Mikael Niemi: Veden viemää

Mikael Niemi on kirjoittanut uskomattoman lukuelämyksen luonnonvoimista ja niiden tuhon voimista Luulajanjoen padon murtuessa Ruotsin Lapissa. Kirja oli uhkakuva, pahin skenaario ja katastrofi, johon pitäisi olla turvajärjestelyt valmiina, mutta Niemen Veden viemää – kirjassa kaikki ihmisten turvajärjestelmät ontuivat. Kirja oli erinomaista tekstiä, superjännittävä ja ehdottomasti tämän vuoden paras lukukokemukseni tähän mennessä. Aivan mielettömän mahtava luontokuvaus- ja katastrofikirja, kun maaemo suuttui ja näytti mahtinsa.

Kirjassa oli useampi henkilö, joiden tekemisiä Veden viemää teoksessa seurataan päivänä, jolloin Suorvan tekoaltaiden vesi purkautuu alkukantaisella voimalla patomuurien läpi vieden mennessään kaiken vastaantulevan, puut, talot, autot, ihmiset, maat, mikään ei saanut armoa. Ihmiset, jotka joutuivat kamppailuun vesimassojen kanssa, yleensä hävisivät taistelun. Näistä ihmisten ja vesimassojen kahdenkeskisistä taisteluista annettiin tilannetiedotuksia joka kappaleessa. Jokaisessa kappaleessa jäin jännittämään, mitä kyseiselle henkilölle tapahtuisi jatkossa.

Luonnonvoimien purkautuessa myös ihmisten luonteenpiirteet korostuivat, ja tilannetaju katosi, ihmisten eläessä kuin viimeisiä hetkiään joidenkin pahuus korostui ja toisaalta hyvyys ja auttamishalu korostuivat. Ihmiset olivat valmiita tekemään mitä vain, mikä korosti kirjan uhkakuvia ja syvimpien tunteiden syntymekanismeja. Kirja oli kuvaus elämästä, kuolemasta ja tuhosta.

Luin Veden viemää – kirjaa huhtikuussa, kun Suomessa lumet ja jäät sulavat ja aiheuttavat suuria tulvia talojen ja teiden jäädessä vesimassojen alle. Kuten kirjan vesimassat, myös Suomen tulvatilanteet aiheutuvat jatkuvasti sähköfirmojen juoksutusten epäonnistumisista, kun sähköstä halutaan mahdollisimman suuria voittoja. Kirjan kuvioihin olisin kaivannut kyseisen sähköfirman pomon yhdeksi päähenkilöksi, mutta kirjailija on jostakin syystä halunnut pitää syypäät pois kirjasta ja keskittyy vain henkilöiden hengissäpysymiskamppailuihin. Ihmisten hätä, aineelliset ja fyysiset vahingot sekä kuolemantapaukset eivät näihin jokavuotisiin tulviin vaikuta, vaan pääasia sähköfirmoille on vesisähköstä saatu maksimaalinen voitto.

Aivan kuin olisi joutunut linkoon. Jättiläismäiseen pyörivään rumpuun joka heitteli sinne tänne, ruskeaan ja harmaaseen vyöryyn joka teki kammottavan kipeää puristaessaan ihmistä kuin räsyä, niin että kädet ja jalat kääntyivät nivelpusseissaan ympäri. Siitä ei voinut selviytyä mitenkään, oli parasta vain antaa sen tapahtua, rentoutua ja sallia vyöryn tehdä ruhjotuille jäsenille mitä tahtoi.

Mikael Niemi, Veden viemää *****
LIKE, 2013

Fallvatten, 2012

s. 298

Kirjasta on blogannut myös Amma , Kirsi , Jori   ja Annika K

Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää

Koko alkutalven odotin englantilaisen Rosamund Luptonin uusinta teosta Mitä jäljelle jää. Lupton kirjoitti aiemmin jännittävän Sisaren, jonka luin viime vuonna. Haluan valottaa lukijoille hieman Sisaren tarinaa, joka kertoi siskoksista, joista toinen joutui henkirikoksen uhriksi ja hengissä oleva sisko yritti löytää siskonsa hengissä, mutta ei ehtinyt, ennen kuin sisko kuoli. Sisar oli todella tiivistunnelmainen hyvä jännäri. Mitä jäljelle jää ei yllä samalle tasolle, valitettavasti. Kirjan päähenkilöt olivat haamuja tai henkiä, jotka kommunikoivat normaalisti keskenään, tunsivat kipua ja kulkivat ulkona muiden ihmisten mukana, ja heitä seurattiin kirjassa lähes viisisataa sivua, jota olisin tiivistänyt reilulla kädellä. Heti kirjan alussa oli tiedossa mitä kirjan lopussa tapahtuu, vaikka sitä kierreltiin ja kaarreltiin loputtomasti.

