mitä lopussa tapahtuu, sillä jätän mahdollisille lukijoille jotain jännitettävää.

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Kevään kalpeudessa


 





Ruotsalaisen Mari Jungstedtin dekkarisarjassa on ilmestynyt suomennettuna seitsemän kirjaa. ”Kevään kalpeudessa” on kuudes ja se ilmestyi suomennettuna 2011, vaikka alkuperäinen kirja ”Den mörka ängeln” ilmestyi Ruotsissa vuonna 2008. Jostakin syystä kestää kolme vuotta, että kirjat suomennetaan, ihmettelen sitä suuresti. Vai onko kääntäjillä liikaa töitä, who knows.

Kirjasarjan vahvuus on henkilöhahmot, jotka tulevat tutuiksi kirjojen aikana. Päähenkilö komisario Anders Knutas murrosikäisine lapsineen on turvallinen isähahmo, vaikka riitely lasten kanssa on jokapäiväistä. Rikokset selviävät Knutaksen ja hänen oikean kätensä Karinin älykkäällä yhteistyöllä, Karinin, jota Knutas ei luovuttaisi kenellekään toiselle miehelle, vaikka itse on onnellisesti naimisissa. Toinen vahva henkilöhahmo on Visbyn alueuutisten toimittaja Johan Berg, joka tekemällä tarkkoja tutkimuksia ja haistamalla palaneen käryä uutisaiheista, löytää usein ratkaisuja rikollismaailman tapahtumista, sillä niitä riittää tällä Gotlannin kauniilla saarella. Johania auttaa persoonallinen 26v. valokuvaaja Pia, jota koristavat lävistykset ja vahvat meikit, harrastuksena hänellä näyttää olevan poikaystävien kierrätys.

Kirjan alkutapahtumissa tapetaan vahingossa väärä ihminen, ja kunnes murhaaja saadaan kiinni, on kaikenlaisia vääriä tutkintalinjoja ehditty viedä eteenpäin ja taaksepäin sekalaisessa tahdissa. Murhan kohteena oli nainen, jolla ei ollut kykyjä hoitaa pieniä lapsia rakkaudella. Nainen sitoutti tiukan kurin, alistamisen ja häväistyksen siihen, että sai itse esiintyä marttyyrina, jota kaikkien hänen lasten oli palvottava. Naisen sijasta murhattiin vahingossa hänen miesystävä, vahinkojahan sattuu. Kuinka ollakaan murhaaja löytyi lähipiiristä, niin kuin tavallisessa elämässäkin usein käy.

Pidän oikein paljon kirjan alun prologista ja lopun epilogista. Kyseiset tekstit laittavat aivosolut miettimään, kuka murhaaja on ja mikä on johtanut siihen, että hän tekee rikollisen tekonsa, miksi nainen oli yritettävä raivata pois tieltä. Pidän myös dekkarisarjoista, joissa päähenkilöt pysyvät samoina. Gotlanti on tullut tutuksi kirjan sivuilta ja Mari Jungstedt viettääkin kesäkaudet siellä gotlantilaisen miehensä kanssa. Hän ammentaa siis aitoja vaikutteita aidosta murhaympäristöstä.

Tyttöjen äänet heidän takanaan. Lopettakaa nyt, päästäkää se menemään. Ota ne pirun avaimet ja juokse kotiin äidin luo. Älä vaan kuse housuihisi. He painoivat päätäni vielä viimeisen kerran ennen kuin päästivät otteensa. Saatanan epäsikiö. (Ote kirjasta Kevään kalpeudessa)

Kirjasta saadaan lukea otteita koulukiusaamisesta pahimmillaan, joten siinäkin mielessä kirja pysyttelee ajankohtaisissa asioissa, kun koulukiusaaminen on noussut työpaikkakiusaamisen kanssa erittäin mediaseksikkääksi aiheeksi. Todella epämiellyttävää, kun joutuu niiden kohteeksi.

torstai 15. maaliskuuta 2012

Toisella silmällä


 



Julia Kellyn kirjassa ”Toisella silmällä” (2010) siirrymme Irlannin pääkaupunkiin Dubliniin seuraamaan vauraissa oloissa elävän perheen elämää perheen tyttären Lucyn näkökulmasta. Kirjan alkuperäinen nimi on ”With my lazy eye” kertoo siitä, että Lucy, lempinimeltään Bunty, joutui elämään puolisokeana, koska häntä ei käytetty silmälääkärissä, eikä hän siten saanut likinäköönsä tarvittavia laseja. 21v. hän leikkautti silmänsä laserilla ja oppi näkemään maailman ihan eri näkökulmasta samaan aikaan, kun hänen isänsä makasi teho-osastolla.

Kirja alkaa, kun Lucy on 8-vuotias ja kertoo halustaan pitää tukassaan olevat täit, sillä hänestä on mukava, kun tukassa asuu jotakin ja ne kutittivat mukavasti kulmakarvoissa ja korvan ympärillä. Lucy kertoo myös miten kakka hypähteli laineissa, kun heidät nostettiin ylös vedestä kylvyssä. Lucy kertoo myös miten hänen oli pakko istua naama kiinni televisiossa, kun hän ei muuten nähnyt siitä mitään.

Kirja on humoristinen nuoren naisen kasvu- ja kehityskertomus vanhempien suurten odotusten keskellä, lasten on opiskeltava yliopistossa ja heidän on pärjättävä elämässä. Lucy sattuu vain olemaan sellainen tyyppi, jota ei koulunkäynti kiinnosta ilmeisesti siksi, että on puolisokea ja elämässä on muitakin kivoja vaihtoehtoja, kuin koulunkäyminen.

Isä madalsi vaatimustasoa ostoskassien pakkaamiseen, kun hän näki lukion ensimmäisen luokan todistukseni. Hän täryytti ärrää julistaessaan: ”Surrrkeaa” – en ollut koskaan ennen kuullut hänen tekevän niin. Olin siis erittäin pahassa pulassa ja minun olisi luultavasti viisainta ottaa pitkät.(ote kirjasta Toisella silmällä)

Lucyn isä olisi halunnut nuorena alkaa runoilijaksi, mutta jätti haaveet taakseen. Isä oli kuitenkin ylpeä, kun Lucy näytti hänelle novellinsa ja kehui sitä oivalliseksi. Ankaran isän kehut tuntuivat hyvältä. Lucy oli löytämässä oman uransa kirjoittajana.

Kirja on lämminhenkinen perhekuvaus ja Lucy kertoo omista tuntemuksista, peloista, kateudesta, iloista, haluista rehellisen hauskasti ja todentuntuisesti. Kirjan lopussa Lucy näkee hautausmaalla kauniin sudenkorennon, jota hän ei ennen leikkausta olisi nähnyt. Kirja oli kuin toukka, josta kuoriutui siipensä saanut sudenkorento, sudenkorento oli aikuinen Lucy.