Tiina Lymi: Susi sisällä

Ikivanha tarina uusissa kansissa, mies pettää vaimoa ja jää kiinni. Tiina Lymi on kirjoittanut esikoisromaanin Susi sisällä (2010), joka antaa paukkua kaiken sen kurjuuden esille mitä petetyksi tuleminen aiheuttaa pitkän avioliiton jälkeen. 

Tiina Lymin tarina alkaa avioparista, Vesasta ja Tuulasta, joita kaikki heidän ystävänsä kadehtivat, koska he ovat niin onnellisia kahden lapsensa kanssa. Mutta Vesa ei ole onnellinen, koska häntä riivaa pettämisriippuvuus, hänen on saatava jokainen nainen ja jokainen nainen haluaa tulla rakastetuksi hänen kanssaan, ainakin Vesa ajattelee niin.

Vesa jää kiinni yhdestä syrjähypystä ja Tuula antaa sen lopulta anteeksi, mutta miehen kertoessa tunnontuskissaan syrjähyppyjä olleen yli sata per vuosi, Tuula tietää, että sitä hän ei voi antaa anteeksi ikinä. Systemaattinen valehtelu, pettäminen ja lohtulahjojen ostaminen jokaisen syrjähypyn jälkeen, ei kiinnosta enää Tuulaa, elämään on tultava muutos. Vesa lentää kodista ulos ensimmäiseksi, sen jälkeen Tuula hajottaa kaikki Vesan ostamat lahjat, paketoi ne samaan pakettiin saksimiensa Vesan vaatteiden kanssa ja antaa ne Vesalle, kun tämä tulee käymään. Samalla Vesa saa kaulimesta päähänsä. Tuula on päästänyt sisäisen sutensa irti.

Lymin kirja on välillä humoristinen ja koominen ja välillä kyyneleet tulevat silmiin, kun vanhemmat unohtavat avioerotappelussaan pienet lapsensa. Aikuisten tapellessa väliin verissä päin, lapset joutuvat selviytymään ja hakemaan turvaa muista aikuisista. Kerran perheen poika haki äitiään pitkin kaupunkia, kun äiti unohti lapsensa. Tämä on tuttua luettavaa iltapäivälehtien sivuilta. Kirjassa aikuiset eivät omassa raivossaan muista edes omia lapsiaan ja heidän perustarpeitaan.

Tuula saa voimaa eroahdistukseensa kirjoittaessaan kirjaa, jonka nimi tulee olemaan Susi sisällä. Kirjan päähenkilö on raivoisa nainen, joka tappaa kaikki häntä kiusaavat miehet. Parempi niin, että kirjoittaa ikävät tunteensa paperille, kuin tekee väkivaltaa eläville ihmisille. Myös Vesa tuntee tuskaa ja ahdistusta erosta ja omasta käytöksestä.

”Vesa. Sä olet mun pakastimessa.” ”Joo, mä olen istunut tässä nyt neljättä tuntia.” Antero ei ymmärtänyt mitään. Oikeutettu suuttumus, jota hän oli äsken tuntenut, teki tilaa hämmennykselle ja hän astui pakastimessa istuvan Vesan viereen. Antero katsoi Vesaa.  Hän näki kärsivät kasvot, pinkeät kaulajänteet, kohmeessa tärisevän vartalon ja punoittavat silmät, joiden takana ei näkynyt mitään järjellistä. Ja mikä pahinta, Vesa oli alasti. ”Sä olet litskannut mun karviaiset. Ja hirvenlihat. Sun paljaan perseen alla.”  ”Sori mä en tajunnut.”   ”Ei noita kyllä enää voi syödä.” ****

Marjo Näkki: Hepoa Tallinnaan

Jos kirjan nimi epäilyttää lukijaa, niin se on vitsi, eikä lukijan kannata luulla, että kirjassa kuskataan huumausaineita Tallinnaan. Marjo Näkin Hepoa Tallinnaan (2010) kertoo hänen kahden vuoden työpestistä STT:n kirjeenvaihtajana Tallinnassa. Kirjan nimi kuvaa sitä, että hän vei hevosensa mukanaan Tallinnaan. Kirjan nimi ei mielestäni kuvannut kirjaa ollenkaan, sillä kirjassa ei kerrottu yhdestäkään ratsastustunnista. Ainoat viittaukset hevoseen liittyvästä yhteydestä olivat venäjää puhuvat tallitytöt ja viittaus yhteen päivään, jolloin kirjeenvaihtaja ei ratsastanut hevosellaan.

