Minun äitini menossa naimisiin. Olen tiennyt siitä kuukauden - siitä asti, kun häneltä tuli lyhyt, kömpelösti muotoiltu kirje, jossa oli kummallisen suorasukainen ilmoitus: Herra Berceau on pyytänyt minua vaimokseen - ja pelkkä ajatuskin imaisee yhä edelleen ilmat rintakehästäni sen pohjukkaa myöten. Se on niin uskomatonta. Aivan uskomatonta.
Yhdysvaltalais-kandalaisen Carol Shieldsin (1935-2003) Ruohonvihreää kertoi nelikymppisen Charleenin elämästä Kanadassa 1970-luvulla. Kirjasta nousi esille paljon eroavuuksia verrattuna nykyajan elämään 50 vuotta myöhemmin, kuten yllä olevasta lainauksesta huomaa, sillä sinä puhutaan kirjeestä, joita ei luultavasti tänä päivänä juurikaan kirjoitella ainakaan postin välityksellä lähetettäväksi. Charleen oli ahkera kirjeiden kirjoittaja, hän oli runoilija, joten kirjoittaminen sujui hyvin.
Sähköpostilla lähetetään nykyisin suurin osa kirjeistä ja laskuista. Toiset ihmiset hoitavat viestinnän ja laskut pelkästään kännykän välityksellä. Nykytietämyksen mukaan metsiä pitää säästää, jotta luonto ja ilmasto voisivat paremmin, mutta käytäntö on vielä hakusessa ja poliitikot ja maat eivät pysty yhteistyöhön luonnon suojelemisessa.
Olin unohtanut, että Winnipegin ja Toronton välillä on tuhatkuusisataa kilometriä pusikkoa.
Charleen matkasi junalla miesystävänsä kanssa Torontoon äitinsä häihin. Matkalla nähtiin jopa intiaanien hökkelikyliä, joten pisteet Chieldsille, alkuperäisasukkaat on huomioitu. Miesystävä halusi lentää ja olla yötä hotellissa, mutta Charleen oli tottunut kituuttamaan yksinhuoltajana vähillä tuloilla, ja mitä äitikin olisi sanonut semmoisesta rahan tuhlaamisesta. Hänen äitinsä kun oli kituuttamisen maailmanmestari. Kaikki tehtiin itse ja mitään ei tuhlattu.
Säästäväinen elämäntyyli ja kierrättäminen tuli tutuksi minullekin jo lapsuudenkodissani. Äitini leikkasi vaatteet matonkuteiksi, jos niille ei löytynyt lähipiiristä käyttäjiä, ja kutoi niistä kauniita mattoja. Charleenin äitikin oli aina harrastanut sisustamista, tosin hän oli jo yli 70-vuotias, eikä enää jaksanut edes sisustaa.
"Minun täytyy ihan totta soittaa ja kysyä, miten siellä menee."
Charleen jätti poikansa Sethin ystäviensä seuraan, kun matkasi Torontoon. 1970-luvulla ei ollut kännyköitä, niin kuin nykyisin on jopa lapsilla, vaan puhelut soitettiin lankapuhelimilla. Tuohon aikaan puhelut olivat kalliita ja kaukopuhelut vielä kalliimpia. Charleenin äiti oli aivan kauhuissaan, kun kuuli, että Charleen aikoisi soittaa pojalleen kaukopuhelun hänen puhelimestaan.
1970-luku näyttäytyy kirjan kuvioissa omalta maailmaltaan. Carol Shields on ollut taitava kuvaamaan jokapäiväistä elämää ja sen pieniäkin vivahteita sydämellisellä tavalla. Hän kuvasi esim. vaatteita ja kampaajalla käyntiä, kukkia ja nurmikkoa hyvin hellyttävästi. Tarinasta nousi esille mitä musiikkia kuunneltiin tuohon aikaan ja mitä ohjelmia katsottiin televisiosta.
Yksi ikävimmistä jutuista kirjan sivuilla oli tietysti tupakanpoltto sisätiloissa. Onneksi se on vähentynyt, eikä nykylapset joudu hengittämään tupakansavun levittämiä myrkkyjä sisäilmasta, niin kuin itse olen joutunut tekemään. Valitettavasti nykyisin lasten elämään on tullut muita kielteisiä ja terveyttä vaarantavia ilmiöitä, kuten vapettaminen.
Kun äiti toistaa vihkikaavan sanat, hän tekee sen poikkeuksellisen asiallisesti. Samanlaisella äänellä hän voisi lukea paahtopaistihakkeluksen reseptiä, ja ihmeellistä kyllä, tuo dramaattisen korostuksen puute on minusta rauhoittavaa ja jopa ihailtavaa.
Ruohonvihreää teos linkittyi Pikkuseikkoja teokseen, sillä se kertoi Charleenin isosiskosta Judithista.
Loppujen lopuksi kaikki meni hyvin ja morsiuspari vihittiin. Tietysti tässä tarinassa tapahtui jotakin järisyttävääkin, mutta sehän kuuluu hyvään tarinnankerrontaan. Carol Shieldsille annan jälleen täydet pisteet, sillä Ruohonvihreää teosta oli kerrassaan ihana lukea.
Carol Shields, Ruohonvihreää *****
Suom. Hanna Tarkka
Otava 2012
s. 261
The Box Garden 1977
Kanada
Carol Shields: Kivipäiväkirjat (Pulizer 1995)
Carol Shields: Pikkuseikkoja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti