Gabrielle Kevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

”Rouva Cumberbatch”, hän huomaa sanovansa, ”näyttää siltä, että luit tätä. Kuinkahan pitkälle mahdoit päästä.”

”Niin luin”, nainen vastaa. ”Luin todellakin. Se valvotti minua koko yön, olin niin vihainen. En enää tässä iässä haluaisi valvoa koko yötä. En myöskään halua itkeä siihen tahtiin kuin tämä kirja itketti. Toivon, että pidät sen mielessä kun seuraavan kerran suosittelet minulle kirjaa.”

”Pidän kyllä”, hän sanoo. ”Ja pyydän anteeksi, rouva Cumberbatch. Suurin osa asiakkaistamme on pitänyt Kirjavarkaasta.”

Joskus olen miettinyt sitä, että minkälaisen kirjan haluaisin kirjoittaa, jos olisin kirjailija ja nyt olen lukenut sen kirjan, jonka kanssa koin sielujen sympatian. Se kirja on amerikkalaisen kirjailijan Gabrielle Kevinin Tuulisen saaren kirjakauppias. Jo kirjan nimi on sopiva tällaiselle kesäkaudet saaressa asustavalle lukutoukalle tai uskoisin eläväni nyt lukuperhosvaihetta, koska tämän vuoden lukuhaasteeni on nimeltään Lukuiloa Perhoslaaksossa. Tietysti se perhoslaakso, jossa luetaan hurjan paljon kirjoja, sijaitsee siellä meidän kesäsaaressa.

Gabrielle Kevin ei kirjassaan rönsyillyt ihailemassa saaren kauneutta tai rumuutta, vaan kirjoitti kirjoista ja kirjan päähenkilöstä eli Alice Islandin ainoan kirjakaupan omistajasta A. J. Fikrystä ja hänen alkoholisoituneesta elämästään saarella vaimonsa kuoleman jälkeen, jonne hän oli jämähtänyt ja ainoa aikomus oli kuolla viinanjuontiin. Kaikkea kummallista voi sattua ja yks kaks A. J.:stä tuli isä ja alkoholinhuuruinen elämä sai loppua.

Tuulisen saaren kirjakauppias oli huumorintajuinen, kyyninen, hieman sekava ja täynnä erikoisia juonenkäänteitä, mutta kirja oli kuin minulle tehty. Ja tietysti kirjan romanttinen puoli kutkutti mukavasti tällaista romantiikan ystävää kuin minä. Rakkaus kuuluu meille kaikille ja varsinkin surkuhupaisa, kiukkuinen ja suorapuheinen A.J. tarvitsi rakkautta todella paljon. Voin vihjata, että rakkauden kohde alkoi kirjaimella A, mutta saiko A.J. vastarakkautta, se teidän pitää lukea tästä unohtumattomasta kirjasta. Tottakai olin ihastunut myös kirjan dialogiin, joka oli hauskaa ja nokkelaa, väliin piikikästä ja tietysti tunteellista. Kirjalle ei voi muuta kuin täräyttää täydet viisi tähteä.

”Meidät erottaa salainen pelkomme, ettemme ole rakkauden arvoisia”, siinä sanotaan,” mutta me kuvittelemme moista vain siksi, että olemme erossa toisistamme. Jonain päivänä, et tiedä milloin, hän on siellä. Sinua rakastetaan, koska ensimmäisen kerran elämässäsi et todella ole yksin. Olet valinnut sen, ettet ole yksin.”

Gabrielle Zevin, Tuulisen saaren kirjakauppias *****

suom. Tero Valkonen

Gummerus 2014

The Storied Life of A.J.Fikry

s. 239

Linnea Parkkonen: 112 - vihaan itseäni

 

Linnea Parkkosen (s. 1995) kolmas kirja 112 – vihaan itseäni sijoittuu nuorten maailmaan, mutta joka on terveellistä myös vanhempien lukea, sillä kirja kertoi salakavalasta sairaudesta, anoreksiasta. Kirjan päähenkilö oli yhdeksäsluokkalainen Lilian, kiltti koululainen, joka opiskeli ahkerasti, harrasti ja jolta ei puuttunut ystäviä. Vanhempi sisko oli muuttanut jo kotoa pois, mutta Lilian eli Lilli vietti paljon aikaa hänen kanssaan. Jopa niin paljon, että unohti välillä kotiintuloaikansa.

Leijona seisoi nyt jo niin lähellä, että sen hengityksen tunsi kuonollaan.

- Et sä siihen kykene. Niin kuin et yleensä mihinkään, mitä sulta niin harvoin odotetaan. hemmoteltu lapsi. Saat kaiken etkä kuitenkaan mitään arvosta. Sulle kannetaan ruoka pöytään pitkien työpäivien jälkeen ja ootat vielä, että me täällä iltaisin sun tuloos asti jaksetaan valvoa. Huomenna on arkipäivä ja sullakin on koulua! Se on sun elämässäs tärkeempää ku mikään muu tällä hetkellä, leijona murisi, kiersi sarvet ja painoi kyntensä antiloopin kaulalle. Vaikka antilooppi niin luulikin, se ei viiltänyt sitä auki. Väänsi siihen vain pitkän, vertavuotavan haavan, josta jäisi arpi vielä pitkäksi aikaa.

Lillillä ei ollut ketään kelle puhua perheensä ongelmista, ei edes siskolleen niistä voinut puhua. Jokainen perheenjäsen oli hiljaa ongelmista ja yritti piilotella niitä. Lillillä oli koulupaineet, sillä hän halusi olla paras ja päästä parhaaseen lukioon. Lisäksi kaveriporukka päätti aloittaa herkkulakon, sillä terveydenhoitaja oli puhunut terveellisistä syömätavoista ja herkkujen vaarallisuudesta terveydelle. Pian herkkujen jättämiseen liittyi kaiken ruoan jättäminen pois ja jatkuva liikunta. 

 

Kirjan sivuilla kerrottiin anoreksian koko polku siihen asti kunnes Lilli pääsi sairaalasta pois. Vielä silloinkaan hän ei ollut terve ja kirjan sivuilla kerrottiin, että sairaus uusii herkästi. Kirjassa ei kerrottu, että anoreksia kuuluu mielenterveysongelmiin, mutta sairaalassa Lilli puhui mm. psykiatrin kanssa ja hänelle kirjattiin epikriisiin ensimmäisen asteen masennus.

Energiavaje vaikuttaa sun kykyysi oppia, vähän niin kuin sun kykyyn kasvaa pituuttakin. Tai univaje. Sun aivot ei jaksa käsitellä asioita, kun ne ei saa riittävästi ruokaa. Ja se, että sä joudut jatkuvasti ajattelemaan, mitä aiot syödä tänään tai kuinka aiot välttää syömisen, vie ihan hirveästi voimia. Sä et yksinkertaisesti voi muistaa asioita tai keskittyä kunnolla mihinkään. Niin kurjalta kun se kuulostaakin, sun mielialallasi on myös iso merkitys siihen, miten hyvin sä opit uutta.

Purskahdin itkuun.

Kirjan loppu oli sopivan toiveikas lukijoille, vaikka kirjassa kerrottiin anoreksiaan kuolleista nuorista, ja lapsista jotka olivat alle kymmenvuotiaita, mutta sairastivat tätä tappavaa tautia. Tämä kirja oli nuoren näkökulmasta kirjoitettu sairauden kuva. 

 

Olen aiemmin lukenut Marianne Käckon Tapa minut, äiti! teoksen, joka olii anoreksiaan sairastuneen tytön äidin näkökulmasta kirjoitettu sairaudenkuva. Toivon sydämestäni, että lapset ja nuoret syövät ruokaa ja toivon myös, että perheet ottavat tavaksi yhteiset ruoanlaittohetket ja ruokailut. Toivon myös, että päättäjät ymmärtäisivät, miten tärkeää on, että päiväkodeissa ja kouluissa leijailisi herkullisen ruoan tuoksu, eikä pelkkä kylmä maustamaton laitoskeittiöruoka, johon tarvitaan salapoliisia etsimään sitä terveellistä ja hyvälle maistuvaa ruokaa. Suosittelen kirjaa sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan ammattilaisille.

 

Linnea Parkkonen, 112 – vihaan itseäni

Myllylahti 2014

s. 348

Mielenterveys

Syömishäiriö 

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

”Minä olen kranaatti. Haluan vain pysyä kaukana kaikista ja lukea kirjoja ja ajatella ja olla teidän kahden kanssa, koska en mahda mitään sille, että te joudutte kärsimään. Te olette pakostakin mukana.”

John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe tulee heinäkuussa elokuvateattereihin ja ennen elokuvailtaa halusin tutustua syvemmin tähän samannimiseen kirjaan. Yllä oleva teksti oli toisen päähenkilön Hazelin puhetta omille vanhemmilleen. Kirja kertoi kahdesta syöpää sairastavasta nuoresta, jotka kiinnostuivat toisistaan. The Katse. 

 

Olin nähnyt kirjan ja lukenut siitä arvioita, mutta kirjan kansikuva tökkäsi pahasti silmääni pääkallon ja kranaatin muodossa. Elokuvan mainos on paljon kauniimpi ja hellyttävämpi ja sopisi myös kirjan kansikuvaksi. Kirja sopii kuitenkin myös pojille luettavaksi, joten pidetään kansikuva räväkkänä, jotta pojatkin voisivat sitä lainata. Kirjassa on reilua hirtehishuumoria ja nuorten maailman kuvauksia, mutta tietysti myös muuta läheisiä koskevaa.

Kirjan etsiminen vei hetken, mutta sitten hän luki sitaatin minulle. ”Elämäsi pirstaleina. Viimeinen oikea suudelma / vuosia sitten.”

”Ei hullumpi”, minä sanoin. ”Ehkä vähän mahtaileva. Max Mayhem varmasti sanoisi sitä ´akkamaiseksi paskaksi´.”

Kirjan nuoret Hazel ja Augustus kertoivat toisilleen kirjoista, joista pitivät. Ennen seuraavia treffejä, he halusivat lukea sen kirjan, mistä toinen piti eniten. Hazelin rakastama kirja oli kirja, jota molemmat pohtivat paljon, sillä sen sisältö liittyi syöpään. Hazel oli mennyt jopa niin pitkälle, että oli lähettänyt Eurooppaan muuttaneelle kirjailijalle kirjeitä saamatta koskaan vastauksia. Kirja mukanaan nuoret sairastivat, kulkivat vertaistukiryhmässä, tutustuivat lähemmin toisiinsa ja alkoivat pommittaa kirjailijan assistenttia. Jotain nuorilla oli selkeästi mielessä, ja jotain kiinnostavaa kirjassa oli.

Kirjasta ei ole tehty liian herkkää. Joku voi lukea kirjan tuntematta mitään, ja joku toinen herkistyä enemmän, sillä tarinan juoni, eli nuorten sairastaminen, oli minusta herkkä ja tunteellinen aihepiiri. Syöpä ja rakkaus samassa kirjassa toivat mieleeni iki-ihanan Love Storyn. Love Storyn nuori pari, jotka olivat vanhempia kuin Greenin nuoret, puhuttelivat samaan tapaan räväkästi toisiaan, kuten nuorten maailmassa usein on tapana. Tähtiin kirjoitettu virhe on John Greenin kuudes romaani, jonka Time-lehti valitsi vuonna 2012 vuoden parhaaksi romaaniksi. Kirja on menestyksensä ansainnut. Suosittelen.

”On sekin sota”, Augustus vähätteli. ”Mitä vastaan minä sodin? Syöpää. Omaa syöpääni. Ja mikä minun syöpäni on? Se on minua. Kasvaimet ovat lähtöisin minusta. Ne ovat minua yhtä varmasti kuin aivoni ja sydämeni. Tämä on sisällissota, Hazel Grace, ja voittaja tiedetään ennalta.”

John Green, Tähtiin kirjoitettu virhe *****

suom. Helene Bützow

WSOY 2013

The Fault in Our Stars 2012

s. 340

Syöpä 

Samanniminen elokuva 

Anna Jansson: Tuhopolttaja

 

Tuhopolttaja on ruotsalaisen kirjailijan Anna Janssonin uusin Maria Wern -sarjan dekkari. Tutustu myös Anna Janssonin Haudan takaa ja Murhan alkemia dekkareihin. Maria Wern asui lastensa Emilin ja Lindan kanssa Gotlannissa ja toimi siellä rikospoliisina Per Arvidssonin ja Jesper Ekin kanssa Tomas Hartmanin alaisena. Gotlanti on osoittautunut oikeaksi rikospesäksi, sillä useampi kirjailija kirjoittaa gotlantilaisista rikoksista. Tällä kertaa Gotlantia ravisuttivat tulipalot, joita poliisit epäilivät pikkupoikien aikaansaannoksiksi, kunnes tulipaloissa alkoi menehtyä ihmisiä. Ihmiset olivat selvästi surmattu ennen tulipalon sytyttämistä.

Hautajaisten jälkeen isä oli vienyt äidin vaatteet ulos roskikseen mustassa jätesäkissä. Mutta Leo oli hakenut säkin takaisin ja ripustanut vaatteet hienosti henkareille, niin kuin äiti halusi. Isä ei sanonut mitään. Äidistä ei puhuttu. Se oli sanaton sopimus.

Maria Wern on tehokas rikostutkija. Lisäksi lapset ja naiset puhuvat hänelle mielellään. Marialla on luontainen kyky lähestyä epäiltyjä. Tulipaloaallon levitessä Marian epäiltyjen lista kasvoi kovasti. Epäiltyjen joukkoon hän liitti myös palomies Björnin, johon Maria oli ihastunut. Björnin ex-tyttöystävä pisti kapuloita rattaisiin ja ripustautui Björniin, joten Marialla oli huoli suhteen kehittymisestä kolmoisdraamana. Tehokas rikostutkija ei jätä kiveäkään kääntämättä ja Maria oli sinnikäs. Lopulta tutkimukset tuottivat tulosta.

Puhelun päätyttyä huoli taas hiipi Marian mieleen. Hän kuuli Björnin leikinlaskun yläkerrasta, Lindan solisevan naurun. Etenivätköhän he vähän liian nopeasti? Saattoiko tällainen onni olla totta? Juuri, kun Marian olisi pitänyt olla onnensa kukkuloilla, iskivät katastrofiajatukset.

Tuhopolttaja jatkoi Maria Wern – sarjaa mielenkiintoisella tarinalla. Tuhopolttajan päärikollinen pysyi tiukasti pimennossa loppuun asti, joka mielestäni on hyvä juttu, sillä en halua tietää rikollisen toiminnasta ennen loppua. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Tämä oli tulipaloista ja murhista huolimatta kevyttä viihdettä, joka ei vienyt yöunia. Ehkäpä kirjan suomennos olisi sopinut paremmin kirjan nimeksi, Tanssi tulisilla hiilillä. Kirja oli mukavaa kesäluettavaa, kun ulkoilma oli ennemmin sateinen kuin aurinkoinen, ja lämpömittari pysytteli alle +20. 

 

Anna Jansson, Tuhopolttaja

suom. Sirkka-Liisa Sjöblom

Gummerus 2014

Dans på glödande kol 2013

s. 301

Maria Wern-sarjan dekkari

Gotlanti

Ruotsi 

 

Haudan takaa 

 

Murhan alkemia 

Enni Mustonen: Paimentyttö

 

Enni Mustonen on kirjoittanut oikean lomakirjan, viihdyttävän ja raikkaan Paimentytön. Kirja on Syrjästäkatsojan tarinoita – sarjan ensimmäinen osa. Sarja kertoo Idasta, joka teki palvelijan töitä tunnetuissa suomalaisissa kulttuurikodeissa. Ensimmäisessä osassa Ida jäi orvoksi ja pääsi töihin Zacharias Topeliuksen kartanoon palkattomaksi pikkupiiaksi, sillä piianpestiä tai kontrahtia, josta sai palkan, ei 1800-luvulla voinut tehdä ennen rippikoulun suorittamista. Ennen Topeliuksen taloon pääsemistä Ida toimi paimentyttönä.

Kun korvapuusti lävähti navetan ovella poskelleni, pudotin vasikan maahan ja peräännyin. Poskea kirvelsi. Emäntä jatkoi huutamistaan kimakalla äänellä. Oli vaikea saada sanoista selvää, kun korvissa humisi. Vad i helvete? Missä olet taas kuhnaillut?

Ida sai nuorena tyttönä vastaansa vuoronperään sekä ilkeitä ihmisiä että hyväntahtoisia ihmisiä. Päästessään sisätöihin Topeliuksen talouteen Ida pääsi kokemaan kulttuuriperheen elämänmenoa ja myös matkustamaan Topeliuksen matkaseurassa. Luin mielelläni kuvitteellista Topeliuksen perheen elämää, jota sain katsella Idan silmillä. Vähäosaisen ja orvon, mutta reipasotteisen ja kaikesta kiinnostuneen tytön näkökulma Valtioneuvoksen ja kirjailijan kotielämästä oli kiireistä ja työntäyteistä, nykyaikana voisi sanoa, että sosiaalista, sillä talo oli koko ajan täynnä ihmisiä joko tulossa tai menossa.

Vasta illalla muistin, että oli syntymäpäiväni. Kukaan ei kai tiennyt, että täytin tänään neljätoista vuotta. Olin ottanut papinkirjani Matilda-neidin piironginlaatikosta tämän kuoltua ja pannut sen takaisin peililaatikkoni lokeroon. Siellä se oli vieläkin koulutodistuksen ja valokuvan alla.

Paimentyttö oli hieno historiallinen viihdekirja. Kirjan parhainta antia olivat juuri Topeliuksesta kertovat tapahtumat, jotka olivat faktatietoa. Faktatiedosta kertomassa oli syrjästäkatsoja eli Ida. Samalla Idasta itsestä oli tehty kirjan päähenkilö. Kirjassa korostui luokkayhteiskunta, mutta kulttuurikodissa kohdeltiin hyvin pientä orpoa tyttöä, tosin enemmän siellä huolehdittiin siitä, että Ida osasi puhua ruotsia ja lukea ruotsinkielistä kirjallisuutta kuin että hänellä oli vaatteita ja kenkiä. Muutoksen tuulet pyörivät Topeliuksen kodissa ja suomen kielen asema vahvistui ajan kuluessa. Näistä muutoksista oli mielenkiintoista lukea. Kirjan tapahtumat oli kuvattu vuosina 1893–1898. Kirjan lopussa Ida oli 17-vuotias ja edessä oli muutto uuteen työpaikkaan. Siitä voimme lukea kirjasta Lapsenpiika. 

Enni Mustonen, Paimentyttö ****

Otava 2013

s. 360

Syrjästäkatsojan tarinoita-sarjan 1. osa

1893-1898 

 

Enni Mustonen: Paimentyttö
Enni Mustonen: Lapsenpiika
Enni Mustonen: Emännöitsijä
Enni Mustonen: Ruokarouva
Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär