Ensimmäisten kilometrien aikana suunnittelin, millaisen tarinan tästä voisi kertoa. Kerran kun olin nuori, matkustin Lappiin, niin ajattelin aloittaa. Nyt en enää tiedä, miten jatkaisin.
Minna Rytisalon Sylvia teoksen päähenkilö oli hollantilainen Sylvia Petronella van der Moer (1923-2014), joka vuonna 1949 vietti pari kuukautta Lapissa kullankaivajien seurassa, mutta toimitettiin sitten viranomaisten puolesta Helsinkiin oikeudenkäyntiin maksamattomien hotellilaskujensa vuoksi. Tuomionsa lisäksi häneltä peruttiin oikeus viideksi vuodeksi saapua Suomeen. Aika kova rangaistus.
Tässä maassa puhutaan kieltä, jossa on outo, säksättävä rytmi. Pittä maksa, pittä maksa, jotain sellaista hoki se hotellin nainen Helsingissä ja tökki minua sormellaan.
Sylvia puhui saksaa ja englantia, oppi matkoillaan lisää eri kieliä. Hän oli hyvin huoleton nuori nainen, joka oli Suomeen tullessa kokenut elämisen Natsi-Saksan miehittämässä Hollannissa, ja jo eron amerikkalaisesta toimittajamiehestään. Miehensä kanssa hän oli matkustanut eri maissa ja tutustuminen eri ihmisiin sujui nopeasti.
Täällä ei ole raunioita eikä ihmisen tekemää tuhoa, on vain hiljainen erämaa. Vielä Rovaniemellä sodan jäljet olivat näkyvissä, vaikka uutta rakennettiin kiivaasti. Saksalaiset tuhosivat koko kauppalan ja polttivat Lapin kylät.
Sylvia oli nähnyt ensimmäisen maailmansodan tuhoja kulkiessaan maailmalla. Niitä hän näki myös Suomessa. Kaikkea ei oltu vielä korjattu vuoteen 1949 mennessä. Sodan jäljet näkyivät myös ihmisten mielissä, varsinkin viranomaisten mielissä. Vakoojia nähtiin kaikkialla, ja ulkomaalaisia epäiltiin hyvin herkästi vakoojiksi. Suomessa oli myös irtolaislaki ja Sylviaa epäiltiin irtolaiseksi, vaikka hän teki töitä kullanhuuhtojien keittäjänä. Sylvia haluttiin poistaa Suomesta.
Maailma tarjoaa mahdollisuuksia sille joka on niille avoin. Minä olen ollut, ja siksi olen saanut elää onnellisia päiviä. Ne ovat sellaisia, että kaikki omaisuus mahtuu yhteen reppuun eikä yöpaikkaan jää ihmisestä muuta jälkeä kuin loppuun palanut nuotio ja keppi jolla hiillosta kohennettiin. Ehkä tunturinrinteessä kaikuu jokin juttu tai hyvä tarina siitä miten täällä kerran käväisi joku.
Sylvia Petronella oli hyvin pidetty henkilö kullankaivajien joukossa. Ei haitannut, vaikka yhteistä kieltä ei ollut. Sylvia opetteli suomea ja kullankaivajat Sylvian puhumia kieliä. Sylvia rakasti Lappia. Hän rakasti niin paljon, että hän halusi kuoltuaan tuhkansa haudattavaksi Lappiin. Hänen tyttärensä toi tuhkat Suomeen ja ne on haudattu Inarin hautausmaalle. Kullankaivajat nimesivät Lemmenjoella kaksi kukkulaa Petronellan kukkuloiksi, ja siellä ne vieläkin ovat. Petronellan muisto elää yhä edelleen.
Minna Rytisalo, Sylvia
Wsoy 2025
s. 292
1949
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti