Thomas Rydahl: Erakko

Nyt tulevat tähdet, ne ovat aina olleet siellä mutta saavuttavat hänet nyt. Ensin hän näkee pienet pisteet, sitten tähtimerkit ja Orionin vyön ja galaksin, kuin vanhanaikaiset reikäkortit tuomassa viestiä alkuräjähdyksestä. Jo seitsemäntoista vuotta ja yhdeksän kuukautta täällä.

Tanskalaisen kirjailijan Thomas Rydahlin jännityskirja Erakko alkaa uuden vuoden aattoillasta. Kirjan päähenkilö, ikääntynyt, erakkomainen taksinkuljettaja, tanskalainen Erhard, miettii elämäänsä, josta hän on viettänyt Kanariansaarilla seitsemäntoista vuotta. Erakko aloitti Erhard Jørgensen-rikosromaanisarjan ja sen itsenäinen toinen osa De Savnede ilmestyi Tanskassa vuonna 2016. Kuten kansikuvasta näkyy, Erakko sai Lasiavain-palkinnon vuonna 2015 vuoden parhaasta pohjoismaisesta rikosromaanista. Tanskassa kirja on saanut vuoden parhaimman esikoisromaanin ja parhaan rikosromaanin palkinnot. Erakko on kaukana tavanomaisesta rikosromaanista ja rikosten ratkojana taksinkuljettaja Erhard on aika kömpelö ja hidasliikkeinen. Tapahtumilla ei ole mitään kiirettä ja lumumba maistuu kuuman auringon alla. Taskussaan Erhard kuljettaa jotain, jonka hän löysi eräältä ns. kolaripaikalta. Erhard on muutenkin mielenkiintoinen kirjahahmo, sillä hän kuulee äänettömien ja kuolleiden puheet.

Kuva on suuri ja mustavalkoinen. Se on varmasti otettu värillisenä, mutta siinä ei ole värejä, vaan vain harmaan eri sävyjä, ehkä ruskeaa, ehkä häivähdys vihreää. Kauhea sietämätön kuva. Siinä on vinottain suuri nelikulmio, jolle neljä ympärille asetettua vaaleanharmaata viiriä antavat syvyyttä. Ja neliön keskellä kuin näkymättömän munankuoren ympäröimänä on ihminen.

Erhard juhli ystäväpariskunnan kanssa ja he tulivat rannalle katsomaan ukkossään loistavaa salamointia, kun huomasivat poliisit ja uuden auton hylättynä hiekkarannalta. Myöhemmin Erhard sai selville, että autossa oli kuollut poika ja hän päätti ratkaista kuolleen pojan arvoituksen. Ongelmia oli riittävästi tässä mysteerihommassa. Lisäongelmia tuotti kännykät ja tietokoneet, joita Erhard ei ollut opetellut käyttämään, mutta nyt oli pakko. Mikä ajoi Erhardia tutkimaan tätä ongelmaa, oliko se ehkä poliisien piittaamattomuus asiaa kohtaan. Oliko syynä ehkä valheet, jotka levitettiin asiasta? Vai oliko syynä äiti, joka paljastui maksetuksi syylliseksi? Mihin joutui ystävä, joka oli mukana rannalla? Miksi Erhardia yritettiin lavastaa syylliseksi erinäisiin rikoksiin? Kuka ohjaili Erhardin toimintaa? 

Tiesin, ettet sotkeudu sellaiseen. Ethän sinä ole mikään poliisi.

Kanarian saaret on pieni paikka, joten kaikki asukkaat tiesivät mitä Erhard puuhaili. Varsinkin poliisit olivat kiinnostuneita Erhardin liikkeistä. Erakko selvitti rikoksen ja siinä samassa moni muukin asia paljastui. Ehkä se mitä Erhard toivoi Uuden Vuoden aattona jäi toteutumatta, mutta toivossa on hyvä elää. Kirja on erilainen kuin mihin dekkarinlukijat ovat tottuneet. Juonia ja kiperiä tilanteita on sopivasti. Ajattelua ja pohdintaa, sitä on rutkasti enemmän. Erakko on rouheva ja hitaasti etenevä, mutta erilaisuutensa ansiosta ottaa karhean paikkansa jännityskirjallisuuden ehkäpä uudenlaisen genren suunnannäyttäjänä.

Thoma Rydahk, Erakko ***
suom.Salla Korpela
Minerva  2016
s. 484
Eremitten 2014

Leena Lumin bloggaus
Takkutukan bloggaus

J. M. Ilves: Sorjonen - Nukkekoti

Tunnen, miten etäisyys vainajaan pienenee. Oloni huononee hetki hetkeltä. Tuttu epätodellinen tunne ujuttautuu nahkoihini, pyörryttää. Yritän takertua mukaviin ajatuksiin.

J. M. Ilves on nimimerkki, jonka taakse kätkeytyy kaksi nimettömänä pysyttelevää ammattikirjailijaa. Sorjonen pyöri vuoden 2016 loppupuolella telkkarissa ja ihastuin Ville Virtasen näyttelemään Sorjoseen, joka inhosi työtään, mutta oli siinä todella hyvä. Sorjosella on omat metodinsa ratkaista rikokset. Muutto Lappeenrantaan tuli ajankohtaiseksi, koska työ keskusrikospoliisissa tuli liian raskaaksi ja vaimolla oli vakava sairaus. Sorjonen halusi lisää aikaa perheensä parissa. Sitä ei ollut tiedossa, sillä naapurimaan läheisyys toi runsaasti lisätöitä rikosrintamalla. Kirjassa Nukkekoti heti ensimmäisinä työpäivinä Sorjonen joutuu ratkomaan nuoren tuntemattoman naisen murhaa. Nainen on luultavasti yhtä nuori kuin oma tyttö.

Olen käynyt hajamieliseksi, aika ja paikka ovat menettämässä merkitystään. Minua vaivaa sama tunne kuin illalla. Jotain on jäänyt huomaamatta - lankojen päät ovat näkyvillä, mutta en ole osannut liittää niitä yhteen. Olen lähestynyt molempia tapauksia kaavamaisesti, järjellä, lokeroimalla. Ehkä on aika antaa kaaokselle mahdollisuus.

Kirjan lukeminen sen jälkeen, kun on katsonut aiheesta tehdyn elokuvan tai tv-sarjan, ei aina ole hyvä. Ei myöskään niin, että katsoo kirjasta tehdyn elokuvan. Liian samanlaiseksi tehtynä tulee kieltämättä pettymys. Yksi hienoimmista elämyksistä oli, kun luin Piano-kirjan ja katsoin siitä tehdyn elokuvan. Molemmat olivat huikeita ja koin vastaavanlaisen taide-elämyksen. Elokuvan maisemat olivat uskomattoman kauniita. Sorjosen tv-sarjassa iso osa tulee ulkokuvauksista, jo sarjan alkukuvaus hienon musiikin kera on uskomattoman hieno. Kirjoista ei löydy juuri luontokuvauksia. Kirjat ovat pelkistettyjä ja pysyvät dekkarikirjojen hengessä mukana. Tiukkaa tutkimusta, langanpäiden yhdistelemistä ja rikos on ratkaistu. Sorjosesta on jo syntynyt tietynlainen kuva, hän on Ville Virtasen näyttelemä kompleksinen ja erityinen rikospoliisi, joka inhoaa rikoksia, mutta on niiden ratkaisemisessa hyvä. Jotenkin Ville Virtanen ei istu kirjan Sorjosen rooliin. Tai minä itse en sovi tämän kirjasarjan lukijaksi.

J. M. Ilves, Sorjonen - Nukkekoti **
Gummerus 2016
s. 283

Tim Walker: Lost in Suomi. Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia

Kirjoitin suurimman osan tästä kirjasta kotimme saunassa. (Älkää ihmetelkö: kiuas ei ollut päällä ja vaatteeni olivat.)

Varoituksen sana, tämä yhdysvaltalaisen Suomessa asuvan Tim Walkerin teos Lost in Suomi ei sovellu tosikoille, mutta heille, jotka haluavat kuulla ulkomaalaisen ajatuksia suomalaisuudesta, niin kirjasta löytyy 26 nimettyä ja sen lisäksi 27 nimeämätöntä tarinaa. Omakohtaisista tarinoista osa on julkaistu aiemmin kirjoittajan koulutusaiheisessa blogissa Taught by Finland ja The Atlantic.com tai HS.fi-sivustoilla. Karoliina Korhonen, joka on piirtänyt Finnish nightmares-sarjakuvaa, on kuvittanut kirjan. Rohkea rokan syö ja uhkarohkea kouluruoan, suosittelen liittymään näiden huvittavien, hauskojen, ihmeteltävien, yllättävien ja kiinnostavien tarinoiden seuraan. Walker kirjoittaa mielenkiintoisesti ja satiirisesti, eikä pelkää laittaa itseään likoon kirjojen tarinoissa.

Suomessa lause minä rakastan sinua sitä vastoin tuntuu olevan pyhä.

Tim Walker tapasi suomalaisen tyttöystävänsä 17-vuotiaana. Seurustelu alkoi sähköpostiviestittelynä ja puhelinsoitoilla. Tim oli varma rakkaudestaan ja kertoi tyttöystävälleen rakastavansa tätä. Amerikkalaiset rakastavat kaikenlaisia juttuja, mutta harmikseen suomalainen tyttö ei saanut puserretuksi valkoista valhetta asiasta ja vain kiitteli ja huomautti, että ei ole vielä varma, rakastaako vielä Timiä. 

Myöhemmin tajusin, että olimme törmänneet kulttuurieroon.

Näitä kulttuurieroja on riittänyt niin kotona kuin työelämässäkin, sukulaisten keskuudessa ja urheilussa sen jälkeen, kun perhe muutti Suomeen asumaan. Esimerkiksi suomalaisten tervehtiminen on oma juttunsa työpaikoilla. Piankos kirjoittaja oppi, että yksi tervehtimiskerta päivässä riittää, vaikka Walker oli tottunut kotimaassaan sanomaan hei aina, kun näki työkaverinsa. Suomessa Walker saikin työkavereilta nimityksen "ylitervehtijä". Entäs sitten työntekijöiden omat kahvikupit ja kahvipakettien tuominen työpaikalle. Näistäkin löytyy hauskoja juttuja. Jonkun kupista juominen on pahin moka mitä voi tehdä...heh heh.

Suomen kouluissa vierailee joka vuosi tuhansia koulutuksen pyhiinvaeltajia - ja koska olen tänne muutettuani tavannut heistä kymmeniä, olen saanut kuvan, että he uskovat minun muuttaneen pois Yhdysvalloista vain saadakseni kokea tämän "koulutustaivaan".

Walker vertailee suomalaista ja amerikkalaista koulua ja opetusmetodeja sekä koulupäivän pituutta. Loppujen lopuksi hän pitää hyvänä sitä, että koulupäivät ovat lyhyitä ja välissä on aikaa leikkiä. Leikin merkitys on suuri. Sekin, että kouluun mennään myöhemmin (7v.) kuin Yhdysvalloissa on hyvä juttu hänen mielestään. Sekä oppilaat että opettajat voivat hyvin, kun suomalaisissa kouluissa tehdään paljon yksinkertaisia ja järkeviä juttuja. Pelkkä PISA-menestys ja kansainvälinen maine ei ole hänen mielestään eikä työkavereiden mielestä sitä mitä sen kuvitellaan olevan, mutta turha oikoa väärinkäsityksiä. Lopuksi Walker paljastaa tekevänsä kirjaa suomalaisesta koulutuksesta amerikkalaisille.

Tässä oli toinen amerikkalainen, joka oli mennyt naimisiin suomalaisen kanssa, ja hän oli asunut täällä ainakin kymmenen vuotta muttei vieläkään puhunut suomea sujuvasti. Sen sijaan hän oli oppinut puhumaan englantia kuten suomalainen. Se oli pahin painajaiseni, sanoin Vilmalle tapaamisen jälkeen.

Suomen kielen opettelu ei ollut niin helppoa kuin Walker oli ajatellut sen olevan. Hän oli päättänyt näyttää nokkaville suomalaisille miten suomen kieli opitaan helposti.

Sitten eteen tuli pieni este nimeltä suomen kielioppi.

Englannin kielessä on yksi sijamuoto ja suomen kielessä niitä on viisitoista. Voin kuvitella Walkerin silmien pullistelua, kun hän on lukenut sitä samaa sijamuotojen litaniaa kuin itsekin kouluaikana: nominatiivi, genetiivi, akkusatiivi, partitiivi, inessiivi, elatiivi, illatiivi jne. En tiedä miten hyvin kirjoittaja osaa suomea nykyisin monen vuoden jälkeen, kun on asunut ja elänyt Suomessa.

"Ei kenkiä sisällä".

Kirjoittaja huomasi vaimonsa pitävän tiukasti kiinni suomalaisista säännöistä myös asuessaan Yhdysvalloissa ja yksi niistä oli käytännöllinen ei kenkiä sisällä-sääntö. Lisäksi hän huomasi, että sisustusjutut olivat Vilman määräämiä, johon Timillä ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta vaikuttaa. Keittiöpyyhkeet, vuodevaatteet, lakanoiden viikkaukset ja mattojen piiskaukset ihmetyttivät nuorta aviomiestä, jospa hän olisi jo niihin tottunut. Siihen lisäksi ikkunoiden pesu myös ulkopuolelta ja mattojen pesut mattolaitureilla olivat uutta. No entäs sitten marjojen poimiminen. Nykyisin hän haluaa mennä sinne jo vapaaehtoisesti, marjametsään.

Suhteeni Suomeen taitaa olla samanlainen kuin suhde perheenjäseneen. Tiedämme heidän ärsyttävät tapansa ja salatut vikansa, mutta pohjiltamme tunnemme heitä kohtaan syvää kiintymystä.

Tim Walker, Lost in Suomi ****
suom. Maija Kauhanen
kuvitus Karoliina Korhonen
kansi ja ulkoasu Eevaliina Rusanen
S&S 2016
s. 207
Lost in Finland. When I Married into a Finnish Family and Other Stories 2016

Osallistun kirjalla Ompun Novellihaasteeseen.

Joni Pyysalo: Alaska

Milloin te olette itkenyt viimeksi?

Joni Pyysalon esikoisromaani Alaska kertoo rakkaudesta, joka syttyy ensikatseesta ja sytyttää halun jakaa elämänsä vastapuolen kanssa, perustaa perhe ja tehdä lapsia. Kirjan henkilöt ovat molemmat yksinäisiä ja yksinäisyydessään vielä yksinäisempiä, melkein ainoa yhteys ulkomaailmaan on somen kautta, josta hankitaan elinkeino ja sosiaalinen elämä, se vähä mikä on tarpeen. Kirja kertoo tästä ajasta ehkä kaikkein kipeimmän love storyn. Viiltävän, hyytävän kylmän ja laskelmoivan love storyn. Lukija voi tarvita nenäliinoja tai sitten ei. Kyyneleet ehkä jäävät valumatta tai ne jäätyvät poskille lumitähdiksi.

Jos hän joskus tapaa naisen, joka tuntuu oikealta, hän päättää kysyä, saako tämän maalata siniseksi.

