tiistai 31. tammikuuta 2017

Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa (Klassikkohaaste 4)

"Vai loppuivat teiltä tikut!"

Tulitikkujen loppumisesta voi syntyä monenmoista sählinkiä pienellä paikkakunnalla, ja kuten tässäkin kirjassa, sählingit siirtyivät jopa kaupunkiin asti. Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa (1910) on tekijänsä tunnetuimpia teoksia. Kirja kertoo maalaiskylästä, kahdesta maalaistalon isännästä, jotka ovat olleet lapsesta asti kaveruksia ja vaimonhankintareissusta toiselle miehistä. Ihalaisella on oma mukava vaimo Anna-Liisa, mutta Vatasen Loviisan kuolemasta oli tullut jo vuosi täyteen. Mukavahan se olisi, kun olisi joku jakamassa maalaistalon töitä. Kaverukset tapasivat toisensa, kun Ihalainen oli hakemassa Hyväriseltä tulitikkuja lainaan, mutta samalla siinä tuli puheeksi, että Ihalainen voisi toimia puhemiehenä Vataselle ja Hyvärisen vanhimmalle tytölle.

"Mitäs se Anna Kaisa siitä asiasta arvelee?"

Ihalainen jäi Vatasen luo yöksi ja lupautui kaveriksi kihlojen ostoon Join kaupunkiin. Siinä saunoessa tuli nautittua rähinäviinaa, jota kumpikaan ei ollut nauttinut kahteenkymmeneen vuoteen. Ei olisi kannattanut nauttia nytkään, sillä seuraukset olivat kauhiat. Tiedossa oli valheita, väkivaltaa ja vankilaa sekä turhaa rahanmenoa. Juorut levisivät jopa Anna-Liisan korviin: Miehet olivat matkalla Ameriikkaan.

"Pahahenki tuo villinnee niitäkin Join herroja, kun juovat sillä tavalla, että liperiläiset hukkuvat!"

Loppujen lopuksi kaikesta murheesta selvittiin, mutta jokainen sai maksaa jos jonkinlaista velkaa tekosistaan, oli se sitten henkistä tai fyysistä pahantekoa. Tulitikkuja lainaamassa teoksesta on tehty elokuva ja se taitaa olla suosittu näytelmä teattereissa. Kirjan julkaisusta on jo yli sata vuotta, ja hattua saa nostaa Maiju Lassilan nimellä kirjoittaneelle kirjoittajalle, joka toi kirjallisuudessa esille huumoria ja ihmisten kommelluksia, sekä varoitteli viinan vaaroista. Maalaiselämän kuvaaminen ja kirjoittaminen tavallisille ihmisille oli hienoa, sillä tuohon aikaan maalaiselämä oli vielä eloisaa ja tarvitsi paljon työväkeä.

Maiju Lassila oli yksi Algot Tietäväisen, myöhemmin Untolan (1868-1918) kirjoittajanimistä, joita oli nelisenkymmentä kaikenkaikkiaan. Irmari Rantamala ja J.I.Vatanen ovat myös Untolan kirjailijanimiä. Hän julkaisi 26 kirjaa, mutta ei yhtään omalla nimellään. Untamo oli punaisten tunnetuimpia lehtimiehiä ja kuoli kansalaissodan lopussa valkoisten vankikuljetuksessa. 

Maiju Lassila, Tulitikkuja lainaamassa ****
SKS 2001
s.201 + 13s. Kaisa Kurikan pohjustusta + 11s. kirjan arvosteluja
ensimmäinen julkaisuvuosi 1910


Klassikohaasteeseen lukemani kirjat:
1  Émile Zola: Nana
2  Veijo Meri: Manillaköysi
3  Maria Jotuni: Huojuva talo
4  Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa




lauantai 28. tammikuuta 2017

2017 kirjat

Aapeli: Koko kaupungin Vinski
Aapeli: Pikku Pietarin piha
Annala Marko: Värityskirja 
Anttila, Catani, Gutman, Kilpinen, Kortelainen, Lundström, Palin: Edelfelt Pariisissa
Bauer Belinda: Näkijä
Beckett Samuel: Piiritetyn huoneen novelleja
Börjlind Cilla&Rolf: Uinu, paju pienoinen 
Bjørk Samuel: Yölintu
Boström Knausgård Linda: Tervetuloa Amerikkaan
Bourne Holly: Oonko ihan normaali?
Bourne Holly: Mikä kaikki voi mennä pieleen?
Bradley Alan: Kuolleet linnut eivät laula 
Burton Jessie: Nukkekaappi
Coelho Paulo: Vakooja
Dahl Roald: Kirahvi, Kaani ja minä
Dicker Joël: Baltimoren sukuhaaran tragedia
Edvardsson Mattias: Melkein tosi tarina
Ellilä, Kivelä, Autere, Taponen, Pehkonen, Harjula ja Romppainen: Rakas
Enoranta Siiri: Surunhauras, Lasinterävä
Erickson Carolly: Tsaarin tytär
Ertimo Laura & Satu Kontinen: Vesi, kirja maailman tärkeimmästä aineesta
Erämaja Anja: Ehkä liioittelen vähän
Finne Jalmari: Kiljusen herrasväki
Grebe Camilla: Kun jää pettää alta
Haag Martina: Olin niin varma meistä
Harlin Anttu & Joonas Utti: Kikattava Kakkiainen ja bändi
Hattula Markku: Räppikukko Riekuu maailmalla 
Hauru Hanna: Jääkansi 
Hawkins Paula: Tummiin vesiin
Heberlein Ann: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää 
Helminen Sini: Kaarnan kätkössä
Hiidensalo Venla: Sinun tähtesi 
Ilves, J.M.: Sorjonen - Nukkekoti
Jansson Tove: Viesti
Kalland Ben: Vien sinut kotiin
Kallio Katja: Yön kantaja
Kallioniemi Tuula: Villi viikko 
Kang Han: Vegetaristi
Kamula Mikko: Ikimetsien sydänmailla
Kaskela Markku: Mustasilmä
Kaskinen Anna-Mari: On toinen maa - Sanoja suruun ja ikävään
Kate Lauren: Langennut
Kepler Lars: Kaniininmetsästäjä
de Kerangal Maylis: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät
Kilpi Eeva: Noidanlukko
Knutsson Gösta: Minä, Pekka Töpöhäntä
Korhonen Marja: Sydämeen tatuoitu
Kotilainen Lari: Kielen elämä: Suomen kieli eilisestä huomiseen
Kubica Mary: Don´t You Cry - Menneisyyden varjot
Kunnas Mauri: Kaikkien aikojen avaruuskirja
Kytömäki Anni: Kivitasku
Laaksonen Heli: Pulu uis
Laitila Kälvemark Tiina: Seitsemäs kevät 
Lapena Shari: Hyvä naapuri
Lassila Maiju: Tulitikkuja lainaamassa
Lehmuskallio Kaija: Nokkosmadonna
Lehtinen Otto: Wurlitzer
Lewis Beth: Suden tie
Lindgren Astrid: Peppi Pitkätossu
Lindgren Astrid: Vaahteramäen Eemeli 
Loe Erlend: Niin loppuu maailma
Lustig Arnost: Rukous Katarzyna Horowitzille
Mackintosh Clare: Annoin sinun mennä
Malmquist Tom: Joka hetki olemme yhä elossa 
Manninen Mari: Yhden lapsen kansa
Mantel Hilary: Vain varjo häälyväinen
Mantel Hilary: Margaret Thatcherin salamurha
Meriluoto Aila: Peter-Peter 
Miettinen Kimmo: Sukuviha 
Miler Zdeněk & Eduard Petiška: Myyrän auto
Moggach Deborah: Tulppaanikuume
Moyes Jojo: Parillisia ja parittomia 
Mustonen Enni: Ruokarouvan tytär
Nesbø Jo: Jano
Neuvel Sylvain: Uinuvat jättiläiset
Nopola Sinikka: Onko teillä tämmöistä
Oranen Raija: Ackté
Paloheimo Oiva: Tirlittan
Pennanen Lea: Piilomaan pikku aasi
Persson Giolito Malin: Suurin kaikista 
Prøysen Alf: Eukko pikkurillin kepposet
Pyysalo Joni: Alaska
Riggs Ransom: Kolkko kaupunki-Toinen romaani neiti Peregrinen eriskummallisista lapsista 
Riley Lucinda: Seitsemän sisarta
Rissanen Kari: Alaston takinkääntäjä
Ritanen-Närhi Paula: Nykyaikainen kaupunkipuutarha  
Rogneby Jenny: Leona - Tarkoitus pyhittää keinot
Runeberg J.L.: Vänrikki Stoolin tarinat 
Rydahl Thomas: Erakko
Rytisalo Minna: Lempi
de Saint-Exupery Antoine: Pikku Prinssi
Salminen Tuuli: Surulintu
Schepp Emelie: Ikuisesti merkitty
Sendker Jan Philipp: Sydämen ääntä ei voi unohtaa 
Seppälä Mikko-Olavi: Suruton kaupunki - 1920-luvun iloinen Helsinki
Simukka Salla& Riikonen Marika: Marilyn, Marilyn: Tarinoita ikonista ja ihmisestä
Slaughter Karin: Kahlittu
Slegers Liesbet: Jännät hännät
Snoekstra Anna: Peilikuva
Spyri Johanna: Pikku Heidi
Statocvi Pajtim: Kissani Jugoslavia
Sveen Gard: Raskaat varjot
Tabermann Tommy: Aivan kuin joku itkisi
Teräs Mila: Jäljet - Romaani Helene Schjerfbeckistä
Theils Lone: Kohtalokas merimatka
Topelius Zacharias: Adalmiinan helmi
Turtschaninoff Maria: Maresi. Punaisen luostarin kronikoita
Vaahtera Veera: Sattumalta sinun
Valkama Johanna: Linnavuoren Tuuli
Vann David: Kylmä saari 
Vartiainen Petri: Miehen ryhti
Veistinen Harri: Kotitekoisen poikabändin alkeet 
Vuori Kristiina: Filippa
Walker Tim: Lost in Finland
Yanagihara Hanya: Pieni elämä
Yoon Nicola: Kaikki kaikessa
Zadoorian Michael: Viimeinen loma 

perjantai 27. tammikuuta 2017

Blogistanian vuoden 2016 parhaat kirjat






Blogistanian Finlandia

1. Riitta Jalonen: Kirkkaus
2. Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
3. Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut

Blogistanian Globalia

1. Aris Fioretos: Mary
2. Sadie Jones: Kotiinpaluu
3. Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

Blogistanian Tieto

1. Mari Manninen: Yhden lapsen kansa
2. Järvi Elina, Hotti Tiina ja Olga Poppius: Error - Mielen häiriöitä
3. Essi Jäntti (toim.): Täyttä elämää ADHD:n kanssa

Blogistanian Kuopus

1. Tuutikki Tolonen: Mörköreitti
2. Juuli Niemi: Et kävele yksin
3. Seita Vuorela: Lumi

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Oiva Paloheimo: Tirlittan

Tirlittan lensi kanavaan,
Tirlittan upposi,
Tirlittan nousi pinnalle,
Tirlittan hengitti.

Oiva Paloheimon (1910 - 1973) klassikkosatukirja Tirlittan julkaistiin vuonna 1953. Kirja, jonka luin oli painettu vuonna 2010 ja  se on jo 17. painos tästä ihanasta kirjasta, joka kertoo orpotyttö Tirlittanista. Tirlittanin ikä ei tule oikein selväksi kirjan satumaisessa tarinoinnissa. Yht´äkkiä vain tapahtui jotakin ja Tirlittan oli yksin kulkemassa avojaloin ja yöpuku nurinpäin. Kädessä hänellä oli isän okariino, jota hän välillä soitteli, sillä hän oli oikein musikaalinen.

Tirlittan meni torille,
Tirlittan varasti,
Tirlittan vietiin vankilaan,
Tirlittan karkasi.

Kirjassa on kaikenlaisia opetuksia, kuten hyvässä satukirjassa aina on. Esimerkiksi tämä varastaminen. Vankilareissun Tirlittan otti seikkailuna ja kyseli, että milloin hänet hirtetään. Pian Tirlittanille tuli kiire karata ikkunasta, jonka kiltti poliisisetä jätti varta vasten hänelle auki, ja seikkailu jatkui.

Tirlittan etsi kotia:
Tirlittan rukoili.
Tirlittan pois-pois potkittiin,
Tirlittan rähisi.

Tirlittan oli seikkailijaluonne, ja osasi pitää puolensa, mutta hänellä oli ikävä kotia ja rakastavia ihmisiä. Valitettavasti matkan varrella riitti sekä hyviä, että pahoja ihmisiä, jotka joko auttoivat Tirlittania tai sitten ajoivat pois. Ja Tirlittanin sydän oli niin herkkä, että se itki kumpaakin sekä hyviä että huonoja ihmisiä. Tirlittan on kulkenut mukanani pienestä asti ja uskon, että en ole ainoa, sillä kirjan suosio on jatkunut pitkään.

Kirja on ajaton satukirja orpotytöstä, joka seikkailee yksinään maailmalla. Tirlittanista on tehty näytelmiä, televisiotaltiointi ja elokuva. Oiva Paloheimo jäi itse pienenä orvoksi, joten hän on käsitellyt orpo-teemaa muissakin teoksissaan. Upean kuvituksen tekijä on Rolf Sandqvist (1919-1993): kirjailija, graafikko, kuvittaja, lavastaja ja pilapiirtäjä.
Suomen Kirjailijaliitto on jakanut vuodesta 1993 lähtien Tirlittan-palkinnon suomenkieliselle lasten- ja nuortenkirjallisuudelle. 

Oiva Paloheimo, Tirlittan *****
Oiva Paloheimon oikeuden omistajat
kuvitus Rolf Sandqvist
Wsoy 2010  17. painos
s. 118
ensimmäinen julkaisu 1953

Osallistun satukirjalla Kirjojen pyörteissä-blogin Jennyn Ajattomia satuja ja tarinoita-lukuhaasteeseen.

tiistai 24. tammikuuta 2017

Anna Snoekstra: Peilikuva

Tytön vanhemmat tulivat kuvaan ja sanoivat, että vaikka heidän tyttärensä oli ollut kateissa yli kymmenen vuotta, he eivät olleet menettäneet toivoaan.

Australialaisen kirjailijan Anna Snoekstran psykologinen trilleri Peilikuva kertoo hyytävän perhetarinan. Snoekstra on kirjoittanut aiemmin käsikirjoituksia elokuviin ja teattereihin sekä ohjannut musiikkivideoita. Peilikuva on hänen esikoisteoksensa. Kirjan kaksi päähenkilöä ovat 16-vuotiaana kadonnut Rebecca Winter ja yksitoista vuotta myöhemmin Rebeccana esiintyvä nuori nainen. Naisella on omat syynsä esiintyä Rebeccana, mutta hän ei tiedä mihin ryhtyi ja mitä hänellä oli vastassa. Kirjan tapahtumissa eletään vuodessa 2003, kun Rebecca katosi ja vuodessa 2014, kun vale-Rebecca palasi ns. kotiinsa.

Jäätävä pelko täytti hänet, kun hän odotti varjon koskettavan häntä. Kun hän tuntisi sen kylmän käden jälleen poskellaan. Hän pidätteli hengitystään ja odotti.

Tietysti vale-Rebecca oli kiinnostunut siitä miksi ja mihin oikea Rebecca oli kadonnut. Perhe otti hänet mielihyvin vastaan, mutta kaikki ei ollut kuitenkaan hyvin. Pinnan alla tapahtui jotain ikävää. Katoamista tutkinut poliisikin halusi varmistaa monilla tutkimuksilla ja haastatteluilla sen, missä Rebecca oli ollut ja ketä hän suojeli. Vale-Rebecan valheet vain kasvoivat. Oli kuitenkin selvää, että perhe oli tietoinen siitä, että Rebecca ei ollut oikea Rebecca. Oli muitakin, jotka epäilivät sitä.

"Me yritämme päästä eroon aborginaaleista, me lähetämme ihmisiä turvaan siihen Villawoodin keskitysleiriin, ja niitä, jotka lopulta selviävät kaikesta, me pieksämme sillä rasistisella propagandalla. Kuulostaa taas ihan Valkoiselta Australialta."

Snoekstra on saanut kirjan kuvioihin mahtumaan myös päivänpolttavaa maahanmuuttoilmiötä ja rasismia alkuasukkaita kohtaan. Australia on ollut todella tiukka maahanmuuttajia kohtaan ja pystyttänyt heille pakolaisleirejä lähisaarille. Australiaan ei ole asiaa, jos ei ole työpaikkaa ja työlupaa. Kirjasta voi poimia australialaista elämänmenoa esim. nuorten työssäkäynnin lukion ohessa. Vanhempien varat menevät opiskelumaksuihin, joten nuorten on itse hankittava rahat esim. vaatteisiin. Rebecca oli keksinyt ystävänsä kanssa keinot siihenkin. Nuorten elämä, ihastukset ja juhlinta sekä ajanvietto muistutti läheisesti suomalaisen nuoren elämää.

Tiheä, syvä hiljaisuus. Valkoinen muuttuu valkoisemmaksi, ja tunnen itseni taas lipuvan. Kun valkoinen alkaa himmentyä, en taistele pimeyttä vastaan. Ajelehdin tiedottomuuteen.

Anna Snoekstra on kirjoittanut hyytävän dekkarin kieroutuneesta perheestä. Salaisuudet peittävät elämää ja Rebeccan katoaminen on vain lisännyt perheen sisäisen pahuuden kasvua. Lue miten vale-Rebeccalle kävi. Vale-Rebecca etsi rakkautta, mutta valitettavasti väärästä perheestä. 

Anna Snoekstra, Peilikuva ****
suom. Päivi Paju
HarperCrime 2017
s. 304
Only Daughter 2016
Arvostelukappale





maanantai 23. tammikuuta 2017

Mikko-Olavi Seppälä: Suruton kaupunki - 1920-luvun iloinen Helsinki

Jos missä jazzipiikki liikkuu
ei suruja hän tunnekaan
kun hentun polvella hän kiikkuu
tai jazzaa hänen rinnallaan.
Otsan otsaan kiinni painaa
veli suukon sulle lainaa
ja kohta pois sen sulta vaatii
käy toisille sen antamaan.

Veli Veijo: Jazzityttö, 1930

Mikko-Olavi Seppälän tietoteos Suruton kaupunki - 1920-luvun iloinen Helsinki hyppää 1920-luvulle iloisen tanssin merkeissä, sillä kirjan ensimmäinen luku on Jazztyttö. Luvussa paneudutaan 20-luvun musiikkiin ja sen tekijöihin. Musiikkiin kuuluu tietysti tanssi ja jazz, joka oli energinen ja svengaava iloa tuova tanssi. Iloa tarvittiin, sillä niin paljon oli kestetty, ensimmäinen maailmansota ja itsenäistyminen olivat takanapäin, samoin sisällissota punaisten ja valkoisten kesken. Nyt oli tullut aika rauhoittua ja suunnata energia ja elämänilo kevyempiin asioihin. Oli aika hymyillä ja pitää hauskaa. Tosin sitä hankaloitti kieltolaki ja raittiusintoilijat.

Kieltolain isä kappaleessa paneudutaan kieltolakiin ilmiönä, sen kannustajiin ja vastustajiin. Suomalaiset löysivät kyllä salakapakat ja viinatrokarit ja myyntihän siirtyi ihan lailla apteekkeihin, josta löytyi konjakkia, liköörejä, viinejä ym. tarpeellista juomapuolta vaivoihin kun vaivoihin. Köyhemmällä väellä ei tietenkään ollut  varaa hienostojuomiin, mutta pirtunkeittäjiä löytyi, jos oli halukkuutta. Viina ei ollut ainoa tuote, jota trokattiin ulkomailta. Kirjan sivuilta löytyy mielenkiintoista tietoa trokatuista tuotteista. Valtio yritti rajoittaa ihmisten elämää ja luoda vakavuuden ilmapiiriä, mutta 1920-luku oli iloinen ja vallaton, naisten hameenhelmat nousivat korkeammalle ja silkkisukat kaunistivat sääriä. Kirjassa on runsaasti kuvia 20-luvulta sekä vakavampia viinankaatokuvia maahan että hauskoja kuvia ihmisistä, jotka nauttivat elämästä, nautintoaineista ja jazzista. Voin vain kuvitella niiden kuohuvien vuosien purkautumista elämäniloon ja hauskuuteen.

Kolmas kappale paneutuu Pirtuun, Pommaciin ja Pilsneriin, joten niistä ei sen enempää, ei myös neljännestä kappaleesta Lääkärin määräyksestä. Viinaa sai apteekista lääkärin määräyksellä. Isompien juhlien tullessa ajankohtaiseksi lääkemääräyskin oli aika suuri. Huijausta, huijausta valtion säädellessä viinarallia.

Nyt autopiilit jokapuolell täällä pärisee
ja torvet törisee
ja talot tärisee.
Nyt muodissa on kaikenlaiset fordiväkkärät,
joita ohjaa puolihullut äijänkäkkärät.
Hohhoijaa, kuinka saavatkaan
moiset äijänkuvat olla irrallaan.
Ne on aika maunuja,
kun ne särkee vaunuja,
ovat jalankulkijoitten kauhuna.

Tatu Pekkarinen: Vosikan viimeinen virsi, 1927

Viides kappale Töölön majakka paneutuu Helsingin autoliikenteen kasvuun. Autothan liittyivät pirtun salakuljetukseen merkittävästi, samoin moottoriveneet. Autojen lisäännyttyä tarvittiin uusia teitä ja asvaltointi paransi teiden kestävyyttä. Vuonna 1921 avattiin ensimmäinen bensiinkioski Helsinkiin ja siitä löytyy myös kuva. Vuonna 1925 Helsingissä oli 2000 moottoriajoneuvoa, joista osa oli moottoripyöriä. Vuonna 1928 moottoriajoneuvoja ajeli Helsingissä jo 6000. Sen jälkeen talouslama iski myös autoiluun. Helsinki panosti liikennetarkkailuun tuomalla katukuvaan liikennepoliisit 20-luvun alussa.

Leijona kansanpuistossa kappale kertoo kaupunkipuistoista. Vaikeat muistot kappaleessa muistellaan, miten kansalaiset halusivat muuttaa kadunnimet Venäjän vallan nimistä.
Suomi oli saatu itsenäiseksi, ja nyt aktivistit ja häpeilemättömät maalaisaktivistit ryhtyivät jatkamaan snellmanilaista herätystyötä. Tavoitteena oli sisäisesti ja ulkoisesti vankka Suur-Suomi. Heidän mielestään pääkaupungin katukuvan venäläiset kaiut heijastivat häpeällisesti orjamentaliteettia, ja myös ruotsalaisista "muukalaisnimistä" oli päästävä eroon.

Oi, sa sulo Helsinki,
sa oot maailmankaupunki.
Sa oot elämän riemujen
iloisten sielujen
hotelli.

Rafael Ramstedt: Oi sa sulo Helsinki, 1922

Maailmankaupunki kappale kertoo miten maapallo kutistui 20-luvulla. Autot, radioliikenne ja lentokoneet lyhensivät välimatkoja muihin maihin. Helsinkiin alkoi nousta korkeita rakennuksia muiden maiden esimerkin mukaan. Hollywood-elokuvat toivat amerikkalaista unelmaa myös Suomeen. Elokuvalehdet ja elokuvat loivat sädekehää elokuvanäyttelijöiden ympärille. Radio ja gramofonilevyt lisäsivät koko maan musiikki-innostuksen leviämistä. Matkailu ja matkakirjat kuljettivat suomalaisia pitkin maailmaa.

Terveysvimma kappaleessa esitellään kylpylöitä, joissa oli naisille ja miehille omat puolet. Uiminen tapahtui alasti uimahalleissa. Ennen uimista oli tarkat säännöt peseytymisestä. Urheilussa oli autojen kiihdytysajoja, jääpalloturnauksia, ampumarata, mäkihyppyä, kauno- ja pikaluistelua, hevosraveja sekä tietysti jalkapalloa. Kilpailuihin kutsuttiin myös ulkomaisia seuroja.

Ja yö on niin suuri,
suurempi kuin mikään muu.

Mika Waltari: Jättiläiset ovat kadonneet, 1930

Taistelu sielusta kappaleessa pohditaan 20-luvun tiedettä, suhteellisuusteoriaa ja piilotajuntaa Einsteinin ja Freudin teorioiden mukaan. Saksalaisen Oswald Spenglerin Länsimaiden perikato teos herätti huomiota sillä, että historia toisti itseään sykleissä. Kuuluisaksi nousi myös varhaiset sukupuolenkorjauskokeilut. Samoin ihmisen nuorentaminen kiinnosti jo 20-luvulla. Kappale on mielenkiintoinen ja siinä on tietoa suomalaisista taidevaikuttajista ja Tulenkantajista.
Kirjan lopussa on viitteet, lähteet ja kirjallisuus sekä henkilöhakemistokappaleet.

Suruton kaupunki on mielenkiintoinen tietoteos kahden maailmansodan välimaastosta. Tuon ajan Helsinki tulee tutuksi, mutta myös muu Suomi siinä mukana. Kuvat ja kupletit sekä runot keventävät tietokirjamaisuutta. Kirjan kansikuva on upea.

Mikko-Olavi Seppälä, Suruton kaupunki - 1920-luvun iloinen Helsinki *****
Wsoy 2016
s. 232

Minkätähden Helsinki on iloinen kaupunki? 
Me suomalaiset emme ole iloisia. 
Olemme huimapäisiä ja joskus sukkelia, mutta surullisia, melkein aina surullisia. 
Mistä tämä iloinen pääkaupunki? 
Tämä kevyt helmeily tumman juoman pinnalla?

Kersti Bergroth 1928

lauantai 21. tammikuuta 2017

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty

"Hän on oikeasti kuollut." Nainen nyyhkäisi taas. Nyyhkytykset vaihtuivat nopeasti hysteeriseksi itkuksi, ja sitten hätäkeskuspäivystäjän kuulokkeista kuului vain pitkä, tuskainen huuto.

Vuosi 2017 alkoi erinomaisten uusien dekkarien parissa. Ruotsalainen Emelie Schepp jatkaa ruotsalaisten huippudekkaristien jäljillä esikoisteoksellaan Ikuisesti merkitty, jonka päähenkilö on syyttäjä Jana Berzelius. Jana on adoptoitu lapsena ja hän liittyy tiukasti  ensimmäisen kirjan hyytävään tarinaan. Kirja on Jana Berzelius-sarjan aloituskirja. Heti alkumetreillä Jana haluaa olla askeleen edellä poliiseja, sillä hänellä on paljon menetettävää, jos hänen lapsuusvuodet tulevat julkiseksi. Kannattaa siis hankkia kirja ja uppoutua Janan merkilliseen lapsuuteen, jota lukija voi pitää kammottavana. Jana halusi tietää lapsuudestaan, koska hän ei muistanut mitään, ja se tiesi kammottavan rikosliigan tutkimista. Väkivalta ei ollut uutta Janalle, sillä hän oli kokenut kaiken.

"Älä itke", mies sanoi. "Älä enää ikinä itke. Ei ikinä."

Kirja alkaa, kun vaimo löytää maahanmuuttovirastossa työskennelleen miehensä kotoa kuolleena, verilammikossa makaamassa. Tietysti vaimoa pidetään syyllisenä, mutta häntä vastaan ei löydy todisteita. Kirja on tiukkaa poliisityötä, johon syyttäjä Jana Berzelius liittyy tiiviisti, aina hiukan edellä poliiseja. Hän haluaa tietää, ja hän haluaa kostaa, mutta mitä? Rikollismaailma on kekseliäs, ja toivon, että tämä kirja ei anna rikollisille enempää ideoita, joita heillä jo on. Minulle tämä oli uutta dekkarimaailmassa.

Rikoksia tutkivat Mia Bolander ja Henrik Levander, siinä on mielenkiintoinen tutkijapari. Mia on sinkku, joka elää viimeistä päivää ja on velkaa joka puolelle. Ei haittaa omaatuntoa kenen lompakko on esillä, jotain Mia sieltä vie. Katsotaanpa seuraavassa kirjassa minne Mian tie on menossa, huonolta näyttää. Henrik on tunnollinen vaimon tossun alla asustava perheenisä, mutta sitten jysähtää uutinen, jota sulatellaan varmasti seuraavassakin kirjassa. Jälleen yksi mies, joka ei elä tasavertaisessa suhteessa. Jokohan on aika repäistä jotain omaperäistä.

Ruotsissa Jana Berzelius-sarjasta on jo ilmestynyt kolme teosta ja sarja on myyty 29 maahan. Ihan pakko kirjoittaa, että dekkaritähti on syttynyt ja valaisee nyt myös suomalaisia lukijoita rikollisten puuhailuilta. No, aika erikoinen persoona Jana itsekin on. Hyvä Emelie Schepp.

Sitten hän otti yhden askeleen eteenpäin ja huomasi astuvansa suoraan toiseen maailmaan. Suoraan muistoon. Hän muuttui välittömästi pieneksi tytöksi kellarissa. Tytöksi, joka halusi selviytyä.

Emelie Schepp, Ikuisesti merkitty ****
suom. Hanna Arvonen
HarperCrime 2017
s. 381
Arvostelukappale
Märkta för livet 2014
Vita spår 2015
Prio ett 2016



Elämäkerrat


Aarnipuro Marja: Rintasyövän jälkeen
Ahvenainen Helvi: Kukkia lumessa
Andersen Jens: Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä
Anttila, Catani, Gutman, Kilpinen, Kortelainen, Lundström, Palin: Edelfelt Pariisissa 
Bosco Manuela: Ylitys
Bowen James: Katukatti Bob
Brodsky Joseph: Veden peili  (Nobel 1987)
Busquets Milena: Tämäkin menee ohi 
Chisugi Leah: Pitkä matka paratiisiin – Pako Ruandan kansanmurhan keskeltä 
Christie Agatha: Vanha hyvä aikani
Coelho Paulo: Vakooja
Doctorow E.L.: Homer ja Langley 
Ehrnroth Karin: Vinoon varttunut tyttö
Erickson Carolly: Tsaarin tytär  
Heinimäki Jaakko:Ohikiitävää – Juha Tapion tie
Higashida Naoki: Miksi minä hypin-Erään pojan ääni autismin hiljaisuudesta
Hiidensalo Venla: Sinun tähtesi 
Hurme Juha: Hullu
Hustvedt Siri: Vapiseva nainen
Hyeonseo Lee ja David John: Seitsemän nimen tyttö  
Isoviita Kikka & Nyman - Janatuinen Eija: Paha tyttö
Isherwood Christopher: Praterin orvokki
Jalonen Riitta: Kirkkaus 
Jensen Hanna: 940 päivää isäni muistina
Joutjärvi Risto: Valvojana naisten erityistyöleirillä-Saara Tuukkasen muistelmat 1943-1944
Juurikkala Kaija: Äitikirja
Jäntti Essi (toim.): Täyttä elämää ADHD:n kanssa
Järvi Elina, Hotti Tiina ja Olga Poppius: Error - Mielen häiriöitä 
Kallio Katja: Yön kantaja
Kanniainen Vesa: Hurmaava häirikkö 
Kanto Anneli: Pala palalta pois - Kertomuksia Alzheimerin taudista
Kauranen Snellman Anja: Syysprinssi 
Kihn Martin: Kurittomat kaverit
Kirstinä Leena: Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa
Kirves Jenni: Aino Sibelius - Ihmeellinen olento
Knausgård Karl Ove: Taisteluni - Ensimmäinen kirja
Korhonen Marja: Häivähdyksiä - Erityinen elämäni
Korhonen Marja: Sydämeen tatuoitu 
Koskimies Elias: Ihmepoika
Kotro Arno & Lybäck Christer: Veitsen terällä
Käcko Marianne: Tapa minut äiti!
Kärnborg Ulrika: Myrrha
Köngäs Heidi: Hertta 
Maragnani Laura & Isoke Aikpitany: Musta,kaunis ja kaupan – Euroopan uudet orjat
Mattson Ellen: Tähden takaa
Meri Veijo: Suku 
Meriluoto Aila: Peter-Peter
Nazer Mende & Damien Lewis: Orja - Kaapatun tytön tie Sudanista Lontooseen
Oksanen Kimmo: Kasvonsa menettänyt mies
Oranen Raija: Ackté 
Paavilainen Sinikka: Kyynelvaunut 
Pelo Riikka: Jokapäiväinen elämämme
Pistorius Martin & Megan Lloyd Davies: Mykkä huuto
Rowley Steven: Lily ja mustekala 
Saramago  José: Elefantin matka
Save Laura: Paljain jaloin
Schmidt Kathrin: Et sinä kuole
Skagnes Sarita: Vain tytär 
Skiftesvik Joni: Valkoinen Toyota vei vaimoni 
Snellman Anja: Pääoma
Snellman Anja: Antautuminen
Storgård Päivi: Keinulaudalla
Strayed Cheryl: Villi vaellus
Strömberg Mikaela: Sophie
Takamaa Tomi: 875 grammaa - Pirpanan tarina
Tervo Jari: Esikoinen
Tervo Jari: Revontultentie
Teräs Mila: Jäljet - Romaani Helene Schjerfbeckistä 
Tilli Paula: Toisin - Minun Asperger - elämäni
Tuuri Antti: Bospor Express 
Uusma Bea: Naparetki
Vaara Sarianna: Huomenkellotyttö
Vanhatalo Pauliina: Keskivaikea vuosi 
Vuori Kristiina: Filippa
Walls Jeannette: Lasilinna
Weiss Helga: Helgan päiväkirja – Nuorena tyttönä keskitysleirillä
Yli-Mäyry Soile: Palava tuhka (toim. Marja-Leena Virtanen)

torstai 19. tammikuuta 2017

Paulo Coelho: Vakooja 900. postaus

Olen nainen, joka syntyi vääränä aikakautena, eikä sitä voi mikään korjata. En tiedä muistetaanko minut joskus tulevaisuudessa, mutta jos niin käy, en halua että minua koskaan pidetään uhrina vaan ihmisenä, joka astui rohkeasti eteenpäin ja maksoi siitä vaaditun hinnan pelotta.

Brasilialainen kirjailija Paulo Coelho (s. 1947-) on maailman suosituimpia kirjailijoita. Hänen kirjojaan on myyty 81 kielellä yhteensä yli 200 miljoonaa kappaletta. Aikamoinen kirjamäärä. Jostakin syystä hänen kirjansa eivät kiinnosta minua, olen kyllä selaillut niitä. Vakoojan ilmestyttyä ajattelin, että nyt ilmestyi kirja, jonka voisin lukea, sillä kirja kertoo ensimmäisen maailmansodan aikana vakoojana teloitetun Mata Harin (1876-1917) fiktiivisen elämäntarinan, mutta joka perustuu tositapahtumiin. Toivoin kirjan joululahjaksi ja sain sen. Kirjan kansikuvassa on kaunis kuva Mata Harista. Kirjassa on muutama kuva lisää mm. teloitustilanteesta. Olisin toivonut enemmän kuvia, sillä Mata Hari oli aikakautensa julkkis. Hänestä oli postikortteja ja esiintymisjulisteita ja valtavat määrät kuvia. Mata Hari oli esiintyvä taiteilija, rohkea ja eteenpäin pyrkivä nainen. Hän käytti miehiä omiin tarkoitusperiinsä käyttäen naisellisia avujaan, mutta kun oikeudenkäynti häntä kohtaan alkoi, tukijat olivat kadonneet. 

"Etsitte ehkä asioita, joita ette ole vielä löytänyt", hän jatkoi. "Sillä sen lisäksi että teitä pidetään kaupungin parhaiten pukeutuvana naisena - luin tämän hiljattain jostakin aikakauslehdestä - teillä ei ole enää paljon uutta valloitettavaa, eikö totta? Ja äkkiä elämänne on muuttunut kuolettavan pitkäveteiseksi."

Kirjan parasta antia ovat aikakauden kuvaukset, maailmannäyttely Pariisissa ja siellä esitellyt uudet keksinnöt mm. puhelin. Eiffel-torni oli aikomus purkaa tietyn ajan jälkeen, mutta onneksi se sai jäädä paikoilleen. Torni avattiin 1889 Pariisin maailmannäyttelyn avajaisissa ja on sen jälkeen se on ollut Ranskan suosituin nähtävyys. Eiffel-tornilla oli pieni osa Mata Harin sieppauksessa, sillä tornia käytettiin Mata Harin pidätykseen johtaneen saksalaisen radioviestin sieppaukseen.

Kirjan alussa Mata Hari, syntyjään hollantilainen Margaretha Zelle, joka avioitui nuorena Rudolf MacLeodin kanssa ja sai tyttären, kirjoitti kirjettä asianajajalleen. Kirjassa kirjoitetaan useita kirjeitä, joka oli mielestäni mielenkiintoista, ja sopi historialliseen aikakauteen. Mata Hari ei pitänyt itseään syyllisenä, sillä hän kävi heti ilmoittamassa ranskalaisille, että saksalaiset halusivat hänen toimivan vakoojana, koska tunsi niin paljon vaikutusvaltaisia ihmisiä. Ranskalaiset halusivat hänen toimivan vakoojana ja antoivat vääriä tietoja, mutta ilmeisesti sinne lähti myös muuta tietoa. Mata Hari pidätettiin ja teloitettiin vakoojana.

Kirja on kerrottu siten, että Mata Harin syyttömyyttä korostetaan ja hänestä on kirjassa tehty syytön osapuoli, johon jopa asianajaja rakastui. Mata Harissa oli karismaa, karismaa, joka kantaa tähän päivään asti. Mata Hari oli uskalias ja rohkea. Hän esiintyi mielellään alasti ja esitti salaperäistä. Miehet juoksivat hänen perässään ja hän oli aikakautensa johtavia prostituoituja. Tosin hän oli myös esiintyvä taiteilija, jonka eteen hän teki paljon työtä. Mata Hari jää meille salaisuudeksi. Olisin toivonut hänen elävän pitkään ja kertovan elämäntarinansa.

Kirjan lopussa Mata Harin asianajaja kirjoittaa tapahtumista, ja silloin Paulo Coelho saa kerrottua omia mielipiteitään ja tarinoitaan mm. kreikkalaisen tarun. Nämä ovat niitä kirjoituksia, joita vieroksun hänen kirjoissaan. Samoin raamatunlausetta, joka on lainattu kirjan alkuun. Rakkaudesta tulee paatoksellista filosofista pohdintaa. Olisin jättänyt ne pois kirjasta ja tuonut enemmän esille Mata Haria ja hänen rakastettujaan, joita oli paljon. Samoin ajatuksia omasta tyttärestä, joka kasvoi isänsä luona ilman äitiään. Kirja on pintaraapaisu Mata Harin elämästä, josta saisi varmasti aikaiseksi paljon kiehtovamman tarinan.

Paulo Coelho, Vakooja ***
suom. Jarna Piippo (s. 1-99) ja Sanna Pernu (s. 100-190)
kuvat: Collection Fries Museum
Bazar 2016
s. 190
A Espia 2016

tiistai 17. tammikuuta 2017

KIRJOJEN SUOMI 2014: Pajtim Statovci ja Kissani Jugoslavia

On vuosi 2014 ja Kosovosta pienenä Suomeen muuttanut Pajtim Statovci julkaisee pakahduttavan esikoiskirjan nuoresta miehestä ja äidistä, joiden elämä kietoutui toisiinsa kuin symboliset eläimet, joiden tarkoituksen voimme vain kuvitella. Kirja antaa meille kuvan albanialaisuudesta, sodasta, vainoista ja maahanmuuttajien elämästä. Tämä seksuaalisesti ja henkisellä ja fyysisellä väkivallalla vahvasti latautunut kirja ei jätä ketään kylmäksi. Kirjan nimi on Kissani Jugoslavia.


Olin äärimmäisen ilahtunut, kun kuulin, että saan blogata Kissani Jugoslavian Ylen Kirjojen Suomi hankkeessa. Olen lukenut Statovcin esikoiskirjan ilmestymisvuonna ja myös vuonna 2016 ilmestyneen Tiranan sydämen. Pidän vahvoista tarinoista, joissa juoni ei pysähdy. Kissani Jugoslavia suorastaan hyökkää päälle, raapii vahvoilla kynsillä, ja köyristää selkänsä vihaisesti, samalla kun häntä viuhtoo puolelta toiselle. Juuri kun luulee, että nyt on ehkä pieni hetki hengähtää, niin uudet kuviot luikertelevat päälle, ne kietoutuvat jalan ympärille, siitä vatsan ja selän ympäri ja sanat tuovat silmieni eteen punaisen kaksihaaraisen kielen, terävät hampaat ja tappajan silmät.

Pajtim Statovcin taito on luoda sanoista tarina, jonka näkee sielunsa silmin tapahtuvan. Kissani Jugoslavia kertoo tarinan äidistä ja pojasta, joiden kotimaata ei enää ole olemassakaan, sillä se on hajonnut. Perhe kuului albanialaisiin, joita vainottiin vuosikausia Titon kuoleman jälkeen. Oli aika lähteä pakoon, kun perheen isä menetti työpaikkansa etnisessä puhdistuksessa ja koti hajotettiin. "Suomi on maa, jossa jokaisella perheellä on iso omakotitalo ja uima-allas", voi niitä valheita. Äidin viha isää kohtaan kasvoi pimeyden ja kylmyyden keskellä ahtaassa huoneessa, johon piti mahtua seitsemän henkeä. Viha oli saanut alkunsa hääpäivänä. Päivänä, jolloin jokaisen morsiamen pitäisi olla onnellinen.

Kissani Jugoslavian kertojina toimivat perheen poika Bekim ja äiti Emine. Äidin tarina alkaa vuodesta 1980, kun hän käy vielä koulua ja hänen tarinansa jatkuu nykyisyyteen asti. Bekim kertoo särkyneen mielen kamppailusta nykyisyydessä, johon vaikuttavat menneisyyden ikävät tapahtumat. Opiskeluongelmat, irtosuhteet, sekava juhliminen, psyykkiset ongelmat, yksinäisyys, eristyneisyys. Kirja kuvaa vaikeasti traumatisoituneen nuoren miehen kuvaa, jota korostaa erilaisuus, maahanmuuttajatausta ja Suomessa kasvava pakolaisviha. Eminen ja Bekimin tarinoita kerrotaan kuin vuoropuheluna. Jossakin kohtaa äidin tarinassa kuvataan Bekimin lapsuuden ongelmia. Ongelmia yritettiin hoitaa monin eri tavoin. Lapsen kammottaville painajaisille ei keksitty syytä. 

Ylen Kirjojen Suomi hankkeen tavoitteena on esitellä itsenäisen Suomen kaunokirjallisuutta sadan vuoden ajalta, jokaiselta vuodelta yksi kirja plus viimeisenä vuoden 2017 kirja, jolloin kirjoja on yhteensä 101. Kirjablogit ovat haasteessa mukana. Kirjat kuvaavat kyseisen vuoden kiinnostavaa ilmiötä ja vuodelle 2014 en voisi kuvitella kyseistä vuotta enempää kuvaavaa ilmiötä kuin maahanmuuton jatkuvasti kasvava virta, joka vastaavasti kasvatti maahanmuuttoa vastustavien joukkoa. Suomi oli jakautumassa kahtia, sillä maahanmuuton hyväksyjät ilmaisivat myös vahvasti kantansa.  Yhteiskunnan päättäjät joutuivat lujille, kun maahanmuuttajien virta lisääntyi lisääntymistään, kokien huippupisteen vuonna 2015. Maahanmuuttajat ovat ihmisiä ja he ovat paossa vainoja, kidutuksia ja sotia. Tällä hetkellä pakolaiset eivät pääse jatkamaan matkaa suurilta pakolaisleireiltä.

Pajtim Statocvi kertoi  tarinan, jonka lähtömaa oli Jugoslavia. Sellaista maata ei enää ole, sillä se on hajonnut. Sota, vainot, pakolaisuus, maahanmuutto, maahanmuutajana asuminen vieraassa maassa, nuo ilmiöt tulevat hyvin esille Kissani Jugoslavia teoksessa. Rinnan oman erilaisuuden hyväksymisen kanssa kulkee seksuaalisuus, johon fantasia antaa oman lisävärityksen Bekimin tarinassa. Äidin ja pojan tarinat ovat sävyltään erilaiset, mikä on juonellisesti hyvä asia, sillä heitä erottaa niin moni asia. Taianomainen, värikäs, vahva, salaperäinen, väkivaltainen, symbolinen ja seksuaalinen kirja antaa lukijalle kukkuramäärin ajateltavaa. Kirja on kuin silittäisi vihaista kissaa vastakarvaan.

Pajtim Statovci, Kissani Jugoslavia *****
Otava 2014
s. 285

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Pajtim Statovci: Tiranan sydän

 
KIRJABLOGIT JA 101 KIRJAA

maanantai 16. tammikuuta 2017

Anna-Mari Kaskinen: On toinen maa

 
Vuosien jälkeen tiedän:
kaikki se tarpeen on, 
valon ja varjojen leikki,
kaipaus sanaton.

Vuosien jälkeen huomaan:
ei ole kauniimpaa
kuin kipu yhdessä kantaa,
elää ja rakastaa.

Anna-Mari Kaskinen on kirjoittanut runoja suruun ja ikävään. On toinen maa sisältää 35 runoa, joita lukemalla voi käsitellä omia syvimpiä kipukohtia silloin, kun kokee menetyksen ja kipua. Runot on koottu yhdeksästä aiemmin julkaistusta runokirjasta. Jos läheinen on menettänyt itselleen merkityksellisen ihmisen, suru voi kestää kauan ja se voi tulla aina joissakin tilanteissa uudelleen esille, mutta jo pienemmällä voimalla.  Surun alku voi olla heikompi, ehkä tuuliseen päivään verrattava, sadekuuroja aina silloin tällöin. Sitten se iskee päälle ja ihminen on heikko surun voimien edessä. Suru on kuin myrsky, joka tulee voimalla ja suurilla aalloilla päälle. Jos ihminen ei taistele vastaan, suru voi viedä mennessään vuosikausiksi. 

Onneksi kaikki käytännön järjestelyt tuovat pakollisia pysähtymisiä surun aikana. On ehkä järjestettävä hautajaiset ja muistotilaisuudet, hankittava arkku ja hautapaikka. Toisinaan sureva ihminen ei pysty näihin arkisiin puuhiin. Siinä on ehkä perhe ympärillä, joka voi auttaa käytännön asioissa. Mutta niihin syvimpiin tunteisiin, niihin tarvitaan jotain muuta. Talo voi olla pian täynnä kukkia, joilla ystävät ja sukulaiset muistavat. Joissakin surutapauksissa olen saanut tällaisia surukirjoja. Voi olla, että juuri sillä hetkellä ei pysty lukemaan, aivot ovat suuren tunnelatauksen kourissa, jolloin lukeminen ei ole mahdollista. Musiikki on helpompaa. Itselleni kävi isän kuolleman jälkeen niin, että kuuntelin niitä samoja lauluja, jotka toivat isän mieleen ja muistot ja sitten siitä itkusta ei tullut loppua. Lopulta päätin lopettaa niiden laulujen kuuntelemisen, ja suru alkoi hellittää. Lapsillekin oli helpompaa, kun äiti ei ollut aina itkemässä.

Äidin kuolema oli  yhtä yllättävä kuin isän kuolema. Olin viisaampi, enkä kuunnellut musiikkia, joista tiesin surun nousevan pintaan. Läheiset ja sukulaiset soittelivat ja kävivät, ja minulle jäi tunne, että suru jäi käsittelemättä, ei ollut aikaa. Kului muutama kuukausi ja surun tummat merkit hiippailivat ympärillä, yrittivät saada minut kiinni. Olin kiireinen, pidin itseni kiireisenä, opiskelin siinä sivussa, mutta kaikki ei ollut hyvin. Luin kirjoja aina kun ehdin tenttikiireiltä. Eräällä kurssilla valitsin Amy Tanin Äitiensä tyttäriä kirjaksi, josta piti tehdä essee. Valinta oli varmasti intuitio, sillä itkin koko kirjan ajan. Siinä oli kirja, joka aukaisi lukitut tunteet. Toinen vastaava tunnelukkojen avaaja, lohduttava ja muistoja tuova kirja on ollut blogiaikana Shin Kyung-sook: Pidä huolta äidistä.

Surevalle on annettava aikaa, mutta surevaa ei kannata jättää olemaan yksin koko aikaa. Keinoja surusta selviämiseen löytyy kaikenlaisia, toisille se on musiikki, toisille kirjallisuus, toisille liikunta, toisille vertaistuki. Kriisikeskus on sellainen paikka, jonne voi soittaa anonyymina ja puhua pahasta olosta. Moni läheinen on hyvä kuuntelija, mutta lapset ja nuoret eivät välttämättä jaksa kantaa sellaista taakkaa, jos on omakin surutyö käsittelyssä.
Runojen lukeminen on monesti helppo keino lähestyä surua. Joskus pahimmalla hetkellä vain se yksi runo voi olla merkityksellinen.

Hämärimpään taloon
loistaa aurinko.
Astu ulos, valoon.
Yö on mennyt jo.

Pimeys on poissa.
Suru hälvenee.
Kivun onkaloissa
valo säteilee.

Anna-Mari Kaskinen, On toinen maa - Sanoja suruun ja ikävään
Kirjapaja 2011 toinen painos
ensim. painos 2010
s. 48

perjantai 13. tammikuuta 2017

Tove Jansson: Viesti

Hei! Meitä on kolme tyttöä joiden sinua koskevalla esitelmällä on kamala kiire joten voisitko auttaa kertomalla ihan lyhyesti kuinka aloit kirjoittaa ja miksi ja mitä ajattelet elämästä ja sitten jokin sanoma nuorisolle, tiedät kyllä. Kiitos etukäteen

Tove Janssonin novelliteos Viesti sisältää nimikkonovellin ja se on viimeisin kirjan 32 novellista. Viesti - novelliin on koottu erilaisia viestejä, joita kirjailija on ilmeisesti saanut rakkailtaan ja ihmisiltä, jotka uskalsivat lähestyä kirjailijaa. Uskon, että kirjailija sai valtavan määrän viestejä ympäri maailman. Niitä lähettivät tehtaat ja yksityiset ihmiset, jotka halusivat käyttää tuotteissaan muumihahmoja. Joku vessapaperitehdas halusi painaa muumiaiheista WC-paperia. Hauska ja humoristinen kirjan viimeinen novelli. Uskoisin, että sellainen suosio voi olla myös rasittavaa, sillä aina viestit eivät olleet hyviä, vaan niitä tuli uskonkiihkoilijoiltakin. Viesti-kirjaan on valittu novellit vuosilta 1971-1997, eli 26 vuoden ajalta. Novellit on koottu Tove Janssonin kuudesta eri novellikirjasta.

Rakas Ewald,
oli todella hauska yllätys saada sinulta kirje. Mistä sait sellaisen ajatuksen.
Totta kai voisimme tavata, niin kun sanot siitä on kauan. Siinä kuusikymmentä vuotta, suunnilleen.

Ylläoleva lainaus on Kirjeitä Klaralta novellista, joka on julkaistu aiemmin Seuraleikki (1991) novelliteoksessa. Novellissa on Klaran lähettämiä kirjeitä ystäville ja tuttaville. Kirjeet ovat tietysti erilaisia sävyltään. Pidän valtavasti kirjekirjoista tai päiväkirjakirjoista, yleensä kirjoista, jotka voi kuvitella kirjoitetun käsin. Käsinkirjoittaminen on katoamassa, valitettavasti, vaikka sen hyöty aivotoiminnalle ja käden hienomotoriselle toiminnalle on tutkimusten mukaan erittäin huomattava. Esim. opettajat ovat huomanneet käsinkirjoitettujen kouluaineiden olevan luovempia ja pidempiä, kun taas näppäimistöillä kirjoitetut (tietokoneilla, tableteilla) aineet ovat lyhyempiä ja vähemmän luovia.

Kaikki päivät kirjoitetaan muistiin ennen pimeäntuloa, samoin vedenkorkeus, tuulensuunta ja lämpötila, ja ovenpieleen muistilista hankittavista tavaroista;  uusia paristoja, sukat jotka eivät pistele, joka lajia vihanneksia, särkysalvaa, toinen lamppulasi varalle, sahanterä, voita, madeiraa, potkurinsokkia.

Orava-novelli, josta lainaus yllä kertoo henkilöstä, joka asuu yksin saarella. Saari ja meri ovat Tove Janssonin kirjojen elementtejä, joista hän kirjoittaa paljon. Novellin henkilön päivät ovat samantyyppisiä ja elämä kulkee eteenpäin kirjaamalla kaiken ylös. Sitten tapahtuu jotain uutta, joka sekoittaa päivärytmin. Saarelle tuli orava. Orava-novelli on aiemmin julkaistu Kuuntelija (1972) teoksessa.

Joskus syyskuussa Alexander aloitti nukkekaapin. Toisin sanoen hän ei tiennyt vielä että siitä tulisi nukkekaappi. Hän teki pienen soikean mahonkipöydän jossa oli leikkauksin koristeltu jalka ja sen jälkeen kaksi viktoriaanista tuolia jotka hän verhoili punaisella sametilla.
Erik sanoi: Niin pieniä ja kuitenkin ihan oikeita. En ymmärrä kuinka sinä pystyt. Mutta mehän emme tunne ketään lapsia.

Nukkekaappi-novelli on lempparini. Se on Nukkekaappi (1980) teoksen nimikkonovelli. Siinä miespari jää eläkkeelle ja toinen alkaa rakentaa ajankuluksi nukkekaappia. Jostakin syystä minulle tulee mieleen muumitalo, sillä nukkekaapin rakennusvaiheissa kuvaillaan juuri muumitalon näköistä nukkekaappia. Sähköistysvaiheessa Aleksander pyytää avuksi Boy nimistä ystäväänsä ja silloin kertomuksesta tulee mielenkiintoinen mustasukkaisuusdraama.

Alusta asti oli selvää ettei kukaan talonväestä pitänyt hänestä. Hän oli synkkä ja laiha yksitoistavuotias poika, näytti jollain lailla nälkäiseltä. Pojan olisi pitänyt herättää luonnollista hellää hoivaamishalua, mutta kun ei, ei lainkaan.

Kesälapsi-novelli on julkaistu aiemmin Kevyt kantamus (1988) novellikirjassa. Jostakin syystä, huolimatta novellin hiukan ilkeämielisestä sävystä, Kesälapsen poika herättää minussa sympatiaa. Poika on lähetetty kesäksi saareen, sillä vanhemmat ovat kiireisiä. Poika tulee uuteen paikkaa, tuntemattomien ihmisten luokse, eikä kukaan pidä hänestä. Jälleen olemme Janssonille mieluisassa miljöössä, saaressa ja meren ympäröimiä.

Nyt juna saapui. Ja siinä hän tuli, yhtenä ensimmäisistä jotka laskeutuivat vaunusta, pitkä ja laiha hahmo yllään valtavan laaja musta päällystakki, hatutta päin, valkoinen tukka tuulessa hulmuten. Ilman neilikkaakin Mari olisi arvannut, että näin kertakaikkisen outo lintu ei voinut olla kukaan muu kuin Wladyslaw.

Reilua peliä (1990) novellikirjassa aiemmin julkaistu Wladislaw tuo mieleeni muumilaakson taikurin hulmuavassa viitassaan. Wladislaw on marionettitaiteilija ja on tullut Suomen vierailulle. Siinäkin mainitaan meri. Ihana novelli, romanttinen.
32 novellia voi tuntua rankalta, mutta niitä voi lukea silloin tällöin. Ehkä kokonaisuus kärsii, koska novellit on kerätty kuudesta eri novellikirjasta 26 vuoden ajalta. Tällaisessa kootuissa novellikirjoissa ei ole yleensä kirjailijan punaista lankaa. Toivottavasti lukijoille välittyi Janssonin laaja tuotanto ja kuusi novellikirjaa, joista jokainen voi valita luettavaa. Tämän kirjan sain blogiystävältäni Valkoiselta kirahvilta Opuscolo-blogista. Lukusaatteeksi hän kirjoitti viestin: Hyvästä matkaseurasta kiittäen. En tuolloin tiennyt, että Viesti oli samalla jäähyväisviesti. 

Tove Jansson, Viesti ****
suom. Kyllikki Härkäpää, Kristiina Kivivuori, Eila Pennanen, Oili Suominen ja Päivö Taubert.
Wsoy Bon-pokkari 2014
s. 325
ensim suom. painos 1999
Meddelande 1998

Tove Jansson: Nukkekaappi

Osallistun kirjalla Ompun Novellihaasteeseen

Kaisan bloggaus
Villiksen bloggaus
Ainon bloggaus
Nuoren opettajattaren bloggaus
Jokken bloggaus

torstai 12. tammikuuta 2017

Zdeněk Miler & Eduard Petiška: Myyrän auto


Vuoden 2017 ensimmäinen lastenkirja Kirjasähkökäyrässä on jo klassikoksi muuttunut Myyrä ja auto vuodelta 1962. Myyrä on tšekkiläisen kuvittajan ja animaattorin Zdeněk Milerin (1921-2011) piirtämä hahmo, jonka ensivalloitus tapahtui vuonna 1956 Kuinka Myyrä sai housut animaatiossa. Miler loi yhteensä 50 Myyrä-animaatiota. Animaatioissa Miler käytti lastensa ääniä ja aina välillä kuuluukin lasten iloista kikatusta, mutta animaatioissa ne ovat eläimiä. Tšekkiläinen kirjailija Eduard Petiška (1924-1987) on kirjoittanut Myyrä-kirjojen tekstit ja yhteistyö on ollut loistavaa. Myyrä on ollut jo yli 60 vuotta lasten suosikki ja suosiolle ei näy loppua. Kirjojen ja animaatioiden rikkautta ovat hyväntuulinen ja lempeä Myyrä ja muut eläimet, jotka auttavat toinen toisiaan. Tietysti loistava piirrosjälki ja iloiset eläinhahmot tuovat hymyn kaikkien huulille, niin aikuisten kuin lastenkin. Mielikuvitusrikkaista Myyrä-animaatioista, kirjoista, pehmoleluista ja peleistä on saanut nauttia isovanhemmat lapsuudessaan, heidän lapset ja lapsenlapset. Myyrä on klassikko

Minulle riittäisi pikkuruinen auto, kunhan se vain kulkisi. Kääntäisin ohjauspyörää, auto hurisisi iloisesti, ja tuuttaisin aina kun haluaisin. Ah, saisinpa minäkin auton!

Myyrä ja auto kirjassa myyrälle tulee selvästi autokuume, kun hän näkee autoja ja eräässä autossa koiran. Jos koirallakin on auto, niin miksipä myyrällä ei voisi olla autoa.  Myyrä näkee miten autoa korjataan ja miettii, että kyllä hänkin osaisi koota auton. Hän tutkii mitä osia autoon tarvitaan. Ja sittenpä kun auton osat ovat mielessä, on aika alkaa keräämään auton osia.  Kun auton osat ovat koossa, täytyykin miettiä, että mistä kannattaisi aloittaa auton kokoaminen. Tämä on kuin suoraan kasvatusoppaista, kun annetaan lapsen itse tutkia ja miettiä miten työ kannattaisi tehdä: tutkivaa oppimista.

Lopulta myyrän auto on valmis, mutta se ei lähde liikkeelle, mitähän sitten pitäisi tehdä? Sitten tuleekin neljä pyörää vastaan ja ne tulevat rikkonaisesta autosta. Eräs lapsi on rikkonut leluautonsa. Sitten seuraa satukirjojen opetus, sillä hyvissä satukirjoissa on aina opetus:

Eikö hän muka tiedä, ettei niin saa tehdä?

Mutta missä autoja korjataan, hiiri tietää kertoa ja myyrä saa hienon auton, jolla huristella muiden autojen seassa. Lopulta on aika käydä nukkumaan omaan pesäkoloon. Nämä ovat sellaisia ajattomia hyvänmielen satukirjoja, joista kaikki tulevat hyvälle mielelle. Siitäkin lelujen rikkomisesta voi keskustella tämän kirjan avulla ihan luonnollisesti. Lapset lähtevät innokkaasti mukaan kertomaan mitä on rikkonut tai varsinkin joku muu on rikkonut, ehkäpä äiti ja isäkin ovat rikkoneet jotakin. No entäs sitten, mitä pitää tehdä, kun on rikkonut jotakin. Lapsilta saa hirmu monta hyvää vastausta tähänkin kysymykseen. Voi, minä olen jälleen pikkuinen tyttö ja katselen satumaisia Myyrä-animaatioita telkkarista, ja olen haltioissani ♥♥♥♥

Zdeněk Miler & Eduard Petiška, Myyrän auto *****
Zdeněk Miler kuvitus, tarina ja idea
Eduard Petiška teksti
suom.  Kirsti Saraste
Tammi 2015  9. painos
s. 63
Krtek a autičko 1962

Osallistun satukirjalla Kirjojen pyörteissä-blogin Jennyn Ajattomia satuja ja tarinoita-lukuhaasteeseen.
Jokken bloggaus

tiistai 10. tammikuuta 2017

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Yhden lapsen politiikka (1980-2015) oli maailmanhistorian tiukin ja kiistellyin syntyvyydensääntelyohjelma. Kiina  pakotti kansalaisiaan tyytymään vähään, hankkimaan useimmiten vain yhden lapsen. Politiikka on vaikuttanut tavalla tai toisella joka ikisen kiinalaisen - siis maailman joka viidennen ihmisen - elämään.

Pekingissä asuva Mari Manninen on kirjoittanut vuoden 2016 Tieto-Finlandiapalkinnon voittaneen teoksen Yhden lapsen kansa, Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret. Kaksi kirjan tarinaa on julkaistu aiemmin Helsingin Sanomissa ja kaksi Suomen Kuvalehdessä. Kirjan tyyli on ihmisläheinen ja siinä on käytetty haastatteluja eri puolilta Kiinaa. Kuvat lisäävät ihmisten kertomusten inhimillisyyttä. Vaikeat tarinat, pakkoabortit, pakkosterilisaatiot ja suuret sakot sekä rangaistukset, ne voimme vain kuvitella. Ne ovat kauheudessaan epäinhimillisiä ja ovat polkeneet ihmisten oikeuksia omiin lapsiin. 

Kiinan yhden lapsen politiikka tuli tiensä päähän ja se jätti taakseen valtavan määrän tuskaa, kyyneleitä, tapettuja tyttöjä, maailmalle adoptoituja tyttöjä. Väestötieteilijöiden mukaan Kiinassa on 30 miljoonan miehen enemmistö naisiin verrattuna vuonna 2020. Miehille ei ole puolisoa Kiinassa ja morsianvälitys- ja ihmiskauppa kukoistaa, kun heille kaapataan naisia vaimoiksi lähimaista. Kiinalla on myös edessä jättimäinen ongelma suuren vanhusväestön ja pienen työväestön epäsuhdan vuoksi. 

Vuoden 2016 alusta Kiinassa astui voimaan kahden lapsen politiikka, mutta ihmiset ovat tottuneet pieniin perheisiin ja parempaan taloudelliseen elämään. Lasten elättäminen, päivähoito ja koulutus maksavat. Kiinassa on tapana hankkia pojalle asunto, jota vanhemmat säästävät heti kun poika syntyy. Tyttöjen asema on ollut varsinkin maalla vaikeampi, mutta kaupungeissa helpompi. Yleensä lapset ovat elättäneet vanhempansa. Vaikeuksia syntyy, jos lapsi kuolee. Selvästi Kiinassa ei ole ajateltu ja tehty yhteiskunnallisia uudistuksia vanhusten ja vammaisten olojen parantamiseksi. Nykyisin Kiinasta adoptoidaan vain vammaisia lapsia, kuitenkin vammaksi riittää esim. huono näkö ja toisinaan pelkkä tyttö, viaksi voi sanoa, että kävelee huonosti, mutta todellisuudessa vikaa ei ole. 

Kirjassa ei puhuttu kiinalaisesta verotuksesta, onko sitä, mikä minua olisi kiinnostanut. Kirjassa oli kyllä runsaasti palkkatietoja ja esim. morsiamille maksettavista hinnoista, kun hän suostuu vaimoksi. Kun jokaiselle naiselle on useampi mies tarjolla, nainen voi vaatia runsaimmat korvaukset, jos haluaa. Netissä on myös morsianvälitysfirmoja. Kauppamiehet huomaavat pian mikä bisnes kannattaa.

Vuonna 1983 tehtiin ainakin 15 miljoonaa aborttia ja 20 miljoonaa sterilointia.

Kirjan surullisinta luettavaa on vanhemmat, jotka jäivät kiinni omien tyttöjensä tappamisesta. Maaseuduilla piti olla poika, sillä pojat huolehtivat perinteisesti vanhemmistaan. Kun on vain se poika, ja alueella on kaikilla vain poika, niin jokainen ymmärtää sen, että siitä syntyy ongelmia. Lisäksi nämä ainokaiset lapset palveltiin ja hemmoteltiin kuin he olisivat olleet pikkukeisareita. Kiina ei ole ainoa maa, missä perhe haluaa vain poikia. 80-luvulta lähtien ultraääni mahdollisti halvalla tiedon syntyvästä lapsesta, ja tyttösikiöt oli helppo abortoida pois. 

Tällä hetkellä sekä vanhemmat että hallitus katuvat yhden lapsen politiikkaa, sillä aikuisia miehiä on suhteessa naisiin kymmeniä miljoonia enemmän. Lisäksi yksi lapsi on vaikeuksissa elättäessään vanhempiaan perheensä ohella. Hyvässä lykyssä heidän pitää elättää vielä isovanhemmat. Yhden lapsen politiikka toi myös järjettömän määrän inhimillistä kärsimystä, jonka arvet eivät parane helposti. Vasta viime aikoina ovat liikalapsina syntyneet lapset saanet oikeuden rekisteröityä, käydä koulua, tehdä töitä, matkustaa junilla, avioitua ja saada lapsia. Sitä ennen heitä ei ollut olemassa kiinalaisessa yhteiskunnassa.

Mari Mannisen helppolukuinen Yhden lapsen kansa antaa valtavan määrän tietoa kiinalaisen yhteiskunnan synkimmistä puolista. Kirjan arvokkuus nousee siitä, että haastateltavat ovat aitoja ja kertovat oman näkökantansa tähän kipeään ilmiöön. Yhden lapsen syntyvyyspolitiikkaa katsotaan monesta eri näkökulmasta ja siitä haetaan myös hyviä puolia, mutta sen julmuus ja epäoikeudenmukaisuus ovat saaneet valtavat mittasuhteet. Nyt olisi viimeinkin aika muutokselle.

Mari Manninen, Yhden lapsen kansa - Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret *****
Atena 2016
s. 203 + 8 kuvasivua

maanantai 9. tammikuuta 2017

Thomas Rydahl: Erakko

Nyt tulevat tähdet, ne ovat aina olleet siellä mutta saavuttavat hänet nyt. Ensin hän näkee pienet pisteet, sitten tähtimerkit ja Orionin vyön ja galaksin, kuin vanhanaikaiset reikäkortit tuomassa viestiä alkuräjähdyksestä. Jo seitsemäntoista vuotta ja yhdeksän kuukautta täällä.

Tanskalaisen kirjailijan Thomas Rydahlin jännityskirja Erakko alkaa uuden vuoden aattoillasta. Kirjan päähenkilö, ikääntynyt, erakkomainen taksinkuljettaja, tanskalainen Erhard, miettii elämäänsä, josta hän on viettänyt Kanariansaarilla seitsemäntoista vuotta. Erakko aloitti Erhard Jørgensen-rikosromaanisarjan ja sen itsenäinen toinen osa De Savnede ilmestyi Tanskassa vuonna 2016. Kuten kansikuvasta näkyy, Erakko sai Lasiavain-palkinnon vuonna 2015 vuoden parhaasta pohjoismaisesta rikosromaanista. Tanskassa kirja on saanut vuoden parhaimman esikoisromaanin ja parhaan rikosromaanin palkinnot. Erakko on kaukana tavanomaisesta rikosromaanista ja rikosten ratkojana taksinkuljettaja Erhard on aika kömpelö ja hidasliikkeinen. Tapahtumilla ei ole mitään kiirettä ja lumumba maistuu kuuman auringon alla. Taskussaan Erhard kuljettaa jotain, jonka hän löysi eräältä ns. kolaripaikalta. Erhard on muutenkin mielenkiintoinen kirjahahmo, sillä hän kuulee äänettömien ja kuolleiden puheet.

Kuva on suuri ja mustavalkoinen. Se on varmasti otettu värillisenä, mutta siinä ei ole värejä, vaan vain harmaan eri sävyjä, ehkä ruskeaa, ehkä häivähdys vihreää. Kauhea sietämätön kuva. Siinä on vinottain suuri nelikulmio, jolle neljä ympärille asetettua vaaleanharmaata viiriä antavat syvyyttä. Ja neliön keskellä kuin näkymättömän munankuoren ympäröimänä on ihminen.

Erhard juhli ystäväpariskunnan kanssa ja he tulivat rannalle katsomaan ukkossään loistavaa salamointia, kun huomasivat poliisit ja uuden auton hylättynä hiekkarannalta. Myöhemmin Erhard sai selville, että autossa oli kuollut poika ja hän päätti ratkaista kuolleen pojan arvoituksen. Ongelmia oli riittävästi tässä mysteerihommassa. Lisäongelmia tuotti kännykät ja tietokoneet, joita Erhard ei ollut opetellut käyttämään, mutta nyt oli pakko. Mikä ajoi Erhardia tutkimaan tätä ongelmaa, oliko se ehkä poliisien piittaamattomuus asiaa kohtaan. Oliko syynä ehkä valheet, jotka levitettiin asiasta? Vai oliko syynä äiti, joka paljastui maksetuksi syylliseksi? Mihin joutui ystävä, joka oli mukana rannalla? Miksi Erhardia yritettiin lavastaa syylliseksi erinäisiin rikoksiin? Kuka ohjaili Erhardin toimintaa? 

Tiesin, ettet sotkeudu sellaiseen. Ethän sinä ole mikään poliisi.

Kanarian saaret on pieni paikka, joten kaikki asukkaat tiesivät mitä Erhard puuhaili. Varsinkin poliisit olivat kiinnostuneita Erhardin liikkeistä. Erakko selvitti rikoksen ja siinä samassa moni muukin asia paljastui. Ehkä se mitä Erhard toivoi Uuden Vuoden aattona jäi toteutumatta, mutta toivossa on hyvä elää. Kirja on erilainen kuin mihin dekkarinlukijat ovat tottuneet. Juonia ja kiperiä tilanteita on sopivasti. Ajattelua ja pohdintaa, sitä on rutkasti enemmän. Erakko on rouheva ja hitaasti etenevä, mutta erilaisuutensa ansiosta ottaa karhean paikkansa jännityskirjallisuuden ehkäpä uudenlaisen genren suunnannäyttäjänä.

Thoma Rydahk, Erakko ***
suom.Salla Korpela
Minerva  2016
s. 484
Eremitten 2014

Leena Lumin bloggaus
Takkutukan bloggaus