Kirjassa kerrotaan joukosta tapahtumia, joissa kirjeenvaihtaja oli mukana ja henkilöistä, joita hän pikapikaa tapasi. Ilmeisesti kirjeenvaihtajan työt ovat pikaisia, joissa yleensä on useampi toimittaja mukana. Ehkä tästä johtuen kirjan sisältöä ei voi sanoa kovin syvälliseksi, vaan kevyeksi katsaukseksi, mitä parin vuoden aikana kirjeenvaihtajan työhön on sisältynyt. Myös vapaa-aika jää kovin vaatimattomaksi. Kirjeenvaihtaja käy kyllä Saarenmaalla ja Hiidenmaalla, mutta niidenkin kuvaukset ovat kovin pintapuolisia.

Kirjeenvaihtajan työ loppuu Tallinnassa, koska STT:n Tallinnan kirjeenvaihtajan työ lopetetaan, mutta kirjeenvaihtaja jää silti asumaan Tallinnaan. Loppu on yhtä heppoinen, kuin alkukin ja mitään suurempia kohtauksia tästä kirjasta ei löydy. *

Heidi Köngäs: Jokin sinusta

 

Miltä naisesta tuntuu odottaa lasta 50-luvulla, kun ei halua olla vauvan isän kanssa missään tekemisissä? Heidi Köngäs pureutuu kirjassaan Jokin sinusta (2008 Otava) yksinäisen, odottavan naisen ongelmiin 50- ja 60-luvuilla. Rakkaus vauvaan, adoptio, mustasukkaisuus vauvasta, lastenkotiajatukset mm. repivät Soilia, joka synnytti tyttövauvansa ja antoi tälle nimeksi Margaret. Soilin mieli teki maailmalle, mutta ajatus antaa lapsi lapsettomalle siskolleen Mirjalle ei kelvannut. Soili vei kuitenkin vauvansa 3kk ikäisenä Mirjalle hoitoon ja lähti itse Ruotsiin ja Lontooseen.

Mirja ja miehensä rakastuivat vauvaan kuin omaan lapseensa ja aloittivat heti adoptiopyyntönsä vauvasta. Soili ei halunnut antaa lastaan Mirjalle, vaan halusi viedä lapsen lastenkotiin, johon Mirja ja muu perhe eivät suostuneet. Mirja pakeni lapsen kanssa piiloon siksi aikaa, kunnes Soili lähti pois. Soili kirjoitti adoptioluvan vasta, kun Margaret oli 5-vuotias.

Kirjan kertojina toimivat Mirja, Soili ja Margaret, eli Marga. Marga on tietoinen lapsuudesta asti, että hänellä on kaksi äitiä. Oma rakas Mirja-äiti ja se toinen, joka halusi viedä hänet lastenkotiin. Vähäiset tapaamiset eivät parantaneet Margan ja Soilin välejä, vaan päinvastoin erottivat heitä toisistaan. Lopulta Soili vähensi yhteydenpidon minimiin. Soili ei onnittele Margaa, kun hän kirjoittaa ylioppilaaksi, menee naimisiin ja saa omia lapsia.

Marga yritti aikuisena pitää yhteyksiä Soiliin, joka oli muuttanut miehensä kanssa Yhdysvaltoihin. Soili ei soita koskaan takaisin. Soilin kuoltua Marga matkusti tyttärensä kanssa Soilin miehen luokse ja huomasi siivotessaan biologisen äitinsä jäämistöä, että Soili ei säästänyt muita valokuvia kuin hänen lapsenlapsensa kuvan, kaikki muut kuvat Soili oli tuhonnut. Talosta ei löytynyt myöskään Margan kirjoittamia kirjoja, jotka hän oli lähettänyt Soilille. Soilin miehen mielestä Soili rakasti liikaa Margaa ja kuvien säilyttäminen olisi ollut liian tuskallista, mutta Marga muisti Soilin halun erottaa hänet rakastavasta äidistä ja isästä. Vanhempien ei aina tarvitse olla biologisia, jotta syvä kiintymyssuhde syntyy lapsen ja vanhempien välille.

Kirjan kerronta 50- ja 60-luvulta on herkullisen yksityiskohtaista, joista kirjailija kuvaa mm. vaatetusta, ruokaa, työttömyyttä ja Ruotsiin muuttoa ajan hengen mukaisesti. Nykyajan kuvaus jää selvästi 50- ja 60-lukujen varjoon. Kirjailija on parhaimmillaan historiallisena kuvaajana ja eri murteiden hallitsijana. ***

Heidi Kongäs, Jokin sinusta
Otava 2008
s. 315

appplen bloggaus
kamomillan bloggaus
Helmis bloggaus

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Joyce Carol Oates on kuuluisa Yhdysvalloista kotoisin oleva kirjailija, jonka laajasta tuotannosta on suomennettu kuusi kirjaa. Sisareni, rakkaani kertoo erään amerikkalaisen perheen pojan, Skyler Rampiken, kirjoittamana koskettavan tarinan heidän perhetragediasta, jonka seurauksena poika joutui kiertämään psykiatrisia laitoksia ja käyttämään paljon lääkkeitä, ja joista seurasi huumeriippuvuus.

Kirjan syvin sanoma on se, miten väärin vanhemmat voivat kohdella omia lapsia. Tämä ikävä aihe lapsiin kohdistuvasta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta vaikuttaa olevan todella pinnalla maailmalla ja Suomessa tällä hetkellä, kun lapsia huostaanotetaan ennätysmäärin ja vanhemmat jopa surmaavat omat lapsensa. Lapsia pitäisi kasvattaa ja tukea kasvussaan lapsuudesta aikuisuuteen, eikä kaltoinkohdella ja tappaa.

Kun rikkaassa amerikkalaisperheessä isä on huippupalkattu ja aina töissä, palvelijat hoitavat kotityöt, äiti on kotiäiti ja rahasta ei ole pulaa, voisi kuvitella, että kaikki on hyvin, mutta kulissien takana kaikki oli huonosti. Kirjan molemmat vanhemmat olivat itsekkäitä narsisteja ja heidän mielestä lasten pitäisi pönkittää heidän hyvinvointia ja edustaa perhettä upeasti pärjäämällä hyvin koulussa ja harrastuksissa. Lasten tukeminen kehityksessä ylitettiin roimasti ja kirjan vanhempien vaatimukset lasten pärjäämisessä ylitti kaikki mahdolliset kriteerit. Raha tai lasten ikä ja kehitys eivät olleet esteitä lasten pakottamisessa voittoon, ja jos lapset eivät pärjänneet, isä haastoi valmentajat ja koulut oikeuteen.

Kahden narsistin aviosuhde ei kestänyt varsinkaan isän jatkuvaa oman egonsa pönkittämistä muilla naisilla. Välillä isä muutti pois ja välillä palasi takaisin, ja perhe voi yhä huonommin. Perheen tytöstä, Blissistä, tuli 4-vuotiaana taitoluistelun jääprinsessa, jonka avulla varsinkin perheen äiti alkoi esiintyä mediassa valmentajana ja managerina. Perheen poika, Skyler, unohtui vanhemmilta tytön menestyksen myötä, ja pojan koulumenestyksestä huolimatta, häntä ei noteerattu, kunnes perheen tytär löytyi tapettuna talon pannuhuoneesta. Poika piilotettiin sisäoppilaitoksiin ja psykiatrisiin hoitolaitoksiin, totuus tytön kuolemasta ei saanut tulla julki.

Kirjan sanoma on ajankohtainen ja tärkeä. Skylerin oma ääni tarinan kertojana on surullista luettavaa. Kirjassa on yli 700 sivua, joten kirjailija on rönsyillyt aika tavalla ja kirja ei etene suoraviivaisesti, vaan jouduin useamman kerran palaamaan eri aikojen tapahtumiin ja ihmettelemään tarinan juonta. Ehkä kirjailija on halunnut luoda huumeriippuvaisen ajatusmaailmaa sekavana kirjoitustyylinä. Kirjaa tiivistämällä ja poistamalla samoja asioita kertovia kohtauksia kirjan luettavuus paranisi, mutta nyt kirjassa on liikaa samoja kohtauksia. 

Joyce Carol Oates, Sisareni, rakkaani ****
Otavan Sininen Kirjasto 2012
suom. Kaijamari Sivill
s. 727
My Sister, My Love 2008

Lars Kepler: Tulitodistaja

Huolimatta siitä, että olen mielestäni lukenut viime aikoina liikaa jännityskirjoja, odotin Lars Keplerin kirjaa Tulitodistaja (Eldvittnet 2011, suom 2012) innokkaasti, koska hänen aiemmat kirjansa Hypnotisoija ja Paganini ja paholainen kietoivat minut koukkuunsa jännittävillä juonenkäänteillään, joita suomalaissyntyinen Joona Linna on selvittänyt ansiokkaasti.

Kirja käynnistyy irvokkailla murhilla nuorten tyttöjen psykiatrisessa Birgitta-kodissa, kun yksi tytöistä ja työntekijä löytyvät raa´asti surmattuina. Joona Linna on sisäisen tutkinnan alla rikospoliisin työstään, mutta silti hänen esimiehensä pyytää häntä tarkkailijaksi tutkimuksen vaiheisiin. Tutkimuksen vaiheissa Joona välillä hyllytetään ja välillä kielletään osallistuminen sekä todistusaineistoja piilotellaan, mutta siitä huolimatta hän tekee tarkkaa työtään tehokkaammin kuin poliisi, joka meinaa välillä pistää pillit kokonaan pussiin ja lopettaa tutkimukset.

Murhaepäiltynä pidetään yhtä Birgitta-kodin tytöistä, jota välillä etsitään jopa koirien avulla, mutta tyttö on nopealiikkeineen ja tottunut piiloutumaan ja pakenemaan pienen ikänsä, sillä hän syntyi huumeäidin tytöksi ja ilmestyi lastensuojelun ja sosiaalitoimen asiakkaaksi vasta kuuden vuoden ikäisenä. Tytön elämään mahtui hyväksikäyttäjiä, tunteettomia sijaisperheitä, lastenkoteja, tukihenkilöitä ja huumeäiti, jota tyttö rakasti kovasti, vaikka äidistä ei ollut huolehtimaan lapsestaan. Ei ihme, että tyttö tarvitsi tukea ja terapiaa käytöshäiriöihinsä. Kirjan sanoma lienee se, että lastensuojelun tukitoimet eivät välttämättä ole parhaat mahdolliset psykiatristen lasten hoidossa.

Tutkimuksiin sekaantuu myös nainen, joka pitää spiritistisiä istuntoja ja väittää tietävänsä jotakin. Loppujen lopuksi Joonan on uskottava naisen tarinoita, sillä oikea murhaaja löytyy naisen kertomusten kautta.

Kirja oli järkyttävän pitkä, melkein 600 sivua. Jälleen uskoisin, että tiivistämällä tarinaa ja jättämällä jotkut rönsyilyt pois, tarina olisi lukuystävällisempi lukijoille. Kirjan lopussa kerrottiin hieman Joona Linnan aiemmin kiinni ottamasta sarjamurhaajasta, joka ehkä esiintyy seuraavassa kirjassa. Joonan ongelmaksi tuli myös oma tytär, jota Joona on piilotellut kyseiseltä sarjamurhaajalta. Odottakaamme siis jännityksellä seuraavaa Keplerin kirjaa.

Lars Kepler, Tulitodistaja ****
suom. Anna Uotila
Tammi 2012
s. 594
Eldvittnet 2011