Tarinan päähenkilöt ovat Dodo ja Vesta. Dodo on juuri perustanut uuden yrityksen, kun oudot oireet ilmestyvät ja terveys heikkenee. Siitä huolimatta tai siitä johtuen hän haluaa rakastua ja etsii elämänsä rakkautta netistä ja kaduilta, joka puolelta. Hän haluaa perheen ja lapsia nyt heti. Vesta on kokenut kovia, mutta osuu Dodon kohdalle ja Dodo kokee melkein ylösnousemuksenkaltaisen rakastumisen. Vestan tilanne on huonompi ja hän elää elämänsä vaikeinta aikaa. Todellisuudessa heidän molempien tilanne on vaikea, mutta siinä missä Dodo heikkenee, Vesta vahvistuu.

Vesta oli illusionisti, ihmeiden tekijä, näkymättömän lihan myyjä. Rahaa tehtiin sillä, mikä ei loppuisi: odotuksella ja pettymyksellä.

Joni Pyysalon Alaska on kokeileva kirja. Teksti on miehekkään runollista ja tarinasta löytyy naisen esineellistämistä nettipornoalalle. Miksi Vesta oli alalla, sitä hän pohti ja oli selvästi masentunut asiasta. Hän yritti muistaa lapsuuden tapahtumia ja masennuslääkkeen avulla alkoi muistaa tapahtumia, mutta olivatko ne oikeita vai vääristyneitä. Mikä yleensä ajaa ihmisen prostituutioon? Voiko siihen ajautua vain siksi, että haluaa nopeasti rahaa? Ei se nyt niin varma työpaikka ole. Pyysalo laittaa pohtimaan maailman vanhimman ammatin filosofiaa. Vesta oli kuitenkin halukas myymään rahasta mitä vain, vaikka aikaansa sairaalle ihmiselle, kunhan hyötyi siitä jotenkin. Kirjan lopussa juoni muuttuu, mutta tekeekö se Vestasta inhimillisemmän, vai onko inhimillisyys tänä aikana väärä arvo elämälle. Joni Pyysalon kirjan henkilöt miettivät elämän syvimpiä kysymyksiä, mutta jääkö ne vain kysymyksiksi. Loistavaa pohdintaa.

Kaikki minkä muistaa, pitää kantaa.

Joni Pyysalo, Alaska ****
Wsoy 2016
s. 249


 

KIRJABLOGIT JA 101 KIRJAA

KIRJOJEN SUOMI

Tänään 3.1.2017 klo 12.00 starttaa Ylen Kirjojen Suomi hanke. Hankkeen tarkoituksena on tuoda kirjallisuutta esille, esitellä Suomea 100 vuoden ajalta kaunokirjallisuuden näkökulmasta. Hankkeeseen liittyy myös kirjablogit, jotka esittelevät joka vuodelta yhden kirjan ja viimeisenä vuoden 2017 teoksen, siitä nimitys Kirjablogit ja 101 kirjaa. Kirjasähkökäyrä on mukana hankkeessa ja lisäksi 80 muuta kirjablogia. Kirjasähkökäyrässä esitellään 17.1.17 yhden suosikkikirjailijani esikoisteos nimittäin Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia vuodelta 2014.

Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat valinneet kirjat jokaiselle vuodelle itsenäisen Suomen ajalle. Kirjat kuvaavat jollakin tasolla kyseisen ajankohdan Suomeen liittyvää kiinnostavaa aihetta, joten yllättäviä kirjavalintoja on tiedossa lukijoille. Uskon, että muutkin kirjabloggarit odottavat jännityksellä tulevaa vuotta ja sitä miten kullekin vuodelle valittu kirja otetaan vastaan. Minkälaista keskustelua aiheesta syntyy ja minkälaisia tuntoja kirjan aiheet nostattavat. Se kaikki on meillä edessä. Kirjojen Suomi antoi itselleni aihetta tarkastella Suomen kirjakulttuuria lasten ja koululaisten puolesta. Lastenkirjailijoista mm. Kirsi Kunnas, Mauri Kunnas ja Tove Jansson ovat 101 kirjan kirjoittajien joukossa.