Kirjan alussa tahallaan sytytetty tulipalo tuhosi Lontoolaisen hienostokoulun ja tulipalossa vammautuivat pahoin äiti Grace ja tytär Jenny. Sairaalassa nämä päähenkilöt irtautuivat ruumiistaan ja toimivat sitten kirjan päähenkilöinä, haamuina. Vastaavanlainen haamukirja oli Lisa Seekin Pionin rakkaus, josta en pitänyt juuri sen vuoksi, että haamu oli pääosassa. Olisin toivonut Luptonin ottavan erilaisen näkökannan jännityskirjaansa, jossa pääsyyllinen oli helposti pääteltävissä, sillä kirjan tapahtumat pyörivät muutaman henkilön sisällä. Kirja meni pitkälti poliisin työtehtävien seuraamiseksi ja päähenkilöiden, varsinkin kirjan kertojan Gracen, vanhojen aikojen muistelemiseen. Äiti ja tytär yrittivät toimia myös tapahtumien ja syyllisen etsijänä ts. haamuetsivinä.

Kirjassa häiritsi se, että jos äiti ja tytär olivat haamuja, niin miksi muut sairaalan tajuttomat potilaat eivät olleet. Pionin rakkaus - kirjassa tarina oli täynnä kuolleita sieluja matkalla tuonelaan, mutta Mitä jäljelle jää kirjan haamuja olivat vain Grace ja Jenny, jotka olivat samanlaisia ihmisiä myös haamuina kuin ennen tulipaloa: ajattelivat, rakastivat, riitelivät, kiukuttelivat ja ulkonäkö oli sama kuin ennen paloa. Tietysti äidin ja tyttären välisen suhteen salaisuudet paljastuivat, sillä ilmeisesti haamumaailmassa ei tarvitse enää salailla. Kirjan sanoma oli äidin rakkaus lapsiinsa ja mitä äidit ovat valmiita tekemään lastensa puolesta, kirjan äidit olivat valmiita ihan mihin tahansa lastensa vuoksi, jopa valehtelemaan ja salailemaan. Side äidin ja lasten välillä voi myös vääristyä hyvin varhaisessa vaiheessa, kuten Felicia Feldt on kirjoittanut Näkymätön tytär – kirjassaan.

Se pani minut oikomishoitoon, koska ne oli niin vinot, mutta ne oli myös keltaiset. Se liittyi jotenkin antibiootteihin, joita olin saanut lapsena. Äiti yritti ihan kaikkea, pani minut valkaisemaan niitä kotona joka ilta, vaikka lääkäri sanoi ettei sellaisiin tahroihin auttaisi. Sitten kävi se klassinen, tiedättehän, vaaleat hiukset muuttui hiirenruskeiksi, kulmakarvat kasvoi ja kasvot suureni mutta silmät ei. Minusta tuli ruma. Tuhkimotarina väärin päin, voi varmaan sanoa. En ollut enää sellainen tytär, jonka se halusi. ***

Mitä jäljelle jää, Gummerus, 2013

Afterwards 2011

s. 473

Kirjallisuushaaste

 

 

 Kirjavalas haastoi kaikki, jotka eivät ole vielä tehneet tätä kirjallisuushaastetta, joten jatkan hänen ystävällistä haastekutsuaan ja lähetän kutsun matkaan kaikille halukkaille. Olen lukenut Kirjavalaan ja Kirsin kirjanurkan vastaukset näihin kysymyksiin ja olkaapa hyvä, tässä tulevat minun suht´ nopsasti mietityt vastaukseni. Kuva on muuten omaa tuotantoani vuodelta Aasi.

1. Mikä kirja olisi juuri nyt paras kuvaamaan sinun elämääsi?
Ulla-Maija Paavilaisen Kummitäti, sillä kummityttöni on saanut vauvan, jolle neulon villapukua. Kirjan nimi siis vastaa tämän hetkistä elämääni.

2. Luetko runoja?
Luen ja kirjoitan, loruilen ja rallattelen. Lempirunoilijani on Tommy Tabermann. Tykkään ihan älyttömästi Heli Laaksosen runoista ja Kirsi Kunnaksen loruista. Aah Pablo Nerudan runot!

