lauantai 30. syyskuuta 2017

Riikka Ala-Harja: Kahden maan Ebba

Finlandia-taloon oli tungettu yli kaksituhatta nelosluokkalaista. Mun mekkokaan ei päässyt pyörimään niin kuin sen kuuluisi, sillä lailla korkealle. Mutta muuten pormestarin tanssiaisissa oli älyttömän hauskaa.

Riikka Ala-Harjan lastenkirjan Kahden maan Ebban päähenkilö on nelosluokkalainen Ebba, jonka elämä on siinä mielessä erikoinen, että hän joutuu kulkemaan lomillaan tai vanhempiensa lomilla kahden maan välillä, sillä Ebba asuu äitinsä kanssa Helsingissä ja isä asuu perheensä kanssa Saksassa. Ebba matkustaa yksin kymmenen kertaa vuodessa Saksaan isänsä luokse. Ebba on kaksikielinen ja hän käy saksalaista koulua. Isän ja isän vanhempien kanssa on lämpimät välit, mutta isän uusi perhe hiertää välejä ja aiheuttaa kiukuttelua.

Lopuksi tiukkahousulaulaja toivotti meille turvallista kotimatkaa. Tiukkahousu ei tiedä, että mulla on tänään kaksi kotimatkaa. Muut menee kotiin ja viestittelee toistensa kanssa kaikesta hauskasta, ja koulussa puhutaan koko päivä, mitä Finlandia-talolla tapahtui. Mä en. Mä olen Saksassa.

Kirjan alussa Ebba ei haluaisi lähteä Saksaan. Yksin matkustaminen pelottaa, sillä Saksassa on ollut terroristitekoja vähän aikaa sitten. Ebballe on tullut terrorismipelko. Hän pelkää myös olla yksin lentokoneessa, vieressä voi istua kuka tahansa, eikä välttämättä pääse vessaan. Tällä kertaa matkustaminen ei onneksi ole yhtä pelottavaa. Ja isä on vastassa ja he menevät yhdessä isovanhempien luokse. Seuraavana päivänä Ebban maailma mustenee, kun isä on järjestänyt ikävän yllätyksen. Tästä voikin jatkaa tämän mukavan kirjan parissa.

Kahden maan Ebba kirjassa on runsaasti eri aiheita mistä voi keskustella lasten kanssa. Eroperheet ja kaksi kotia ja toisen vanhemman tapaamiset tai miten asuminen on järjestetty ovat varmasti kiintoisia keskusteluja kirjan lukemisen jälkeen. Kirja sisältää niin mielenkiintoisia teemoja esim. Suomen 100-vuotinen itsenäisyys ja miten se on näkynyt arkielämässä. Samoin terrorismi ja terroristiteot. Todella mielenkiintoinen lastenkirja, jota suosittelen kolmannesta luokasta ylöspäin. Kirjan Ebba on selkeästi jo varhaismurrosikäinen ja tunteet kuohahtelevat. Riikka Ala-Harja on tuonut hyvin esille nelosluokkalaisen mielenmaisemaa.

Mulla on kevyt ja hyvä olo, vaikka olen ihan poikki. Mutta en mä niin väsynyt ole, etten jaksaisi vielä pompata pystyyn ja esittää, miten tiukkahousu heitteli Finlandia-talolla tukkaansa ja pyöritti pehvaansa.

Riikka Ala-harja, Kahden maan Ebba ****
kuvitus Marika Maijala ****
Otava 2017
s. 108

torstai 28. syyskuuta 2017

Päivi Alasalmi: Siipirikon kuiskaus


Olin ollut hylkiö, mutta nyt minä kannoin mukanani kuolemaa. Veri oli virrannut, sukumme miesten tummanpunainen, sakea ja korvaamaton veri oli valunut vieraaseen maahan kaukana kotoa. Minusta tuli pelätty. Katsettani kammottiin. Minussa oli merkki, ja se oli kuoleman merkki.

Päivi Alasalmen hurjan ja vahvan historiallisen Soruia –trilogian kolmas kirja on Siipirikon kuiskaus. Soruia lähti elämään Alasalmen novellikirjasta Joenjoen laulu, jatkoi lentoaan Pajulinnun huudossa ja kertoo kirjoissa saamelaisten varhaisesta elämästä ja Soruian noitaelämästä 1500-luvun saamenmaalla, joka sekin kuului Ruotsi-Suomeen ja siten ruotsalaisille, vaikka oli saamenmaa, saamelaisten oma maa ollut pitkään. Tosin saamelaisten kimpussa olivat myös venäläiset ja vainolaiset, joihin kuuluivat tanskalaiset ja norjalaiset. Saamelaisten peuroille, turkiksille ja muulle omaisuudelle oli kärkkäitä ottajia.

1500-luvun puolivälissä mukaan tulivat verottajat, ja verot nousivat vuosi vuodelta, joka vähensi riistaa metsistä huomattavasti. Lisäksi Lutherin oppien mukaan noituus piti kitkeä maasta pois. Kirjan teemana saamelaisuuden väheksyntä ja heidän kulttuurinsa ja oma uskontonsa alasajo alkoi jo varhaisessa keskiajassa. Vihollisia oli liikaa.

Kun katsoin kylässämme kasvavia pikkulapsia, sain muutakin ajateltavaa kuin vain Kaukomielen heimolaisten pelätty kosto. Tiesin, että joskus sen aika koittaisi ja se tulisi olemaan jälleen hirvittävä, mutta ehkä ei vielä sinä päivänä. Oli vain se hetki, joka kulloinkin oli käsillä, ja se oli hyvä hetki, koska se saattoi olla viimeiseni.

Aiemmissa kirjoissa pirkkalalaiset olivat tehneet ryöstöretkiä saamelaisten asuinalueille. Soruia oli rakastunut yhteen heistä, mutta saanut karvaasti kokea pirkkalalaisen petturuuden. Tästä rakkaudesta syntyi mieheksi kasvanut poika, joka oli tottunut elämään ilman isäänsä. Aiemmassa kirjassa Kaukomieli tuli toistamiseen ryöstämään Soruian suvun aarteita. Soruian mieltä oli vaivannut koko elämän ajan Kaukomieli ja hänen sukunsa.

Soruian isä oli shamaani, lapin noita. Hänen näkemisensä lahja oli periytynyt Soruialle, joka katsoi tulevaisuuteen, jos joku pyysi, paransi sairaita yrteillään ja loitsuillaan sekä auttoi synnytyksissä. Tällaisia taitoja katsottiin myös pahalla. Soruian mies ei uskonut Soruian taitoihin. Nainen ei olisi saanut olla noita.

Soruia-trilogia on ollut lempilukemistoani, ja Siipirikon kuiskaus jäi mukavan avoimeksi, vaikka olikin päätösosa. Hienoa, että saamelaisuudesta kirjoitetaan, sillä heidän historiallinen asuinalueensa kapeni Suomen laajentuessa.  Nykyisin kulttuuria ja kolmea virallista saamenkieltä herätellään henkiin kielipesien ja saamenkielisten opetusten avulla. Saamelaiset ovat virallinen alkuperäiskansa, joilta vietiin oikeus omaan maahansa, kulttuuriinsa ja uskontoon. Kiitokset Päivi Alasalmelle hienosta kirja-trilogiasta, josta voimme lukea miten saamelaisten elinolosuhteet kapenivat 1500-luvulla.

- Nyt tämä lapinvaimo langetti itselleen kuolemantuomion, kappalainen sanoi.

Päivi Alasalmi, Siipirikon kuiskaus *****
Gummerus 2017
s. 368
Historia, keskiaika
Saamelaiset

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu
Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto

tiistai 26. syyskuuta 2017

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat


Sadie Jones on monipuolinen kirjailija ja uusin suomennos Kutsumattomat vieraat tuo esille uuden puolen hänen lahjakkuudestaan kirjoittamisen saralla. Ensimmäinen kirja, jonka luin häneltä oli todella traaginen Kotiinpaluu, joka kertoi pojasta, jonka äiti kuoli. Kuolema oli pojalle traumaattinen kokemus, mikä ei voinut olla jättämättä jälkiä. Seuraavaksi luin Jonesin Ehkä rakkaus oli totta teoksen. Teoksen päähenkilöt rakastivat toinen toisiaan, mutta rakkauksilla oli eri kohteet, ne eivät kohdanneet. Ehkä rakkaus oli totta nosti Jonesin maailmanmaineeseen, mutta minulle Kotiinpaluu oli se kirja, joka jätti voimakkaamman lukujäljen.

Uusimmassa suomennoksessa Jones on luonut kartanomiljöön, mutta kartanon asukkaiden taustalta ei löydy vanhoja sukuja eikä rikkaita tuttavuuksia. Kartanon asukkaat ovat hyvin mielenkiintoisia, mutta köyhiä, sillä heillä ei olisi oikeasti varaa asua kartanossa. Päivänä, jolloin kartanossa tapahtuu kaikenlaista omituista, juhlitaan perheen vanhimman tyttären syntymäpäiviä. Perheen äiti toivoisi tyttärensä ja naapurin tehtailijapojan (kutsuvat häntä maanviljelijäksi) kihlajaisia, mutta äiti saa pettyä. Sieltäkään ei rahapulaan tule apua.

Syntymäpäiville on tulossa juhlijoita, mutta samaan aikaan eräs juna on ollut onnettomuudessa ja pian kartanoon alkaa ilmestyä epämääräisen likaisia ja kolhiintuneita matkustajia, jotka pitäisi pitää juhlien ajan hiljaisina. Englantilainen teehän se auttaa vaivaan kuin vaivaan, no vähäksi aikaa. Illasta ei muodostu aivan syntymäpäiväsankarin Emeraldin toiveiden täyttymystä, mutta on siinä tietyt positiiviset puolensakin. Yksi vieraista on todella mielenkiintoinen ja komea henkilö ja kiinnostus näyttäisi olevan molemminpuolista. Toisaalta vieraiden joukkoon ilmestyi myös kummallinen tyyppi, joka kävi yläluokkaisesta henkilöstä pukeutumisensa puolesta, mutta käytöstavat olivat kaikkea muuta. Ja kaiken lisäksi tuo tyyppi näytti tuntevan heidän äitinsä.

Sadie Jones pureutuu tässä kartanoromantiikkakirjassaan luokkayhteiskunnan kuvailuun, samalla kun hän pureutuu pinnan alla luikerteleviin salaisuuksiin ja häväistyksiin, joiden aika on tulla esille makaaberilla tavalla. Uskon, että kirjalle on vankkumaton lukijakuntansa, mutta itse olin kirjan loputtua pettynyt. Tiedän, että kirja olisi tv-elokuvana mainio, sillä juonista löytyy todella koukuttavia kohtia esim. perheen nuorin tyttö järjestää todella hauskoja tapahtumia, joista aikuisilla ei ole hajuakaan, vaikka ne haisee…
Samoin oudoista matkustajista saisi hyviä kuvauskohteita. Haluaisin siis nähdä tämän kirjan valkokankaalla tai tv.ssä. Kirjailija on aiemmin toiminut tv-käsikirjoittajana, joten se näkyy tässä kirjassa.

Charlottea ei niinkään tyrmistyttänyt Travesham-Beechersin – hänen tuhonsa välikappaleen – läsnäolo, sillä ainahan mies oli ollut tyranni ja maanvaiva. Enemmän häntä häiritsi tapa, jolla mies oli ilmaantunut huoneeseen: jollakin käsittämättömällä konstilla lukitun oven läpi.

Sadie Jones, Kutsumattomat vieraat ***
Suom. Marianna Kurtto
Otavan kirjasto 2017
s. 291
The Uninvited Guests 2012
Kartanoromantiikkaa
Mustaa huumoria

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Leena Lumin bloggaus

maanantai 25. syyskuuta 2017

Rosa Liksom: Everstinna


Tämmönen on minun menheisyys. Tämmösenä mie sen muistan.

Rosa Liksomin Everstinna kertoo kirjailija Annikki Kariniemen (1913-1984) elämätarinasta  lapin murteella kirjoitetun tarinan, jossa kirjan kertoja kertoo oman elämäntarinansa nimettömänä. Annikki Kariniemi oli tuottelias kirjailija ja kirjan lapsuudenkuvauksissa hän oli runotyttö, joka innostui eri aatteista perinpohjaisesti. Lapsuuteen kuului partio, Lotta Svärd – toiminta ja suojeluskuntatoiminta. Taustalla oli viha naapurimaata kohtaan ja saksalaisen idealismin ihannointi. Lapsuuteen ja nuoruuteen kuuluivat kuohuvat vuosikymmenet ja sodat. Lapsuudesta asti hänen elämäänsä kuului myös isän ystävä Eversti.

Aika, jollonka mie synnyin, oli vihan aikaa. Aika, jollonka mie kasusin naiseksi, oli vihan ja koston aikaa.

Eversti merkitsi runotytön itselleen jo hyvin nuoresta lähtien. Hän oli 28 vuotta vanhempi kuin kirjailija, joka meni naimisiin toisen miehen kanssa, mutta jatkoi suhdettaan Everstin kanssa. Sota-aikana hän oli kirjassa Everstin sihteeri ja mm. merkkasi listoihin kuolleiden nimiä. Hän oli opiskellut opettajaksi ja määrättiin välillä syrjäkylille opettajaksi. Eversti löysi tiensä myös kouluille.

Olin keriny pittää Hirttojärvessä koulua kolmisen viikkoa ko joku koputti keskellä yötä minun pienen opettaja-asunon klassiin. Se oli Eversti. Mie päästin sen sisäle. Menimä suohraan sänkhyyn ja naima yläkuun loistheessa aamuyöhön asti niin että Everstin asetakin saumat vain reppeilit.