Itse odotan hanketta "ölövinä, niinku Oulusa sanotaan". Oulu ja Pohjois-Suomi sekä Lappi kuuluvat elämääni ja siellä minusta kasvoi kirjojen suurkuluttaja. Ensimmäisen luokan opettaja kävi kanssani kirjastossa lainaamassa tunnille satukirjoja, sillä muuten aika olisi tullut pitkäksi 6-vuotiaalle, joka luki jo suoraan muiden vasta opetellessa kirjaimia. Kirjasto on siitä asti ollut ykköspaikka, jonne opettelen yleensä ensimmäisenä kulkemaan uudella asuinpaikalla. 

Työelämässä kasvatusalalla olen huomannut kirjastojen tulleen todella tärkeiksi yhteistyökumppaneiksi koulujen ja päiväkotien kanssa. Kun lapsi oppii jo varhaiskasvatuksen puolella kulkemaan kirjastossa, lainaamaan kirjoja ja kuuntelemaan ja lukemaan kirjoja, on pohja kirjallisuuden harrastukselle hyvällä mallilla. Valitettavasti Suomen Turku on ottanut esimerkkipaikan siinä, että Turun esikouluissa ei käytetä enää oppilaiden omia kirjoja. Oma tehtäväkirja on monelle lapselle ollut se ensimmäinen ja ainoa oma kirja, jonka on saanut myös kotiin esikouluvuoden lopussa. Monen esikoulun käytäntöön ei ole myöskään kuulunut kirjastokäynnit, joten lasten oppiminen kirjojen lukijaksi on väistämättä heikoissa kantimissa, jos vanhemmat eivät käy kirjastossa ja lue kirjoja. Lasten lukukulttuurin vaaliminen on meidän aikuisten käsissä. Kirja-alan ammattilaisille lasten lukukulttuurin kehittäminen yhteistyössä yhteiskunnan päättäjien kanssa on ensiarvoisen tärkeää.

Kouluissa lukukirja pulpetissa on erinomainen oppimisväline kirjallisuuden maailmaan. Kun on aikaa tunnin lopussa, oppilaat lukevat lukukirjaa, jonka he ovat itse valinneet kirjastosta tai koulun valikoimista. Oppilaiden pitämät kirjaesittelyt ovat myös suosittuja, jos he itse voivat vaikuttaa kirjan valintaan. Toivon, että jokainen opettaja kannustaa lapsia lukemaan kirjoja ja ottamaan tavaksi kirjojen ääneenlukemisen. 

Tiistaina 3.1.2017 Yle julkistaa 100 kirjan listan ja avaa Kirjojen Suomi-nettisivuston. Facebookissa voi seurata Ylen Kirjojen Suomi sivustoa ja Twitterissä #kirjojensuomi.

Lukuiloa kaikille kirjojen lukijoille, kuuntelijoille ja katselijoille. Kannustetaan Suomi lukevaksi maaksi nyt ja tulevaisuudessa ♥♥♥♥

Mai

Eeva Kilpi: Noidanlukko

Eeva Karin Kilven (s.1928) esikoisteos on novellikokoelma Noidanlukko. Teos kuvaa Ennin lapsuutta, johon Noidanlukko-niminen kukka liittyy. Joka kesä Enni odottaa näkevänsä kukan kukkivan, mutta hän ei ehdi nähdä kukkien kukkivan kertaakaan. Eeva Kilven tuotantoon kuuluu 32 runo-, novelli- ja proosateosta. Kirjojen pääteemoja ovat yleensä evakkokarjalaisuus, luonto ja ihmissuhteet. Nämä kolme teemaa näkyvät vahvasti myös tässä esikoisteoksessa. Kesäinen luonto kukkivine kukkineen ja eläimineen kaunistaa hellyttävää lapsen näkökulmasta katsottua arkipäivää, vanhempia, leikki- ja koulukavereita, sukulaisia ja naapureita, siskoa. Heräävä kiinnostus tykkäämiseen on yksi aiheista. Ensimmäinen novelli on rohkea Kotileikki, joka kertoo kahden pienen tytön leikistä, mutta joka aikuisten silmissä oli hävettävää ja rumaa.

Ensimmäinen, josta hän tykkäsi, oli tyttö niin kuin hän itsekin, ehkäpä siitä syystä, ettei poikia ollut lähettyvillä. Eikä hän oikeastaan tiennyt millainen poika onkaan, ennen kuin hänen serkkunsa Jyrki näytti hänelle. Hän teki sen hyvin perusteellisesti ja asiallisesti, ja Enni ja hänen toinen serkkunsa Mailis, joka myös oli läsnä, olivat hyvin hämmästyneitä, ja silloin Ennistä tuntui, ettei hän koskaan voisikaan tykätä pojasta. Hän erehtyi tulevaisuuden suhteen, mutta juuri silloin se oli hänelle totisinta totta. 

Noidanlukossa on 16 novellia: Kotileikki,  Olli, Toivo, Johannes, Kaija, Lislotte, Keskustelu, Abessinialainen sotilas, Tätimamma, Hellä Mäki, Hartteliini-mummo, Pieni mierolainen, Isä, Noidanlukko, Silmä ja Loppu. Sotaa ei mainita nimeltä edes viimeisessä Loppu-nimisessä novellissa, vaikka siinä selvästi joudutaan lähtemään nopeasti evakkoon. Ihmiset eivät saaneet pitää valoja taloissa. Kilven tapa kertoa tarinaa on hienovaraista ja lukija tietää sodan läheisyyden ilman mainintaa. Evakkoon lähtöä ei sureta, ei itketä, vaan tehdään niin kuin paperissa käsketään. Pienen Ennin mieltä viiltää joulukaktus, joka oli yöllä aukaissut kukkansa. Myös Kaija, Ennin rakas koira, oli viety yön aikana.

Ilo ehti vilahtaa hänen sydämessään; sitten hän muisti.

Vuonna 2017 olen ajatellut lukea ja blogata enemmän novelli- ja runokirjoista kuin tähän asti. Yläpalkkiin on ilmestynyt Novellit ja runot-palkki, josta löytyy helposti niistä kiinnostuneille luettavaa. Osallistun myös Ompun Novelli-haasteeseen. Tämän kirjan jälkeen olen lukenut haasteeseen neljä novellikirjaa ja yhteensä 78 novellia.

Hyvä novelli kertoo tarinan, siinä on alku, keskikohta ja loppu, kuten proosassa yleensä. Noidanlukon novellit vievät Ennin mukana lapsuuteen, kokemaan niitä tuntemuksia eri ihmisten kohtaamisista oli ne vanhoja tai nuoria, mukavia tai ikäviä. Enni peilaa itseään muiden kautta ja kokeilee omaa valtaansa ja omia rajojaan, lapsillehan on eri säännöt kuin aikuisille. Isä -nimisessä novellissa aikuinen alkaa käyttäytyä kuin lapsi, jota on lukijanakin kiinnostavaa seurata. Miten ns. lapsellisesti myös aikuiset osaavat käyttäytyä ja miten lapsi sen kokee. Suosittelen kirjaa novellien ystäville.

Eeva Kilpi, Noidanlukko *****
Päällys Mika Tuominen *****
Wsoy 2009 toinen painos
s. 158
ensimmäinen julkaisu 1959

Osallistun kirjalla Ompun Novellihaasteeseen.
Osallistun kirjalla Arca Fabulorum - Tarina-arkun Kira Niian Best Friends Forever eli BFF-haasteeseen, joka päättyy ystävänpäivänä.

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

 

 

 

 

Sunnuntai 24. lokakuuta 2004.

Kuukausi ennen tragediaa.

Huomenna serkkuni Woody menee vankilaan. Hän viettää siellä seuraavat viisi vuotta elämästään.