3. Käytkö kirjallisuustapahtumissa?
Käyn. Viimeksi olin kuuntelemassa Heli Laaksosta. Meillä on aktiivinen pääkirjasto, joten tänä vuonna olen tavannut mm. Salla Simukan ym. Reijo Mäki on taitava puhuja, samoin Arja Tiainen. Anna-Leena Härkönen puhui suoraan paperista. Joskus harmittaa, kun joku mielenkiintoinen kirjallinen matinea jää näkemättä. Ai niin minusta se on hauska juttu, kun Mari Mörö on melkein kaikilla messuilla mukana ja yleensä hän jakaa unikonsiemeniä ihmisille. Ihana ihminen.

4. Mistä kirjasta toivoisit tehtävän elokuvan?
Tämä on ihan must: Emmi Itärannan  Teemestarin kirja. Ihana juttu, että elokuva, jonka nmeksi tuli Veden muisti, ilmestyi vuonna 2022.

5. Minkä klassikon olet aina halunnut lukea, mutta et ole vielä saanut aikaiseksi?
Tietysti haluaisin lukea ainoan Nobel-kirjailijamme tuotantoa, eli Frans Emil Sillanpään kirjoja. Olen nähnyt elokuvan Silja, nuorena nukkunut, joten voisin aloittaa siitä. Voi ehkä olla, että luimme koulussa Sillanpään kirjan, mutta en muista yhtään.

6. Onko sinulla lempikirja, jota et kehtaa kysyttäessä (paitsi nyt) paljastaa?
Nuoruuteni ihanat rakkauskirjat olivat Victoria Holtin kirjat. Riikinkukkolinnan olen lukenut monta kertaa. Enkä häppee, huis hais, hois!

7. Kenet kirjailijan haluaisit tavata?
Voi kun toiveeni toteutuisi: J.K.Rowling

8. Kenet romaanihenkilön haluaisit tavata?
Viitaten edellisen kysymyksen kirjailijaan ja hänen Harry Potter-kirjoihinsa, lempparihahmoni on Minerva Mc Garmiwa, sillä Peppi Pitkätossun tapasin viime kesänä viimeksi. Tietysti haluaisin tavata tämän kuuluisan opettajatarhahmon audenttisissa olosuhteissa Tylypahkassa ja mielellään hän voisi opettaa minulle loitsuja.

9. Kuka on mielestäsi kiinnostavin kirjailija (vaikka et välttämättä hänen kirjoista pitäisikään)?
Heittäisin tähän, että Suomessa haluaisin kuunnella Jari Tervon ja Sofi Oksasen yhteiskeskusteluja, sillä en osaa valita heistä, sillä kirjailijoina he ovat kiinnostavia ja kantaaottavia.

10. Minkä kirjan ostit viimeksi?
Ostin Koiramäen talossa-kirjan lapsenlapselleni, sillä en raskinut luopua omasta vuoden 1985 kirjasta.

11. Mitä luet juuri nyt?
Eilen ja tänään on menossa pääntyhjennyspäivä. Kaapin päällä odottavat kiltisti, toisiaan tönimättä Lupton, Worth, Niemi, Kelly, Foenkinos ja Tuuri. En pysty lukemaan kahta kirjaa päällekkäin tai sekaisin...tentteihin lukeminen oli opiskellessa tarpeeksi kaaosmaista. Jos oli viisi kirjaa tenttiin, kävin pyytämässä esseetehtävän tilalle.

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua

Ihmisen yksinäisyys, rakkauden kaipuu, sisäisen tyhjyyden täyttäminen, salailu, puhumattomuus ja masennuksen kehittyminen ovat esikoisromaanin kirjoittaja, Virpi Pöyhösen teemoja kirjassaan Hän rakastaa minua (WSOY 2013). Kirjailijalla on vankka kokemus psykologian aihepiiristä, sillä hän kirjoittaa parhaillaan väitöskirjaa koulukiusaamisesta. Koulukiusaaminen jossakin muodoin tulee esille myös kirjan molempien päähenkilöiden tarinoissa, jotka sivuavat toisiaan, huolimatta siitä, että he eivät tunne toisiaan. Kirja on tarinaltaan ahdistava, sillä masennuksen kehittyminen on ahdistavaa luettavaa. Kirjailija ei päästä lukijoita helpolla, sillä kirja ei ole kevyttä lukemista, sillä hän levittää lukijan silmille päähenkilöiden sielunelämän. Kirjan kansikuvan hymytyttöpatsas kuvaa erinomaisesti kirjan sisältöä.

Krista on nykyaikainen sinkkunainen, toimittaja, mutta rakastunut työkaveriinsa, joka oli tietysti naimisissa. Hän on hyvännäköinen, hoikka ja sosiaalinen, mutta peilistä näkyvät suupielen juonteet laskeutuvat päivä päivältä alemmas. Miehellä oli vain vähän aikaa hänelle, joten lopun vapaa-aikansa Krista täytti juomisella ja bailaamisella, joka yltyi yhä kovemmaksi, sillä sisäinen tyhjyys ei täyttynyt millään, mies ei jättänyt perhettään.

Kiira on koululainen ja palannut vasta Yhdysvalloista, jossa vietti vaihto-oppilasvuoden. Kiiran tarina oli lähinnä kyseisen vuoden muistelemista, joka alkuun oli ollut kivaa ja mielenkiintoista, ystävät mukavia, mutta loppujen lopuksi muuttui lähinnä yksinäiseksi painajaiseksi, joka oli hammasta purren kestettävä. Ystävän käytöksen muuttuminen pelottavaksi vaikutti Kiiraan siten, että hän täytti yksinäisyytensä syömisellä. Kotiin tullessa hän peitti huoneensa peilin, sillä hän ei kestänyt katsella muuttunutta olemustaan, eikä äitikään puhunut siitä mitään.

Krista ei tiedä Kiirasta mitään, mutta Kiira oppii tuntemaan tietyn tapahtumaketjun kautta Kristan ja yrittää olla kuten Krista, mutta Kristan näköisenä olemiseen tarvitaan runsasta liikuntaa ja syömättä olemista. Jumppasalilta Kiira löytää ystävän, joka yrittää auttaa yhä masentuneemmaksi käyvää Kiiraa, jonka masennuksen viimeisen naulan lyö hänen oma isä tietämättään.

”Älä nyt Krista. Toi ei auta mitään. Hoidetaan tämä nyt kypsästi. Kyllähän sä tiesit jo alkuun, ettei tämä voi jatkua ikuisuutta. Eikä oikein päättyä muuten kuin näin.”

Ja minä huudan, huudan suoraan hänen kasvoilleen, että mistä minun se olisi pitänyt tietää ja ettei se ole minun asiani. Minulla ei ole vaimoa ja lapsia, enkä minä ole kyvytön kohtaamaan omaa elämääni sellaisena kuin se on. ****

Virpi Pöyhönen, Hän rakastaa minua
WSOY 2013

Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus

Saksalainen juristi ja kirjailija Ferdinand von Schirach on kirjassaan Collinin tapaus  paneutunut tarkkaan toisen maailmansodan aikaan, aikaan jolloin Adolf Hitler valloitti Eurooppaa ja hänen sotilaansa kylvivät kauhua ja kuolemaa valloitetuissa maissa. Aiheen kirjaansa hän sai isoisästään, joka sai 20 vuoden tuomion Nürnbergin oikeudenkäynnissä. Tuomio tuli ihmisyyttä vastaan tehdyistä rikoksista.

Kirjan päähenkilö, nuori vastavalmistunut puolustusasianajaja Caspar Leinen ohjautuu puolustamaan murhan tehnyttä italialaista Collinia. Collin murhasi tarkoituksella raa´alla ja väkivaltaisella tavalla rikkaan saksalaisen, yli kahdeksankymppisen teollisuusjohtajan. Leinen ei haluaisi puolustaa Collinia, koska hän on murhatun miehen perhetuttu, mutta päätyy kuitenkin puolustajaksi.

Kirjan perusjuoni on tavallaan ennalta - arvattavissa, mutta kirjailijan teksti ja pienet juonenohitukset tekevät siitä hienon lukukokemuksen. Tietysti kirjan lukuarvoa nostaa sen pohjimmainen eettinen kannanotto Hitlerin kannattajia kohtaan sekä huomion kiinnittäminen henkilöihin, jotka ovat päässeet hirmuteoista ilman minkäänlaista tuomiota, koska Saksan lait ovat niin sallineet. Kirjailija tuo myös nämä teemat esille kirjan oikeudenkäynnin aikana.

Ruotsalaisen juristin ja kirjailijan Jens Lapiduksen teksti on ankaran tiivistettyä, mutta mielestäni von Schirachin teksti on hienovaraisen tyylikkään tiivistettyä. Vertasin tekstejä mielenkiinnosta, koska molempien aihepiireihin liittyvät rikokset, oikeudenkäynnit ja lakimiehet. Schirachin teksti lipuu sujuvasti 2010 oikeudenkäynnistä toisen maailmansodan raakoihin tapahtumiin ja laittaa lukijan miettimään omia moraalikäsityksiään, kun tapauksen taustat tulevat selville. Uskoisin, että juristit joutuvat oikeudenkäynneissä juuri moraalikäsityspohdintoihin miettiessään syyllinen-syytön-päätöksiä, kun taustalta löytyy vakavia aiemmin tapahtuneita rikoksia, varsinkin jos rikoksista ei löydy muita todisteita kuin vanha tarina.

Ferdinand von Schiracch, Collinin tapaus ****
2013 Atena
s. 187
Der Fatt Collini 2011

Kirjasta ovat aiemmin blokanneet Leena, Maija ja Kirsi

Antti Leikas: Huopaaminen

Joskus tulee sellainen kirja eteen, että pitää miettiä, jättääkö sovinnolla lukematta, vai jatkaako loppuun asti, sillä kirja voi avautua ja antaa jonkin uuden syvemmän merkityksen jossakin tarinan vaiheessa. Antti Leikaksen Huopaaminen (Siltala 2013) ei avautunut minulle helpolla missään kohti. Kirjassa on todella positiivinen kansikuva, jossa kertomuksen miehet, tai sitten toinen miehistä ja Jeesus, lentävät taivaalla onnellisen näköisinä ilmeisesti kertomukseen kuuluvan korpin kanssa, joten päättelin luettuani kirjan, että tarinan tavoitteena oli onnellisuuden etsiminen tavalla tai toisella.

Kirjan päähenkilöt Hyvönen ja Tikkari ovat tulleet tutuiksi jo Leikaksen esikoiskirjasta Melominen (2011), joka on ollut sekä arvostelu- että myyntimenestys ja on ollut ehdolla kirjallisuuspalkinnoille. Kirjojen nimet siis liittyvät veneisiin ja Huopaaminen kirjassa miehet kävivät kalalla ja käyttivät saamiaan kaloja tavaroiden vaihtovälineinä, vaihtoivat siis kalat viinaan, jota läträttiin ankarasti koko kirjan ajan.

Hyvönen ja Tikkari olivat patentti-insinöörejä ja ulkomailla työmatkalla, ehkä Venäjällä, mutta eivät tienneet itsekään missä. Menomatkalla heidän kännykät ja tietokoneet katosivat ja he heräsivät pikkukylässä, jonne jäivät sitten useammaksi kuukaudeksi asumaan ja ryyppäämään. Lopulta he palautuivat takaisin työpaikalleen, en tiedä miten, ja kävivät esimiehensä ja lopulta konsulttien kanssa läpi työmatkan vaiheita, ja miten se voisi hyödyntää firman toimintaa. Kuten miesten työmatka, niin myös nämä työpaikkapalaverit olivat samanlaista sekoilua.

Kirja avautuu ehkä paremmin henkilöille, jotka joutuvat työnsä puolesta istumaan palavereissa ja neuvottelemaan jatkuvasti suunnittelusta, kehittämisestä ja firman eduista, mutta itse olin ihan ulalla koko kirjan ajan. Voin kuvitella sen, että kun ihmiset juovat hirvittävän paljon päivittäin, mukaan tulee juoppohulluus, joka voi aiheuttaa kirjan tapahtumia kuten ystävystymisen Jeesuksen kanssa tai lentelyn taivaalla. 

Huopaamista lukiessani istuin junassa, ja viereisiin penkkeihin tuli pari tämmöistä hyvin kirjan kuvauksiin sopivaa työmatkalla olevaa miestä. Heillä oli niin kiire ravintolavaunuun, että he eivät malttaneet odottaa edes konduktööriä leimaamaan lippuja, eikä heitä näkynyt koko loppumatkan aikana. Hiukan minua huvitti kirjan ja kyseisten miesten yhteensopivuus. Leikas on havainnoinut tarkalla silmällä ihmisten käyttäytymistä, jota hän on vahvistanut oudoilla tapahtumilla, ja uskoisin, että hänellä taitaa olla kokemusta työmatkoista. 

 

 

Antti Leikas, Huopaaminen

Siltala 2013