Kello kymmenen neljäkymmentäviisi kaikki oli ohi. Kaupunki oli miehitetty, puolustajat lyöty ja sota sodittu. Miehittäjä oli valmistautunut tähän operaatioon yhtä huolellisesti kuin toisiin, suurempiin.
Yhdysvaltalaisen Nobelkirjailijan John Steinbeckin (1902-1968) Routakuun aika kertoo erään pohjoisen pikkukaupungin miehityksestä keskellä toista maailmansotaa. Kirjailija halusi ottaa kantaa fasismin leviämiseen ja teki sen kirjansa avulla. Kirja julkaistiin Yhdysvalloissa vuonna 1942 ja omassa maassa sitä kritisoitiin siitä, että kirjassa kuvataan natsit liian kilteiksi. Kirja ei mässäile väkivallalla ja sotatoimilla, vaan sen keskiöön nousevat ihmisten ajatukset ja toimet. Pienen kaupungin ihmisillä ei ollut isoa armeijaa, eikä aseita ja metsästysaseetkin kerättiin pois. Miehittäjät halusivat ne ainoat tuottavat elinkeinot eli hiilen ja kalansaaliit itselleen ja asukkaiden oli louhittava ja kalastettava heille ilmaiseksi. Ihmiset muuttuivat vapaista kansalaisista vangeiksi.
"Rauhaa rakastavia ihmisiä ei olekaan", Lanser sanoi. "Koska te opitte sen? Ei ole ystävällisiä ihmisiä. Ettekö ymmärrä sitä? Me olemme miehittäneet tämän maan - te valmistitte meille tien toiminnalla, jota he kutsuvat petokseksi." Hänen kasvonsa punehtuivat ja ääni kohosi. "Ettekö te pysty tajuamaan, että me olemme sodassa näiden ihmisten kanssa?"
Vähitellen kaupungin ihmiset alkoivat kärsiä nälkää ja vilua talven tullessa. Miehittäjät keräsivät ruoat itselleen. Hiilenlouhijoita rangaistiin jättämällä se vähäinenkin ruoka vielä vähäisemmäksi tai sitten ruokaa ei annettu ollenkaan. Ihmisten vastarinta kasvoi, miehiä katosi öiselle merelle hakemaan apua. Vastarinta oli yhteistä, se yhdisti jo yhtenäisen kaupungin ihmiset. Maanalainen vastarinta oli ainoa keino taistella vihollista vastaan.
Tämä on uudenlaista kilpailua. Ennen oli aina mahdollista riisua ihmiset aseista ja pitää heidät tietämättöminä. Nyt emme edes löydä heidän radioitaan.
Pienen kaupungin asukkailla oli keinonsa vastustaa miehittäjiä ja keinot lisääntyivät koko ajan. Asukkaat pelkäsivät, mutta heillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin vastustaa, sillä tappaminen oli lisääntynyt, ruokaa ei ollut ja vankina olo oli kauheaa. Mutta samanaikaisesti myös miehittäjät tunsivat olonsa vangeiksi, he pelkäsivät myös tulevansa tapetuiksi ja heitä väheni koko ajan. Asukkailla oli mahdollisuus tappaa omin keinoin ja tehdä tuhoja, joten miehittäjät pelkäsivät tulevansa myrkytetyiksi tai pommitetuiksi. Aika alkoi käymään vähiin.
"Kärpäset ovat valloittaneet kärpäspaperin."
Kirja oli Saksan miehittämissä Euroopan maissa kielletty ja sen hallussapidosta saattoi saada kuolemantuomion. Kirjan käännökset kuitenkin levisivät maanalaisesti ja nousivat merkittäviksi propagandan välineiksi natsien miehittämissä maissa.