Sveitsiläinen vuonna 1985 syntynyt kirjailija Joël Dicker bongahti maailman tietoisuuteen vuonna 2012 julkaistulla kirjallaan Totuus Harry Quebertin tarinasta. Ajattelin lukea kirjan ennen kuin luen tämän uusimman Baltimoren sukuhaaran tragedian.  Kirjastossa katselin kirjaa ja hyvä kun jaksoin pitää sitä käsissäni, sillä se oli niin paksu. Laitoin kirjan takaisin kirjahyllyyn, paksut kirjat eivät sovi minulle, vaikka olen lukenut Kurjat ja Tiklin. Niinpä ajattelin aloittaa kirjailijan tuotannon tästä sukutarinasta, joka sijoittui Yhdysvaltoihin. Olisi ollut kiva lukea sukutarina, joka sijoittuisi Sveitsiin, sillä enpä muista lukeneeni Sveitsiin sijoittuvia kirjoja, paitsi Heidi-kirjat lapsuudesta. 

Koira saapui terassin luokse. Minä kyykistyin sen tasolle. Se oli melko suuri tummakarvainen uroskoira, sen silmät peittyivät mustan karvan alle ja sillä oli pitkät hyljemäiset viikset. Koira työnsi päänsä minua vasten, ja minä silitin sitä. Koira vaikutti lempeältä. Tunsin heti, että välillämme oli yhteys. Se oli kuin salamarakastuminen, koiraihmiset tietävät hyvin, mitä tarkoitan.

Koska minulla on koira, kiinnitän huomiota kirjoissa lemmikkieläimiin. Tälläkin koiralla oli tärkeä merkitys kirjan juonikuvioissa, sillä se oli sattumoisin päähenkilön, eli kirjailija Marcusin ex-tyttöystävän koira. Kirjahan oli myös rakkausromaani. Voisin sanoa, että ilman sitä, en olisi jaksanut kahlata kirjaa loppuun asti, mutta kirjassa oli sopivasti nykyajassa kehittyvää rakkaustarinaa, ja sitä menneisyydessä tapahtunutta tragediaa, sekä elämää ennen ja jälkeen tragedian. Jossakin vaiheessa teki mieleni alkaa laskemaan tragedia-sanat, sillä niitä oli aika monta.

Montclairien ja Baltimorien kohtaaminen paljasti selvästi kahden eri maailmani välillä olevan valtavan kuilun: toinen oli virallinen elämäni Montclairin Goldmanina, toinen taas salainen elämäni Baltimoren suvun Goldmanina.

Marcus sai lapsuudessa viettää aikaansa isänsä veljen perheen luona. Marcuksen perhe eli ihan tavallista elämää, joten perheiden ero korostui pojan elämässä. Kateus ja mustasukkaisuus olivat aina läsnä. Marcus kutsuttiin serkkunsa Hillelin kaveriksi. Hillelillä ei ollut ystäviä ja koulunkäynti oli vaikeaa, koska hän tunsi itsensä ulkopuoliseksi. Pian joukkoon liittyi Woody, jonka perhe adoptoi.

Kirjassa seurattiin poikien kasvua lukiolaisiksi. Mukaan mahtui kaikenalaisia tempauksia ja vaikeuksia koulussa ja poliisien kanssa. Tulevaisuus oli kuitenkin loistavana edessä, ja ilman ongelmien kerääntymistä, kaikki olisi sujunut hyvin. Lopulta ongelmat paisuivat liian suuriksi.

Voin sanoa, että kirjan nimestä ja kansikuvasta päättelin, että kirja olisi historiallinen kirja, ja perhetarinan lukeminen oli kieltämättä aika pitkäpiimäistä. Onneksi kirjassa oli useampi aikataso, joten kirja ei ollut tylsä. Kyseinen tragedia oli yllättävä, mutta hiukan uumoilin sen olevan jotain sen tyyppistä. Kirjasta löytyi mielestäni monen kirjailijan vaikutteita.

 

 

Joël Dicker, Baltimoren sukuhaaran tragedia 
suom. Kira Poutanen
Tammi 2016
s. 554
Le livre des Baltimore 2015

Sveitsi