Everstin vaimo kuoli ja kirjailija otti eron ensimmäisestä miehestä ja he elivät aikansa avoparina, kunnes sotien jälkeen menivät naimisiin. Siinä vaiheessa sota oli siirtynyt perheväkivaltaan, pettämiseen ja kirjailijan lopulliseen alistamiseen. Yhteiselämää ja väkivaltaa oli kestänyt liian pitkään, Everstinna sairastui henkisesti ja lopulta pääsi hoitoon. Ja vihdoin ymmärsi erota miehestään.

Kerran mie kysyin Everstiltä, että miksi se kiuttaa minua ja suoranaisesti yrittää tappaa minut harva se kuukausi. Siihen se vastasi, että sitä ruoskii ketä rakastaa.

Everstinnan punainen kansikuva ja kansikuvassa oleva kirjailijan nimi ristissä kuvaavat punaista natsilippua, jossa oli valkoinen hakaristi. Rosa Liksom on kirjoittanut Everstinna teoksessa hyvin aikakauden yhteiskunnalliset tapahtumaketjut varsinkin sota-aikoina ja sen jälkeen, minkälaiseksi Suomi muuttui ja mitä mieltä vahva Eversti oli muutoksesta. Everstinna itse oli lapsena ja nuorena hyvin itsenäinen ja itsepäinen ja haki vahvaa johtajuutta ihanteekseen ja sai sellaisen Everstistä, mutta se rakkaus johtajuuteen muuttui särkyneiksi unelmiksi. Se vain on niin uskomatonta, että naiset jäävät tällaisiin hakkaajamiehiin kiinni. Ajatellaan, että se oma rakkaus parantaa miehen tavat, paskat parantaa. Onneksi Annikki pääsi lopulta eroon siitä ihmishirviöstä.

Rosa Liksomia haluan kiittää Everstinnasta, jonka aihe oli minulle vaikeimmasta päästä jo tuon natsi-ihannoinin vuoksi, siihen lisättynä naisia hakkaava narsistimies. Totuus on usein tarua ihmeellisempää, tässä tapauksessa totuus on tarua pahempaa. Ilman Liksomin rehevää teksti-iloittelua kirja olisi ollut huomattavasti synkempi. En voi sanoa tykänneeni Everstinnasta, sillä en pysty ihannoimaan natsisaksaa ja perheväkivaltaa missään muodossa. Ilman Liksomin tekstiä, rehevää ja niin iholle kiinni käyvää tekstiä, joka nosti kirjan tarinaa ylöspäin kaikesta siitä saastasta ja mustuudesta, haki iloa, suorastaan kannatteli lukumatkaa, en pitäisi kirjasta. Liksom on vain niin huippulahjakas kirjailija, että tällainenkin todella ruma tarina, joka valuu verta ja eritteitä, muuttuu hänen kirjoittamana luettavaksi kirjaksi. Tähdet annan Rosa Liksomille.

Rosa Liksom, Everstinna *****
Like 2017
s. 195



Osallistun kirjalla Tuijatan Taiteilijaromaani-haasteeseen ja Marikan Naisen tie-lukuhaasteeseen.

Kirjasta ovat bloganneet mm. Anneli, Tuijata ja Lumiomena

lauantai 23. syyskuuta 2017

Gard Sveen: Pimeän sylissä

”Elämäsi tietysti helpottuisi, jos voisin osoittaa sinulle jonkun syypään. Saisit syyttää sitä ihmistä kaikesta. Kyllähän se auttaisi, eikö vaan?” kysyi ääni hänen takaansa.

Norjalaisen Gard Sveenin Tommy Bergmann – sarjaan on suomennettu uusi dekkari Pimeän sylissä. Gard Sveen sai esikoisdekkaristaan Raskaat varjot Pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon. Pimeän sylissä jatkaa koukuttavasti sarjan dekkarimaailmaa. Sveen on luonut ihan oman maailman, jossa pääosassa on rikospoliisi Tommy Bergmann, poliisi, jonka salaisuuksien tultua ilmi kaikki inhoaisivat häntä, mutta Bergmannia suojellaan, sillä hän tekee hyvää tutkijan työtä melkein kokonaan nukkumatta. Jos hän nukkuu, saapuvat hirviömäiset painajaiset.

Olivatko he kaikki erehtyneet? Eikö Anders Rask ollutkaan ihmispeto kuten niin yksituumaisesti oli julistettu, ei siis sittenkään raakalainen joka ansaitsi ankarimman rangaistuksen, hitaan ja tuskallisen kuoleman? Oliko Rask pelkkä ahdistelija, sinänsä tietenkin paha, vaan ei mikään murhamies?

Oslosta löytyi melkein kuollut uhri, jonka tekotavasta istui vankimielisairaalassa henkilö, joka oli tunnustanut useita vuosia aiemmin samanlaisia murhia. Oliko kyseessä kopioija, vai oliko vankimielisairaalassa väärä henkilö. Henkilö, joka oli halunnut tunnustuksellaan ainoastaan julkisuutta. Maailma on täynnä kieroutuneita ja sairaita tyyppejä, jotka tunnustavat mitä vain. Poliiseille tuli kiire, sillä edellisten surmien käsittelyt otettaisiin uudelleen käsittelyyn. Tommy Bergmannille annettiin viikko aikaa tutkimukseen ja avukseen hän sai Susannen. Susannelle tuli näytön paikka, sillä määräyskirja rikospoliisissa oli melkein lopussa, eikä paluu järjestyspoliisiin kiehtonut. Tommy Bergmann ei vain ollut työpari, jonka kanssa hän olisi halunnut tehdä yhteistyötä.

Lunta tuprusi niin, että Ringvollin vankimielisairaalan vanhaa päärakennusta oli vaikea erottaa tältä etäisyydeltä. Vahva tuuli pärrytti köysillä valkoista lipputankoa kuin pikkurumpua. Puolitangossa roikkui läpimärkä lippu, jonka tuuli sai satunnaisesti revittyä silmänräpäykseksi irti tangosta, minkä jälkeen lippu valahti taas alas raskaana, kuin murheen painamana. Sitten prosessi alkoi alusta, yhä uudestaan. Kuinka monta talvea elämään mahtuu? Tommy Bergmann mietti sitä katsellessaan.

Pimeän sylissä vie lukijan nuoren Tommyn uran alkutaipaleelle, tarkastelee matkan varrella suoritettuja rikoksia ja omaa elämää yksin ja yhteiselossa kumppaneiden kanssa. Uudelleen avattu tutkimus liikkuu sekä menneisyydessä että nykyisyydessä ja tuo molempien tutkijoiden elämään pelkoja, joita siinä ei pitäisi olla. Tapaus muuttuu todella pimeäksi, joka hoippuu hulluuden ja väkivallan oudoissa tunnelmissa. Kirjan koukuttava loppu vie lukijan pakostakin miettimään seuraavaa dekkaria Tommyn ja kenties Susannen seurassa.

