perjantai 4. heinäkuuta 2014

112 - vihaan itseäni




Linnea Parkkosen (s. 1995) kolmas kirja 112 – vihaan itseäni sijoittuu nuorten maailmaan, mutta joka on terveellistä myös vanhempien lukea, sillä kirja kertoo salakavalasta sairaudesta anoreksiasta. Kirjan päähenkilö on yhdeksäsluokkalainen Lilian, kiltti koululainen, joka opiskeli ahkerasti, harrasti ja jolta ei puuttunut ystäviä. Vanhempi sisko oli muuttanut jo kotoa pois, mutta Lilian eli Lilli vietti paljon aikaa hänen kanssaan. Jopa niin paljon, että unohti välillä kotiintuloaikansa.

Leijona seisoi nyt jo niin lähellä, että sen hengityksen tunsi kuonollaan.
- Et sä siihen kykene. Niin kuin et yleensä mihinkään, mitä sulta niin harvoin odotetaan. hemmoteltu lapsi. Saat kaiken etkä kuitenkaan mitään arvosta. Sulle kannetaan ruoka pöytään pitkien työpäivien jälkeen ja ootat vielä, että me täällä iltaisin sun tuloos asti jaksetaan valvoa. Huomenna on arkipäivä ja sullakin on koulua! Se on sun elämässäs tärkeempää ku mikään muu tällä hetkellä, leijona murisi, kiersi sarvet ja painoi kyntensä antiloopin kaulalle. Vaikka antilooppi niin luulikin, se ei viiltänyt sitä auki. Väänsi siihen vain pitkän, vertavuotavan haavan, josta jäisi arpi vielä pitkäksi aikaa.

Lillillä ei ollut ketään kelle puhua perheensä ongelmista, ei edes siskolleen niistä voinut puhua. Jokainen perheen jäsen oli hiljaa ongelmista ja yritti piilotella niitä. Lillillä oli koulupaineet, sillä hän halusi olla paras ja päästä parhaaseen lukioon. Lisäksi kaveriporukka päätti aloittaa herkkulakon, sillä terveydenhoitaja oli puhunut terveellisistä syömätavoista ja herkkujen vaarallisuudesta terveydelle. Pian herkkujen jättämiseen liittyi kaiken ruoan jättäminen pois ja jatkuva liikunta. Kirjan sivuilla kerrottiin anoreksian koko polku siihen asti kunnes Lilli pääsi sairaalasta pois. Vielä silloinkaan hän ei ollut terve ja kirjan sivuilla kerrottiin, että sairaus uusii herkästi. Kirjassa ei kerrottu, että anoreksia kuuluu mielenterveysongelmiin, mutta sairaalassa Lilli puhui mm. psykiatrin kanssa ja hänelle kirjattiin epikriisiin ensimmäisen asteen masennus.

Energiavaje vaikuttaa sun kykyysi oppia, vähän niin kuin sun kykyyn kasvaa pituuttakin. Tai univaje. Sun aivot ei jaksa käsitellä asioita, kun ne ei saa riittävästi ruokaa. Ja se, että sä joudut jatkuvasti ajattelemaan, mitä aiot syödä tänään tai kuinka aiot välttää syömisen, vie ihan hirveästi voimia. Sä et yksinkertaisesti voi muistaa asioita tai keskittyä kunnolla mihinkään. Niin kurjalta kun se kuulostaakin, sun mielialallasi on myös iso merkitys siihen, miten hyvin sä opit uutta.
Purskahdin itkuun.

Kirjan loppu oli sopivan toiveikas lukijoille, vaikka kirjassa kerrottiin anoreksiaan kuolleista nuorista, ja lapsista jotka olivat alle kymmenvuotiaita, mutta sairastivat tätä tappavaa tautia. Tämä kirja oli nuoren näkökulmasta kirjoitettu sairauden kuva. Olen aiemmin lukenut Marianne Käckon Tapa minut, äiti! teoksen, joka on anoreksiaan sairastuneen tytön äidin näkökulmasta kirjoitettu sairaudenkuva. Toivon sydämestäni, että lapset ja nuoret syövät ruokaa ja toivon myös, että perheet ottavat tavaksi yhteiset ruoanlaittohetket ja ruokailut. Toivon myös, että päättäjät ymmärtäisivät, miten tärkeää on, että päiväkodeissa ja kouluissa leijailisi herkullisen ruoan tuoksu, eikä pelkkä kylmä maustamaton laitoskeittiöruoka, johon tarvitaan salapoliisia etsimään sitä terveellistä ja hyvälle maistuvaa ruokaa. Suosittelen kirjaa sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan ammattilaisille.

Linnea Parkkonen, 112 – vihaan itseäni
Myllylahti 2014
s. 348

2 kommenttia:

  1. Varmasti hyvä kirja.

    (Anoreksia on monesti tunnollisten tauti. Siksi yleiset terveellisten elämäntapojen tolkutus ovat monesti pahasta. Ne, joille viesti pitäisi mennä eivät niitä noudata ja ne jotka jo noudattavat alkavat noudattaa liikaa. )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kirja oli niin todenmukaisesti kirjoitettu, että kirjoittajalla on luultavasti omakohtaisia kokemuksia anoreksiasta joko itsellä tai lähipiirissä.
      Itsensä hyväksyminen ja oman ulkonäön hyväksyminen voi olla vaikeaa nuorille ja myös aikuisille, kun mediassa on runsaasti laihdutusohjelmia ja sitten huippiksia ym.
      Ystäväni painoi 40kg ja oli 170cm lapsen syntymän jälkeen. Sairaus on uusinut tasaiseen tahtiin useamman kerran. Kirjassa kerrottiin kuinka vaarallista syömättömyys on sydämelle, mutta sairastuneen on vaikea ymmärtää sitä, koska anoreksia on vahva sairaus kun se osuu kohdalle.

      Poista