John Steinbeck, Routakuun aika *****
suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
Tammen Keltainen kirjasto 2016
s. 149
The Moon is Down 1942
ensimmäinen suomennos 1989
Steinbeck John: Oikutteleva bussi (Nobel 1962)
Steinbeck John: Torstai on toivoa täynnä
Steinbeck John: Oikutteleva bussi (Nobel 1962)
Steinbeck John: Torstai on toivoa täynnä
Onpa sinulla muuttunut blogin ilmiasu ! Aika jännän näköistä täällä. En ensin löytänyt millään kommenttiboksia ja nyt kun löysin en osaa yhtäkkiä sanoa mitään Steinbeckistä - paitsi että nostan hattua sille miten hän on vaikuttanut ihmisten ajatteluun kirjoillaan.
VastaaPoistaKiitos Rita :) Minä vissiin sisustan täällä blogissa tai tuulettelen aivosolujani. Tämähän on jonkin sortin koodaamista, kun vaihtaa bloggerin mallia ja opettelee käyttämään asioita uudella tavalla. Neljä vuotta tulee täyteen maaliskuussa, joten jo oli aikakin vaihtaa blogin ulkonäköä.
PoistaIhmettelen tosiaan miksi tämä Steinbeckin kirja suomennettiin vasta 1989. Oliko aihe liian tuskallinen Suomen historiaa ajatellen? Onneksi natsien miehittämien maiden ihmiset saivat ajatuksia tästä kirjasta.
Nyt kun katselen tuota silmitöntä pommittamista mm. Syyriassa, niin ajattelen, että mitä ihmeen järkeä sodassa on. Kaikki mäsäksi, ihmiset, kodit, koulut sairaalat...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaTämä on hieno, pieni kirja. Kiva, kun tykkäsit. :) Tosiaan, tämähän käy Ullan haasteeseen... minulla on kyllä syys- ja joulukirjat lukematta, ja jouluun en halua enää palata :), joten tämän vuoden talvihaaste jää minulta väliin.
VastaaPoistaKiitos Marika :)
PoistaVoithan sinä osallistua myös tällä kirjalla haasteeseen.
Steinbeckin tyyli on sellainen ironinen, mustaa huumoria löytyy sieltä täältä ja ihmiskuvaukset ovat mainioita. Olen aikaisemmin lukenut Oikuttelevan bussin ja se oli paikoitellen suorastaan satiirimainen.
Luin tämän muutamia päiviä sitten loppuun, vielä sulattalen, mutta sen jo sanon, että kovasti pidin. Steinbeckilla on kyllä hieno tyyli: sujuvaa ja syvällistä, humoristista ja vakavaa yhtä aikaa.
VastaaPoistaMinusta on hienoa, että kirjailijat uskaltavat puuttua epäkohtiin, kuten Steinbeck teki tällä kirjallaan. Natsien puuhissa ei ollut mitään järkeä. Olen katsonut telkkarista norjalaista Miehitetty-sarjaa, jossa venäläiset ovat miehittäneet Norjan ja haluavat Norjan öljyvarat. Aihe on tullut Jo Nesbolta. Mietin, että olikohan Nesbo lukenut tämän kirjan ja saanut aiheen tästä. Natsithan miehittivät ihan oikeasti Norjan toisen maailmansodan aikana. Silloin heillä ei ollut vielä öljyä, vaan kivihiiltä.
PoistaSteinbeckin tuotannosta olen pitänyt kaiken kaikkiaan ja vaikkei tämä ehkä ihan suosikkeihin lukeudukaan, niin painoarvoltaan ja rohkeudeltaan kunnioitettava teos ja kannanotto. Kirjailijalla on kyky tuoda sanottavansa julki "huutamatta" ja sormella osoittamatta, mutta sen verran painokkaasti, ettei asiasta ja kannasta jää kenellekään epäselvyyttä. Hieno veto Steinbeckilta tuotti hienon teoksen!
VastaaPoistaEi tämä minunkaan suosikkiaiheeni ole, en tykkää näistä sotakirjoista, mutta näitä tulee luettua ja onneksi luin, sillä Steinbeck oli rohkea ja halusi panostaa omalla tyylillä natsien mahtia vastaan. Vuosi 1942 oli todella kurja vuosi Euroopassa... ja aika sotaisaa oli vähän siellä sun täällä.
Poista