Gard Sveen, Pimeän sylissä ****
Suom. Arja Kantele ja Susanna Paarma
Bazar 2017
s. 447
Helvete åpent 2015

perjantai 22. syyskuuta 2017

Pekka Matilainen: Miniatyyrimaalari

Santini oli hänen ja muiden humanistien vannoutunut vihamies, leppymätön fanaatikko, joka etsimällä etsi uskon vihollisia. Jo yksi inkvisiittorin korviin kantautunut varomaton sana saattoi johtaa vakaviin seuraamuksiin.

Historiallisten jännäreiden ystävät pääsevät Pekka Matilaisen 1400-luvulle sijoittuvan teoksen Miniatyyrimaalarin mukana keski-aikaiseen Roomaan ja sen kaduille sekä tarkastelemaan elämänmenoa ajassa, josta puuttuvat tyystin digiajan kiihkeä elämänrytmi. Me lukijat pääsemme nauttimaan ajasta, jolloin kirjat kirjoitettiin ja kopioitiin käsin, sekä hyvässä lykyssä vielä kuvioitiin miniatyyrimaalauksin. Kirja sisältää faktatietoa ja henkilöitä, jotka ovat eläneet tuona aikana, mutta tarina on fiktiota.

Kirjan päähenkilö on miniatyyrimaalari Toni, joka pystyy myös kopioimaan kirjoja, mutta koska on vasenkätinen, kopioiminen on hidasta, joten hän on siirtynyt maalariksi. Kirjan alussa Toni on matkalla Baselista Alppien yli Roomaan ja toiveissa olisi päästä maalariksi Vatikaaniin. Kirjan kansikuvasta näkee miten Toni matkustaa, ja että hänellä on mukanaan vain miniatyyrimaalaustarvikelaatikko.

"Tuolla on heidän Valehtelijoiden klubinsa. Siellä he istuvat harva se ilta ryyppäämässä, kertomassa likaisia juttuja ja puhumassa pahaa kaikista, ei edes paavia säästetä. Tulet varmasti viihtymään."

Paavin pesti Vatikaanissa oli yhtä huojuva kuin tämän päivän kunnanjohtajien paikat Suomessa. Parhaimmillaan oli vallassa useampikin paavi, ja taustajoukkojen vahvuudesta riippui, kuka pysyi paavinistuimella pisimpään. Vihollisia ja urkkijoita riitti jokaiselle, humanisteille, taiteilijoille ja uskonmiehille, joiden jokaisen kannatti luottaa vain itseensä, sillä vihollisella saattoi olla ystävän kasvot. Myrkytykset ja muut kuolemanaiheuttajat tulivat kirjassa tutuksi niin päähenkilölle kuin lukijallekin. Kirjassa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, jota Tonikaan tuskin uskoi aiemmin mahdolliseksi. Roomassa oli myös muuan nainen, johon nuori Toni rakastui vuosia sitten. Tutustuessaan Roomaan Tonin ajatuksissa liikkui vain, että näkisi edes vilauksen kyseiseisestä naisesta, johon vieläkin tunsi vetoa.

"Vai siksi sinä käyt niin usein Santa Marian kirkossa. Minä kun luulin, että kävit siellä vakoillaksesi minua", hän sanoi huvittunut sävy äänessään. Siitä ja hänen hymyilevästä ilmeestään päättelin hänen kiusoittelevan minua.

Rooma ei sittenkään ollut 1400-luvulla kovin iso kaupunki, joten Toni tapasi tuttujaan ja sai uusia ystäviä, mutta myös vihollisia. Vatikaanissa oli eräs antiikin aikainen käsikirjoitus, jonka olemassaolo oli jo vaatinut uhreja. Olisiko Tonista kopioimaan ja kuvittamaan kyseinen käsikirjoitus, josta salainen mesenaatti olisi valmis maksamaan huomattavan summan rahaa. Toisaalla suuri rahasumma ja salailu, toisaalla inkvisiittori Santini, jonka kiduttamat ihmiset asuivat salaisissa maanalaisissa luolissa, koska muuten edessä olisi kiduttava kuolema. Loppua kohden Tonin ja Santinin välinen piinaava piiloleikki oli kihelmöivän jännittävä tapahtuma. Uskomaton historiallinen jännitysseikkailu Roomasta. Suosittelen.

Pekka Matilainen, Miniatyyrimaalari *****
Atena 2017
s. 415
Historia
Jännitys


Kuvassa Pantheonin katto ja siinä oleva reikä. Kirjan päähenkilö vieraili myös tässä kirkossa, joka aiemmin palveli muuta kuin kristinuskoa. Kävin itse Pantheonissa elokuussa 2017. Kirja toi mukavasti mieleen Rooman matkan nähtävyydet. Maanalainen Rooma jäi kiehtomaan mieltä, ehkä seuraavalla kerralla sitten sinne tutustumaan.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta


Seisoin tuijottamassa muotokuvaa, ja muutaman sekunnin ajan muistin, miltä oli tuntunut olla tuo tyttö, vailla nälkää tai pelkoa, pää täynnä pelkkiä kepeitä haaveita tulevista kahdenkeskisistä hetkistä Édouardin kanssa. Tyttö muistutti minua siitä, että maailmassa voi olla kauneutta ja että minun elämääni olivat aikoinaan määrittäneet pelon, nokkoskeiton ja ulkonaliikkumiskiellon sijasta taide, ilo ja rakkaus.

Englantilaisesta Jojo Moyesista on tullut yksi lempparikirjailijoistani. Hänen kirjansa koukuttavat lukemaan, niiden henkilöihin ja ongelmiin pystyy samaistumaan ja aina niissä on jokin syvempikin teema taustalla. Uusimman kirjan taustalta löytyy ihmisten arvotavaroiden huostaanotto sotien aikana, ja niistä käytävät oikeudenkäynnit nykyajassa. Kirjan yksi päähenkilö on taulu, Tyttö jonka jätit taaksesi. Kirjan englanninkielinen nimi on tämä taulun nimi, joka olisi sopinut mielestäni paremmin myös suomennettuna kirjan nimeksi. Jojo Moyesin uusimman kirjan nimeksi on kuitenkin valittu Ne, jotka ymmärtävät kauneutta.
  
Kirja kulkee kahdessa tasossa. Vuonna 1917 saksalaiset olivat miehittäneet Ranskan. Sophie oli tullut Pariisista maaseudulle, jossa hän siskonsa ja pikkuveljensä kanssa piti pientä hotellia ja ravintolaa pystyssä. Hotellista oli viety kaikki irtonainen, jopa lattialaudat. Erään välikohtauksen jälkeen uusi komendantti päätti, että hän ja muut upseerit käyvät illastamassa hotellissa. Hän oli ihastunut Sophien taidemaalarimiehen maalaamaan tauluun ja ehkäpä myös Sophieen. Kaikki ranskalaiset miehet olivat rintamalla tai vankeina. Kylän asukkaat eivät katselleet hyvällä saksalaisten illanviettoja hotellissa, ja juorut levisivät ilkeinä talosta taloon.

Yhdeksänkymmentä vuotta myöhemmin samainen taulu on nähty sisustuslehdessä ja Édouardin sukulaiset vaativat taulun takaisin suvulleen. Taulu kuuluu Liville, jonka mies antoi taulun hänelle huomenlahjaksi. Taulu oli ollut heillä kymmenen vuotta. Liv oli jäänyt leskeksi ja elämänkuviot olivat lievästi sanoen hunningolla, ei töitä, ei rahaa maksaa laskuja, ei elämänhalua, ja suuri suru jatkuvasti mielessä. Siihen vaatimus taulun palauttamisesta tuntui kohtuuttomalta taakalta ja Liv aikoi taistella taulun puolesta, sillä hän oli kiintynyt siihen kovasti.

Jojo Moyes on rakentanut kaksi erilaista tarinaa, joita molempia yhdistää rakkaus ja taulu. Historialliset tapahtumat ovat hyytävän jännittäviä, sillä siinä ollaan armottomien vihollisten kanssa tekemisissä päivittäin. Jostakin syystä pidän nykyaikaan sijoittuvasta tarinasta enemmän. Kirjan lopussa lukija saa selville taulun tarinan, ja missä se oli kulkenut sen jälkeen, kun se hävisi hotellilta. Viehättävä tarina, ja rakkaudesta on aina ihana lukea kirjoja. Suosittelen romanttisten ja viihdyttävien kirjojen ystäville.

”Tarjoan teille tauluani, Herr Kommandant.”

Jojo Moyes, Ne, jotka ymmärtävät kauneutta ****
Suom. Heli Naski
Gummerus 2017
s. 444
The Girl You Left Behind 2012
Historia
Rakkaus

Ne, jotka ymmärtävät kauneutta

tiistai 19. syyskuuta 2017

Affinity Konar: Elävien kirja


Auschwitz oli rakennettu vankilaksemme. Birkenau oli rakennettu surmaamaan meidät. Vain muutama kilometri liitti nämä pahuudet yhteen. En tiennyt, mihin tarkoitukseen Tarha oli luotu – saatoin vain vannoa, ettei Pearlia ja minua pantaisi ikinä häkkiin.

Toisen maailmansodan aikana tohtori Josef Mengele (1911-1979), kuolemanenkeli, teki julmia ja raakoja lääketieteellisiä ihmiskokeita keskitysleireillä. Hän oli kiinnostunut kaksosista. Amerikkalainen Affinity Konar on laittanut teoksessaan Elävien kirja päähenkilönsä, 12v. kaksostytöt Pearl ja Stasha, kidutettaviksi Tarhaan, joksi Mengele kutsui aluettaan Auschwitzissa, luultavasti hän ajatteli eläintarhaa, ja eläintarhoissahan eläimet ovat häkeissä.

Leipä sai meidät kaikki unohtamaan. Se oli ensimmäisiä asioita, jonka Bruna minulle opetti. Se oli täynnä bromidia, ja riitti että yksi päiväannos peitti mahalaukun seinämät, niin mieli sumentui. Koska minä olin se puolisko, joka vartioi aikaa ja muistia, annoin yleensä Stashalle suurimman osan annoksestani. Päätin, että toisen meistä olisi hyvä unohtaa mahdollisimman paljon, ja löysin Brunan avulla toisia keinoja ravita itseäni.

Kirjailija on tehnyt monta vuotta taustatyötä Josef Mengelen tutkimuksista, joiden keskiössä olivat identtiset kaksoset. Mengelen tutkimukset olivat mielipuolisia, eli hän saattoi ruiskuttaa silmiin aineita muuttaakseen niiden värin, ja seurata silmän muuttumista tai tuhoutumista, tai kaatoi korvaan kiehuvaa vettä ja seurasi kuuroutumista. Hän irrotti sisäelimen toisensa perään ja seurasi missä vaiheessa vanki kuoli, ja pian katosi myös toinen kaksonen. Yksi julmimpia oli siamilaisten kaksosten teko erillisistä kaksosista.

Veitseni kärjellä tein ranteeseeni pienen kaivon. Kaivosta sain kaksi tippaa verta. Tarvitsin vain yhden, mutta en hylännyt toistakaan. Tiesinhän, että veritipatkin liikkuivat mielellään pareittain. Niiden punalla lavastin hänen poskipäänsä terveiksi.

Mengelen julmuudella ei ollut mitään määrää, hän manipuloi ja hurmasi (netistä voi katsella hänen hymyileviä kuviaan) vankeja luulemaan kaikenlaista. Narsistinen sarjamurhaaja kiduttaja sai kaikessa rauhassa suorittaa omia mielihalujaan elävillä ihmisillä. Näistä tutkimuksista ei valitettavasti ole dokumentteja ja kaikkien henkilöiden nimiä, jotka joutuivat hänen uhreiksi, sillä natsit ehtivät tuhota paljon aineistoa, mutta ihmisiä jäi eloon ja heiltä on saatu tietoja. Kirjassa tutustutaan moniin Mengelen tekemiin ihmiskokeisiin. Pahinta oli, että häntä ei saatu koskaan tuomiolle. Niin se häkki…

Pearl ja Stasha olivat vaaleatukkaisia tyttöjä, joiden hiuksia Mengele ihaili. Mengelen tapana oli valita toinen kaksosista, jolle tehtiin julmemmat kokeet, ja seurata vaikuttiko tutkimukset toiseen kaksoseen. Kirjasta voit lukea mitä kirjailija on tarinassaan laittanut Mengelen tekemään tytöille.  Jossakin vaiheessa Pearl katosi ja Stasha aloitti tarkkailun puisessa sadevesitynnyrissä. Hän oli varma, että Pearl löytyy, mutta henkinen yhteys siskoon oli kadonnut. Yleensä kadonneen kaksosen jälkeen toinenkin kaksonen katosi, mutta Stasha pysyi keskitysleirillä. Sitten tulivat venäläiset lentokoneet.

Affinity Konarin Elävien kirja on fantasianomainen tarina keskitysleiriajasta ja sen jälkeisestä ajasta. Kirjasta voi lukea selvisivätkö tytöt vai eivät armottomasta nälkiintymisestä ja julmaakin julmemmista ihmiskokeista. Auschwitz on tänä päivänäkin olemassa ja ihmisten kiduttamisesta on runsaasti dokumentteja. Ihminen on toiselle ihmiselle hirviö, ja tästä kirjasta voi lukea armottomasta ja raa´asta julmuudesta. Kirjasta voi lukea myös tyttöjen  selviytymiskamppailusta ja toivosta, jota he pitivät yllä yhdessä ja leirillä saamiensa ystäviensä kanssa. Elävien kirjan taustalta löytyvät faktatiedot, joiden ympärille on kudottu kaksostyttöjen Pearlin ja Stashan uskomaton tarina, tarina jonka pahuus ei itkettänyt, ainoastaan hyvyys. Mutta tarinassa on se häkki…

Mutta jopa minä tiesin, että tämä ei ollut totta; se oli minun häkkini ja minun vartijani logiikkaa, ja minun piti voittaa se.


Affinity Konar, Elävien kirja *****
Suom. Hanna Tarkka *****
Wsoy 2017
s. 457
Mischling 2016
Toinen maailmansota
keskitysleiri

Kiitokset blogiystävilleni, että  olette bloganneet tästä kirjasta hienoja arvioita. Kiinnostuin kirjasta teidän ansiostanne mm. Kirsi, Annika, Kirjaluotsi, Luetut kirjat, Jonna, Marika, Anneli ja Evaria

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Kristina Ohlsson: Syntitaakka


Tiedät kyllä, silloin kaikki muuttui. Kun kaikki romahti, ja sain yllättävää tietoa omasta lähenevästä kuolemastani. Silloin päätin, että minun oli aika ottaa vastuu tuosta asiasta, joka aikoinaan meni päin helvettiä. Minun oli aika sovittaa rikokseni.

Ruotsalaisen Kristina Ohlssonin Fredrika Bergman-dekkarisarja on ollut todella hyvä. Tänä syksynä ilmestyi sarjan kuudes kirja Syntitaakka. Ehdin jo kaivatakin kirjaa ja luin välissä hänen Martin Benner-dekkarisarjan kaksoisteokset Lotus Blues ja Mion Blues.  Syntitaakan päähenkilö Fredrika on töissä Tukholman poliisissa Alex Rechtin erikoisryhmässä. Hän piti välillä taukoa poliisityöstä ja oli oikeuslaitoksen palveluksessa, mutta mieluummin tekee poliisityötä kuin istuu pöydän takana toimistotöissä.

Syntitaakassa töitä ja uhreja kasaantuu kovaa vauhtia, sillä asialla on sarjamurhaaja, joka haluaa korjata asiat oman kieroutuneen tai traumatisoituneen ajatusmaailmansa mukaiseksi. Fredrikan kotiasiat ovat surkealla tolalla. Tämän sarjan vahvuus on ollut se, että poliiseilla on myös perheet ja kotiasiat, jotka muuttuvat sarjan edetessä, eli Fredrikakin on vanhentunut nuoresta naisesta äidiksi. Pelkkä poliisityö ja rikosten selvittely voisi olla liian yksitoikkoista minun mielestä.

Ei ketään.
Pelkkiä varjoja.
Joten miksi hän oli niin varma siitä, että joku seurasi jokaista hänen ottamaansa askelta?

Syntitaakan alku on hyytävä ja muuttuu koko ajan pelottavammaksi. Useampi ihminen tuntee olonsa uhatuksi, joku seuraa. Ja sitten koko paletti levitetään erikoisryhmän harteille. Työtä on valtavasti, ja Fredrikaa tarvittaisiin nyt muuallakin kuin töissä. Voimavarat alkavat olla äärirajoilla, sillä päivät venyvät yötunneille tutkimuksen laajetessa koko ajan. Aika pian alkaa olla selvää, että murhaaja liikkuu lähipiirissä, sillä rikollinen tietää liikaa ja kohdistaa paineita Fredrikan esimiehelle.  Yhtään sormenjälkeä tai dna-jälkeä ei löydy. Dekkarissa kauhua levittävä murhaaja tietää mitä tekee ja hänellä on selvät suunnitelmat, joihin kukaan ei saa otetta vai saako. Jännityksen mestarikirjoittajan uusin teos koukutti minut lukemaan kirjan kannesta kanteen yhdellä lukukerralla. Suosittelen.

Hän oli tuntenut jopa hiukan ylpeyttä, varsinkin kun oli niin helposti pysynyt vapaalla jalalla. Ja silloin oli syntynyt seuraava ajatus: mitä muuta hän voisi tehdä suodakseen muille ihmisille hyvityksen?

Kristina Ohlsson, Syntitaakka *****
Suom. Laura Beck
Wsoy 2017
s. 425
Syndafloder 2017

Fredrika Bergman-sarjan kirjoissa on joka kerta jokin kiinnostava teema, joka kulkee sivujuonena varsinaisen tutkimuksen rinnalla. Tällä kertaa se on eutanasia. Tämä aihe kiinnostaa selkeästi kirjailijoita, sillä viimeksi Anna-Leena Härkösen Valomerkissä paneuduttiin syvällisemmin eutanasiaan. Fredrikan mielestä eutanasia on avustettu itsemurha. Mitä mieltä sinä olet eutanasiasta?


Ohlsson Kristina: Nukketalo
Ohlsson Kristina: Tuhatkaunot
Ohlsson Kristina: Varjelijat
Ohlsson Kristina: Paratiisiuhrit 
Ohlsson Kristina: Daavidintähdet
Ohlsson Kristina: Lotus Blues 
Ohlsson Kristina: Mion Blues

perjantai 15. syyskuuta 2017

Nelly Sachs: Israelin kärsimys


Nelly (Leonie) Sachs (1891-1970) oli saksanjuutalainen runoilija, joka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1966. Hänen tarinansa on kuin suoraan jostakin romaanista, sillä hän aloitti jo nuorena kirjeenvaihdon ruotsalaisen kirjailijan Selma Lagerlöfin kanssa. Lagerlöfin avulla hän pääsi äitinsä kanssa 1930-luvulla pakenemaan Berliinistä Ruotsiin, mutta siinä tarvittiin myös Lagerlöfin suhteita Ruotsin kuninkaalliseen perheeseen.

Israel,
nimetön kerran,
yhä kietoma kuoleman muratin,
salaa ikuisuus teki sinussa työtään, unensyvänä
nousit
kuuntornien taikakierrettä,
eläinnaamioitten verhoamia tähtiä
kävit kiertämään –
kalojen ihmemykkyydessä
tai pukeutuneena oinaan hyökkäävään kovuuteen.

Vuonna 1952 Sachs sai ruotsin kansalaisuuden. Hän oli opetellut ruotsin kielen ja elättänyt itsensä ja äitinsä kääntämällä saksaksi ruotsalaisia runoja. Äidin kuoleman jälkeen Sachs joutui mielisairaalaan henkisen kriisin vuoksi. Henkisiä romahduksia oli tämän jälkeen useampia.
Kirjan alussa on 50-sivuinen näytelmä Eeli. Näytelmän jälkeen on kaksi runokokoelmaa Kuoleman asunnoissa ja Tähdenpimennys. Kokoelmien runot ovat pitkiä ja täynnä mytologiaa, mystiikkaa ja vertauskuvia. Lainaamani kohdat ovat osia pitemmistä runoista.

Koin runot valtavan luovina ja alkukantaisina, ne nousivat nukkumaan mennessä mieleen, ja yön pimeydessä runosuonet avautuivat ja kirjoitin aivan hurjia runoja. Sachsin Israelin kärsimys-kokoelma vaikutti minuun todella avaavasti, osui nuolena suoraan runohermoon. Olin jo pitemmän aikaa miettinytkin, että missä minun runot ovat, tähtitaivaalla, koskenkuohuissa, vuorilla, pilvien päällä, missä? Ne olivat selvästi lukkojen takana ja avain runoihin löytyi tästä runokirjasta, joka ei ole ns. uskonnollinen kokoelma, vaan se on kohdistettu holokaustia vastaan. Kirjan suomentaja Aila Meriluoto on tehnyt huippuhienoa käännöstyötä tämän kokoelman kanssa.

Kuollut lapsi puhuu

Äiti piti minua kädestä.
Silloin Joku kohotti eronveitsen:
äiti irrotti kätensä kädestäni
jotta minuun ei osuisi.
Mutta hiljaa hän kosketti vielä kerran lanteitani –
ja silloin hänen kätensä vuoti verta -


Nelly Sachs, Israelin kärsimys *****
Suom. Aila Meriluoto
Wsoy 1966
s. 164
Suhrkamp Verlag 1961, 1962
Kirja sisältää näytelmän lisäksi 105 runoa.
Kuoleman asunnot runoteos ilmestyi 1947
Eeli näytelmä ilmestyi 1951
Tähdenpimennysrunoteos

Osallistun kirjalla Ompun runohaasteeseen

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle


Eilen illalla hämärän aikaan rantaa pitkin löntysti ruskeakarhu soutuveneittemme keskellä. Tänään mittasimme hiekasta tassunjäljen, joka oli yhtä leveä kuin miehen kaksi kämmentä vierekkäin levällään. Ajatukseni kiirivät Sophieen aina kun en ole työssä, vaikkei minulla ole varaa moiseen nautintoon. Minun on keskityttävä nykyiseen tehtävääni.

Eowyn Ivey jatkaa Alaska-aiheen parissa uusimmassa kirjassa Maailman kirkkaalle laidalle. Esikoisteos Lumilapsi sijoittui myös Alaskaan ja oli Pulizer-palkintoehdokas. Uusin teos on jo päässyt Amazonin vuoden 2016 parhaiden kirjojen listalle. Maailman kirkkaalle laidalle sijoittuu vuoteen 1885, mutta kyllä siitä löytyy hieman nykyaikaakin. Kirja on kirjoitettu etupäässä päiväkirjamuodossa, joten se on kirja minun makuuni, sillä päiväkirjamaiset ja kirjeromaanit ovat lempilukemistoani. Koska kuljemme kirjassa kaukana historiassa, on tekstikin hieman vanhanaikaista, joka sopii kirjan luonteeseen hyvin.

Kirjan päähenkilöt ovat vasta-avioitunut pari Sophie ja Allen Forrester. Sophie jää Vancouverin kasarmille siksi aikaa, kun mies on tutkimassa Alaskan erämaa-alueita, joita kukaan ei ole pystynyt ennen tutkimaan, tai tutkimusretket ovat epäonnistuneet. Alueella asuu paljon intiaaneja, joten heidän lukumääränsä, asuinpaikat, aseet, metallivarat ym. rikkaudet pitää raportoida tarkkaan. Siksi Allen kirjoittaa joka päivä, mutta sen lisäksi hän kirjoittaa päiväkirjaa Sophielle, jonka hän tietää janoavan tietoja matkasta.

Kun kirjoitan tätä, lähelläni istuu intiaani nimeltä Skilly. Hän osaa hieman englantia, mutten ole koskaan nähnyt yhtä hurjan näköistä intiaania. Hänen nenäänsä lävistää sylinterimäinen hammaskotilo. Mustat hiukset on jyrsitty lyhyiksi aivan kuin tylsällä veitsellä. Yllään hänellä on karibunnahasta tehty, sudenkarvalla koristettu anorakki & kaulassa helmikoristeinen veitsentuppi – niistä ollaan tavattoman ylpeitä & intiaanimiehet eivät riisu niitä edes käydessään nukkumaan.

Lumilapsi oli aikuisten satukirja, sitä samaa fantasiaa löytyy tästäkin kirjasta. Kirjassa on paha henki, joka muuttaa muotoaan ja aiheuttaa ikäviä tapahtumia erämaamatkalaisille ja myös Sophielle. Tämä fantasiaosuus kirjan koko matkan ajan tekee kirjasta mielikuvitusrikkaamman tarinan, joka yhdessä hurjien luontokuvausten kanssa kuvittaa kirjan seikkailuksi vailla vertaa. Intiaanien elämä oli vielä vuonna 1885 vapaata vaelluselämää luonnon lakien mukaan, he noudattivat vanhoja esi-isiltä perittyjä tietoja, taitoja ja kulttuuria sekä uskontoja. Kirjassa pääsemme kurkistamaan intiaanien elämäntyyliin ja siihen mitä heille on tehty ja mitä tullaan tekemään.

Vaikka kersantti Tillman & luutnantti Pruitt ovat todistajina, ei tee mieli kirjata tätä. Miten selitämme sellaisen tapahtuman? Olemme nälissämme, se on totta, mutta olen minä ollut vieläkin lähempänä nälkäkuolemaa, enkä silti ole kokenut tällaisia hallusinaatioita. Olemmeko mahdollisesti törmänneet johonkin luonnonpäihteeseen?

Maailman kirkkaalle laidalle vie tutkimusretkeläiset uskomattomiin seikkailuihin luonnon ja pahahengen kiusatessa heitä. Intiaaneilla oli omat shamaaninsa, joista joku yritti saada retken epäonnistumaan, joten Allen ja kumppanit kokivat kaikenlaista uskomatonta. Kotona Vancouverissa Sophien päivät täytti hänen uusi harrastuksensa, joka liittyi luontoon. Kirjailija nostaa hienovaraisesti esille 1800-luvun lopun naisen aseman eri yhteiskuntaryhmissä. Myös intiaanien asema ja heihin kohdistuneet epäkohdat nousevat esille. Kirja on niin mielenkiintoinen ja se sisältää niin paljon kaikkea kiinnostavaa, että tekisi mieleni aloittaa kirja uudestaan alusta. Kirja on huikea seikkailukirja.

Äärettömyys, koko ihanuus, supussa kuin kosteat höyhenet pikkuruisen munan sisällä.


Eowyn Ivey, Maailman kirkkaalle laidalle *****
Suom. Marja Helanen
Bazar 2017
s. 547
To the Bright Edge of the World 2016
Seikkailukirja
Alaska

Eowyn Ivey: Lumilapsi

maanantai 11. syyskuuta 2017

Anna - Leena Härkönen: Valomerkki


On huhtikuun ensimmäinen. Jos syntyy aprillipäivänä, elämä kusettaa heti kättelyssä. Eikä se ole lopettanut.

Anna-Leena Härkönen on uusimmassa kirjassa jälleen tiukasti kiinni nykyajassa ja sen kuumimmassa keskustelussa, eutanasiassa. Miksi kirjassa puhutaan eutanasiasta ja mihin sävyyn ja kuka sitä eutanasiaa haluaa, niin kaikki löytyy kirjasta Valomerkki. Härkösen ura lähti nousukiitoon todella nuorena julkaistun Häräntappoaseen myötä. Olen lukenut sen ja melkein kaikki muutkin hänen teokset. Kirjojen vahvuus on dialogi, joka on nasevaa ja osuvaa, toisinaan koomista, toisinaan itketään ja nauretaan, mutta kirjat koskettavat ja löytävät lukijansa. Härkösen kirjoista on tehty näytelmiä ja elokuvia, joista muutaman olen nähnyt itsekin. Pidän silti enemmän hänen kirjoistaan. Ymmärrän hänen tekstiään hyvin, sillä olemme lähtöisin samoilta seuduilta.

Viime kesänä yhden mun naapurin mies katos yhtäkkiä jonnekin, Taina kertoo. – Kukaan ei kehdannut ensin kysyä, missä se on, mut sit mä en pystyny hillitsemään itteeni. Mä kysyin sitte kerran pihalla että missä sun miehes on. ´Se täytti viiskymmentä, osti tupeen ja meni päivätansseihin eikä sitä oo sen jälkeen näkyny´, se vastas.

Kirjan päähenkilö on viisikymppinen Anita, joka on kirjailija, ja uuden kirjan aloitus takkuaa jälleen kerran. Uuden kirjan aloitusseremoniat ovat aina samanlaiset, joten mies ei ole kauhean huolestunut, sopivasti vaan, hyvin suomalaisen miehen tapaan. Päähenkilöstä mieleeni tuli kirjan kirjoittaja itse, ja näin hänet näyttelemässä kirjan neuroottista päähenkilöä, kun luin kirjaa. Kirjassa on sopiva sekoitus ystävä-, kaveri- ja vihollispiiriä, joten kirjassa ei rönsyillä liikaa. Härkösellä on taito kirjoittaa hyvin elävää tekstiä. Teksti on kuin filminauhaa, jotka päättyvät tietynlaisiin otoksiin, jonka voi hyvin kuvitella. Kirjaan liittyviä kirjoittamisongelmia ynnä muita ongelmia, pieniä hippusia onnea ja räsymaton harmaata raitaa, siihen keskustelua eutanasiasta. Valomerkki.

Kun Sakke tulee töistä, häntä odottaa yllätys. Imuroin kotiamme alasti punaiset korkokengät jalassa.


Anna-Leena Härkönen, Valomerkki ***
Otava 2017
s. 252

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein
Anna-Leena Härkönen: Onnentunti
Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia

perjantai 8. syyskuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa


Nyt hän on sen sanonut, ja ehkä se riittää. On hyvä puhua. Kyllä minä lauseita kestän.

Selja Ahavan uusin teos Ennen kuin mieheni katoaa on osaksi omaelämäkerrallinen teos ja toiseksi tasoksi siihen on lisätty historiallista tarinaa Kristoffer Kolumbuksen elämästä. Kirjan lopussa on lista teoksista, joita kirjailija on käyttänyt lähteinä Kolumbuksen tarinan kuvauksissa. Pidän kummastakin osuudesta. Pidän juuri niistä hennoista yhteisistä ja erillisistä kudelmista, joilla kuvataan kahden eri ihmisen tarinaa, nykyisyydessä ja menneisyydessä. Se on kirjailijan lahja meille lukijoille nähdä kahdessa hyvinkin erilaisessa elämäntarinassa yhtäläisyyksiä, ja kirjoittaa niistä kiinnostava kirja. Kaksi innokasta löytöretkeilijää.

Älä mene vielä.

Kirja on todellakin kiinnostava ensiksikin, koska siinä kuvataan vaimon näkökulmasta miehen muuttuminen eri ihmiseksi nimeä ja ulkonäköä myöden. Tärkeimmäksi nousee kuitenkin vaimon oma psykologinen näkökulma ja henkilökohtainen romahtaminen seuratessaan muutosta. Luin herkän raastavan, tuskallisen, toisinpaikoin jopa vihaisen posttraumaattisen kokemuksen siitä minkälaiseksi oma elämä muuttui miehen elämänmuutoksen myötä. Yhteiselämän pohjan kadotessa kuka tahansa voi romahtaa.

Me elimme yhdessä, me emme koskaan tunteneet toisiamme.

Selja Ahava on avannut sydämensä meille ja sen voi aistia koko kirjasta. Pidän valtavasti hänen tekstistä ja lyhyistä lauseista. Voin hyvin kuvitella, että asiat ovat koskettaneet niin paljon, että niitä ei voinut kuvailla, vaan ne oli kirjoitettava lyhyesti, etteivät lauseet olisi herkistäneet liikaa. Kolumbuksen historiallinen tarina on hieno vertauskohde nykyisyyden tapahtumille. Tarinassa Kolumbus matkaa laivoilla tuntemattomiin paikkoihin ja etsii kuningasparille kultaa ja vie kristinuskon sanomaa pakanoille onnistuneesti ja vähemmän onnistuneesti, kuten miehen muutosprosessi eteni välillä hyvin ja välillä taas huonommin.

Minä eksyn tähän tyhjyyteen. Kaikki keinuu, oksettaa, kaipaan rantaa. Kaipaan yhtä paikallaan pysyvää rantaviivaa. Keittiö, pöytä. Maali valuu, lautaset liukuvat.

Ennen kuin mieheni katoaa on Selja Ahavan kolmas kirja. Toinen kirja Taivaalta tippuvat asiat oli Finlandia-palkintoehdokas. Ennen kuin mieheni katoaa on koskettava, herkkä, syvällinen ja hyvin henkilökohtainen tarina. Suosittelen.

Selja Ahava, Ennen kuin mieheni katoaa *****
Gummerus 2017
s. 229 numeroimatonta sivua
omaelämäkerrallinen teos
transseksuaalisuus
Löytöretkeilijä


Kirjan matkojen ja muutosten mukana ovat kulkeneet mm. Marjatta, Tuijata, Kirsi, Lukuneuvoja, Elina, Laura, Omppu, Riitta, Katja, Tuomas, Minna, Maria, Arja, Laura, Hemuli, Liisa, Kaisa, Bleue, Nanna ja Raija

Osallistun kirjalla Marikan Naisen tie-lukuhaasteeseen.