sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Pelkääjän paikalla







Sinä olet nuori nainen, sinä olet vanhus. Minä en enää tiedä. Sinä olet sinä ja kuitenkaan et ole. Sinun suuret, merensiniset silmäsi ovat nykyään samean tahnan takana kuin keinutuoliin naulatulla vanhuksella palvelutalossa. Minä en niitä enää tavoita.

Laura Lehtolan esikoisteos Pelkääjän paikalla on parhaimpia esikoisteoksia mitä olen lukenut tänä vuonna. Kirja on koskettava kertomus nuoresta perheestä, Aaposta, Annasta ja Elsasta. Koskettavaksi sen tekee se, että Aapo ja Elsa jäävät jäljelle, kun Anna sairastuu ja kuolee. Kirjan näkökulma on pienen perheen isän ajatukset, mutta mukaan on päässyt myös pienen Elsan hellyttäviä ajatuksia.

Kun isi haki mut sairaalaan, äiti vaan makasi ja sen silmät näyttivät oudoilta. Aika hassua, ettei pysty hengittämään. Vaikka ihmisenhän pitää hengittää. Ja sehän on ihan helppoa. Kun mä sanoin äidille heippa, se sanoi mulle oudolla äänellä voi pieni. Sitten se ei sanonut enää mitään. Samana päivänä se kuoli. Ihan samana päivänä.

Aapo ja Anna rakastuivat nuorina toisiinsa, perustivat perheen ja saivat Elsan, mutta sitten Anna sairastui vakavasti. Tämä on monen perheen arkea tänäkin päivänä, kun joku perheenjäsenistä sairastuu. Kirjassa on käsitelty kaikenlaisia aiheeseen liittyviä teemoja sairaudesta ja kuolemasta ja kuoleman jälkeisen elämän jatkumisesta. Kun on hoidettava arkisia asioita ja pientä lasta, surua ei pysty kunnolla näyttämään, vaan se saa yllättäviä piirteitä varsinkin suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen. On päätettävä milloin päästää surun menemään ja antaa elämän voittaa.

Kirjan tarina on kerrottu todella hienosti ja kunnioittavasti, mutta samalla siinä on mukana tietynlaista arkihuumoria, lempeyttä, anteeksiantoa ja luopumista. Kirjan tarina on kaiken kaikkiaan todella hellyttävä. Tarinasta tuli mieleeni vuonna 2013 julkaistu Laura Saven omaelämäkerrallinen teos Paljain jaloin, sillä molemmissa kirjoissa oli pieni perhe ja pieni lapsi ja sairaus taisi myöskin olla sama. Laura Save kertoi oman sairautensa kulun ja perhe-elämästään siinä ohessa ja kuoli ennen kuin kirja julkaistiin. En tiedä onko Laura Lehtolan kirjan taustalla jokin vastaava tapaus, mutta näkökulma on erilainen, aviomiehen näkökulma. Aviomies seurasi tilanteen pahenemista ikään kuin pelkääjän paikalta vierestä, joten siitä kirjalle hieno nimi. Suosittelen lukijoille tätä herkkää ja hellyttävää miesnäkökulmaa pelosta, suuttumuksesta, vihasta, ikävästä, surusta, luopumisesta, isyydestä ja rakkaudesta. *****

Ole sitten se, joka sairastui nuorena. Ole se, johon sytostaatit eivät tehonneet, jos et muuta voi.
Lepää rauhassa rakkaani.
Silti minulla on sinulle yksi kysymys: Missä meidän piparimuotit ovat?

Laura Lehtola, Pelkääjän paikalla
kansi Päivi Puustinen
Otava 2015
s. 238

Lukuneuvojan bloggaus
Susan bloggaus
Siinan bloggaus

6 kommenttia:

  1. Kuvaat kirjan kiinnostavasti. Välttelen sairausgenren kirjoja, mutta tämä voisi olla sellainen, jonka luen. Olen tietyllä tavalla kyllästetty aiheeseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään etsi kirjoja, jotka kuuluvat sairausgenreen, mutta sitten on se jokin tunne, joka vetää puoleensa, että nyt tarvitsen tällaista kirjaa luettavaksi. Ehkä se on se tunne, kun elämä koittelee ja ravistelee, ja joku on osannut pukea sanoiksi ja tarinoiksi ne omat kipeät tunteet, jolloin tällaiset kirjat ovat mitä parhainta lääkettä ja laastaria omiin haavoihin. Joskus kirjan tuomat kyyneleet ovat sitä parasta lääkettä.

      Poista
  2. Pitäisiköhän minun sittenkin lukea kirja. Ajattelin jo, että ohitan tämän esikoisen, mutta kirjoitat niin mukavasti, että kiinnostuin. Kiitos taas! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kaisa Reetta. Jos jonkun suomalaisen esikoiskirjan luet, niin lue tämä teos. Todellakin alan odotella jo nyt kirjailijan seuraavaa kirjaa :)

      Poista
  3. Sen lisäksi, että Laura Lehtola on kirjoittanut mielenkiintoisen tarinan, hänen tekstiään on miellyttävää ja helppoa lukea. Hän käyttää kauniisti suomenkieltä, teksti ei selittele vaan jättää lukijalle oivaltamisen ilon. Kirjailijan tapa havainnoida ympäristöä ja tapahtumia lämpimän humoristisesti sai tällaisen "perusmarjatan" vähän väliä tirskahtelemaan ääneen. Itkemättäkään en selvinnyt. Pidin tästä kirjasta tosi paljon. Toivottavasti saamme lukea lisää Laura Lehtolan kirjoittamia tarinoita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet oikeassa :) Kirjan tekstiä oli todella ilo lukea, kaunista ja soljuvaa ja väliin huumoria ja sitten niiltä kyyneliltäkään en voinut välttyä, jotka näin hienon kirjan tuomina ovat tervetulleita :)
      Jään kanssasi odottamaan seuraavaa teosta :)

      Poista