Klassinen tapa herättää kiinnostusta vammaisuutta kohtaan on pointata, että kuka tahansa voi liittyä tähän vähemmistöön koska vain.
Sofia Tawastin ja Riikka Leinosen teos Suuri valhe vammaisuudesta kiinnosti kovasti jo ennen kuin se sai Finlandia-palkinnon vuonna 2024. Teoksella on vetävä nimi, joka herättää uteliaisuutta. Itsekin olen ollut väliaikaisesti vammainen polvileikkauksen jälkeen, jolloin huomasin kiroillen, miten missään ei ajateltu vammaisia mm. baareissa ja kahviloissa vessat olivat jossakin kellareissa, jonne ei pompittu yhdellä jalalla. Enkä päässyt busseihin pomppimalla. Pyöräily ei tietenkään onnistunut. Kadut olivat päällystetty kivikuutioilla, joilla kävely teki aivan sairaan kipeää. Olin kipeä ja kiukkuinen. Maailma oli tehty muille kuin vammaisille.
Ulospäin identiteetti näkyy esimerkiksi siinä, miten ihmiset tahtovat itseään kutsuttavan. Joku sanoo nimenomaan olevansa liikuntavammainen, toinen inva, kolmas pyörätuolin käyttäjä tai pyöristyyppi. Joku käyttää sekaisin näitä kaikkia kuvailevia sanoja. Yksilötasolla ihmisen on saatava itse päättää, onko hänen kohdallaan olennaista puhua vammaisuudesta vai ei.
Poikani on lievästi cp-vammainen. Hän syntyi kaksosveljensä kanssa kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa, ja sai synnytyksen jälkeen hapenpuutteen vuoksi aivoihin muutoksen, joka aiheutti alaraajojen jäykkyyden. Lääkäreiden puhe alkuun, että poikani ei tule koskaan liikkumaan, tuntuu oudolta, kun poikani on kirjoittanut ylioppilaaksi ja valmistunut ammattikorkeasta ja käy töissä, maksaa veronsa ja laskunsa itse, harrastaa ja hänellä on laaja kaveripiiri. Lääkärit eivät aina ole oikeassa ja heidän puheensa voisivat olla kannustavampia.
Lapsuudessa poikani tarvitsi jumppaa, ja jalkoja leikattiin pari kertaa. Jumppaa ja hierontaa hän tarvitsisi mielestäni edelleen, mutta hän päättää, aikuinen mies, itse tuen tarpeistaan. Ainoa kurja asia hänestä oli, kun hän ei päässyt armeijaan veljensä tapaan. Asiasta oli puhuttu pitkään, mutta silti se oli suuri kolaus poikani itsetunnolle. Armeijan lääkäri oli sanonut hienosti, että kunto hänellä oli varmasti paljon parempi kuin monella armeijan käyneellä. Työmatkat sujuvat joustavasti kävellen ja pyöräillen, mikä pitää hyvää kuntoa yllä.
Vammainen-sanaa ei siis tarvitse pelätä tai varoa silloin, kun sillä viitataan ihmisryhmään. Sen sijaan jos sanaa viljelee arkikielessä muissa yhteyksissä, se on loukkaavaa: vammainen ei nimittäin ole adjektiivi, joka merkitsee jotain negatiivista, huonoa, rikkinäistä tai ärsyttävää. Ei siis ole asiallista kuvailla, että jokin tilanne, esine tai mielipide on vammainen.
Poikani on käynyt tavallisen päiväkodin, koulun, lukion, ammattikorkean jne. Toivoin tietysti, että hän välttäisi kiusaamisen, mutta hän oli sopiva kohde, hänessä oli jotain erilaista kuin muissa lapsissa. Kun kiusaajien omat vanhemmat ja opettajat eivät puuttuneet asiaan, minä puutuin ja puhuin kiusaajille niin monet kerrat, että he lopettivat kiusaamisen ja pyysivät anteeksi.
Ikävämpi oli sitten eräs opettaja, joka otti poikani kohteekseen. Opettajan mielestä poikani häiriköi, kun kaatuili ja pudotti tavaroita. Kun puhuin opettajan kanssa, hän muutti käytöstään, mutta opettajan kohtelusta jäi pojalleni ikävät muistot. Oliko opettajan käytös ableismia vai mitä, mutta se oli mielestäni todella huonoa käytöstä aikuiselta ihmiseltä lastani kohtaan.
Sosiaalisessa mediassa ableismia käytetään välillä synonyyminä vammaisvihalle, mutta tarkemmin ottaen ableismi tuottaa syrjintää ja vammaisvihaa. Vammaisviha taas voi ilmetä vihapuheena, uhkailuna, väkivaltana tai yhteisön ulkopuolelle jättämisenä. Se on ableismin seuraus samalla tavalla kuin naisviha on seksimin seuraus.
Ableismi oli itselleni uusi sana ja sen merkitystä jään varmasti pohtimaan pitemmäksi aikaa. Kirjassa on paljon pohdittavaa ja se herätti mielessäni paljon muistoja lapseni lapsuudesta ja omista kokemuksistani, kun yhtäkkiä sain kokea olevani yhteiskunnan ulkopuolinen polvivammani perusteella.
Myöhemmin olen onnistunut olemaan käsivammainen, kun olen murtanut molemmat ranteeni, eri kerroilla tosin. Moni vammautuu onnettomuuksissa jopa loppuiäkseen ts. vammautuminen voi tulla kenelle tahansa.
Yhteiskuntaa ei ole rakennettu kaikille sopivaksi. Ihmettelen kyllä suuresti, että mikä siinä on niin vaikeaa? Aloitetaan ajatusmaailman muutoksilla ja jatketaan esteettömyydellä. Yhteiskuntaa pitäisi rakentaa ja kehittää yhdessä eikä rajoittaen vammaisia sen ulkopuolelle.
Sofia Tawastin ja Riikka Leinosen Suuri valhe
vammaisuudesta sisältää paljon asiaa vammaisuudesta, jota he ovat keventäneet
omilla kokemuksillaan vammaisuudesta, sillä Riikka on cp-vammainen ja Sofian
lapsi on vammainen. Valtavan suuret kiitokset tästä aivan mahtavan upeasta teoksesta. Kiitos tulee suoraan sydämestäni 💖.
Sofia Tawast & Riikka Leinonen, Suuri valhe vammaisuudesta *****
Tammi 2024
s. 372 + Kiitokset + Lähteet 25 s.
Tietokirja
Vammaisuus
Finlandia-tietokirjallisuuspalkinto 2024
