Emma Cline: Tytöt

 

 

 

Hän hymyili ja minun vatsanpohjaani kouraisi. Meidän välillämme tuntui tapahtuvan jotain, ilma järjestäytyi pikkuisen uudella tavalla. Katse oli suora ja anteeksipyytelemätön.

Emma Clinen esikoisromaani Tytöt kuvaa ylempiluokkaisen kalifornialaistytön Evien kesää vuonna 1969 ja nykyisyyttä. Elämää ennen ja jälkeen ikävien tapahtumien. Evie oli nimittäin riidoissa kaverinsa kanssa, ja syksyllä oli lähtö sisäoppilaitokseen. Vanhemmat olivat eronneet ja viettivät aikaansa uusien ystäviensä kanssa. Eviellä oli vain aikaa ja hän oli yksinäinen. Emma Cline kuvasi Evien elämää siten, että hän oli valmis tapaus mihin vain uuteen, kuten nuorilla yleensä on tapana kokeilla kaikenlaista. Nyt hän oli kuitenkin kiinnostunut ihmisestä, joka kuului epämääräiseen kulttiin, ja kultti otti 14-vuotiaan hiljaisen tytön siipiensä suojaan, mutta se ei tullut ilmaiseksi. Evie joutui tekemään ikäviä tekoja, joihin hän ei olisi halunnut, mutta orastava rakkaus oli kultille mannaa ja Eviestä tuli yksi kultin hyväksikäytön uhrista.

Hän näytti yhtä oudolta ja verekseltä kuin kasvi, joka kukkii vain viiden vuoden välein, leimahtaa loisteliaaseen kukintaan jonka räikeys ja kihelmöivä härnäävyys käy melkein kauneudesta.

Mitä tiedämme 1960-luvun Kaliforniasta? Hipit ja musiikkifestarit. Rauhaa ja rakkautta, mutta hyvä ja paha kohtasivat toisensa, sillä Charles Manson johti nuorisokulttia, joka tappoi hänen käskystään kuuluisia ihmisiä mm. raskaana olevan Sharon Taten, jonka aviomies oli elokuvaohjaaja Roman Polánski. Nämä tapahtumat ovat Emma Clinen kirjan taustalla.

 

Lukiessani kirjabloggaajien arvioita kirjasta mietin, että en ole lukenut tällaista kulttikirjaa aiemmin, mutta sitten muistin tämän vuoden Runeberg-palkinnon voittaneen Unissasaarnaajan, jonka on kirjoittanut Tapio Koivukari. Unissasaarnaajassa ihmiset saapuivat kuuntelemaan sankoin joukoin unissasaarnaajaa, ja tietysti hänestä haluttiin hyötyä mahdollisimman paljon. Lahkojohtaja tuli siis ulkopuolelta. Myös Salla Simukan Lumikki-trilogian toisessa osassa, Valkea kuin lumi, on uskonnollinen lahko. 

Emma Clinen kirjassa kulttia johti karismaattinen mies, joka oli koonnut ympärilleen nuoria naisia aivopesemällä heidät uskomaan omaan asiaansa, ei uskontoon. Tällaiset henkilöt, jotka saavat seuraajia asialle kuin asialle, voivat olla todella vaarallisia. Kun mukaan lisätään huumeiden käyttö, niin jäsenet tekivät sekaisin ollessaan mitä vain johtaja älysi pyytää. Yleensähän johtajat pysyttelevät tapahtumista kaukana, ja varmistavat sen, että eivät itse ole tappamassa ketään. Simukan ja Koivukarin kirjoissa ei tapettu ketään, mutta samaa hyväksikäyttöä niissä oli luettavissa kuin Tytöt teoksessa.

Jäikö minulta jokin merkki huomaamatta? Jokin sisikunnan vihlaisu? Tomaattilaatikossa kuhisevat kiiltäväsiipiset mehiläiset? Harvinaisen autoton tie?

Tuon kesän muistot jäivät kummittelemaan Evien mieleen kauhuna ja pelkona, että jotakin pahaa tapahtuu hänelle. Kenties kultin jäsenet halusivat päästä hänestä kokonaan eroon. Ilmeisesti rakkaus kuitenkin suojeli häntä pahimmilta tapahtumilta. 14-vuotias Evie olisi ollut valmis tekemään rakastamansa henkilön vuoksi mitä vain, onneksi tämä henkilö oli viisaampi. Evie joutui silmäkkäin omien pelkojensa kanssa, mikä minusta oli yksi kirjan huippukohdista. 

 

Kirjassa oli useampi yllättävä juonenkäänne, joten ei voi muuta kuin ihailla taitavaa tekstinkäsittelyä, runollista tummasävyistä tekstiä ja karseaa tarinaa, jota nuoren tytön halu tulla rakastetuksi pehmensi. Emma Cline kirjoitti itsensä suoraan tähtiradalle.

"Ajattelitko koskaan, että säkin olisit voinut tehdä sen, mitä ne teki?"

Emma Cline, Tytöt *****
suom. Kaijamari Sivill
Otavan kirjasto 2016
s. 297
The Girls 2016

Pekka Hiltunen: Onni

Ensimmäiset kymmenen minuuttia kaikki sujui psykologin kanssa loistavasti.

Pekka Hiltusen Onni kertoo suomalaisen toimittajan tarinan, ja tarinassa kuljetaan menneisyyden ja nykyisyyden välimaastossa. Oskari hakee päällikön paikkaa ja huomaa jo psykologin käytöksestä, että nyt ei tainnut mennä putkeen. Nykyäänhän on tullut muotiin, että hakijat joutuvat psykologisiin testeihin ja niiden mukaan testaajat antavat lausuntoja firmoille. Huolimatta siitä, että olet käynyt pitkän työpaikkahakemusshown, sivulta voidaan napata joku hyvä veli, jolle työ annetaan huolimatta siitä, että näihin raskaisiin haastattelurumbiin on käytetty sekä hakijoiden että testaajien että työpaikkahaastattelijoiden aikaa ja rahaa. Oikeastaan Pekka Hiltusen romaani nostaa tämän shown esille kaikessa karmeudessaan, mutta tekee sen niin, että kaiken tämän taustalla ovat ihmiset ja ihmiset tekevät virheitä. Kaiken lisäksi kirja on niin hauska, että pakkohan siinä oli välillä nauraa vatsamakkarat kipeiksi. En usko, että minäkään olisin saanut työpaikkaa kyseiseltä testaajalta, mutta Oskari sai jotakin muuta, ehkä parempaa, sillä hän kaivoi testaajasta esille ihmisen.

Tämä oli minun työhaastatteluni. Nyt arvioitiin minun soveltuvuuttani pomoksi alalla, jonka tulevaisuus itse asiassa muistutti pingviinien arkea: elintila kutistuu, ravinto niukkenee, ei lentokykyä, edessä vain loputtomasti uimista kylmässä meressä.

Jotta kirja ei olisi pelkästään kuivahkoa työpaikkahaastattelua mukaan oli otettu kaksi Oskarin tuntemaa kaveria, joita Oskari muisteli pitkäksi venähtäneessä haastattelussa. Ensiksikin Tuulikki, joka oli nuoruuden aikainen tyttöystävä Rollosta eli Rovaniemeltä. Tuulikki opiskeli kuvaamataidonopettajaksi ja hankki opiskelurahansa miesten tykkäämällä alalla. Homma oli lähtenyt käyntiin vedonlyönnistä. Tuulikki oli eläväinen naisihminen ja aikoi pelastaa kaikki Suomen homot. Hänen ystäväpiirinsäkin koostui pelkästään Rollon homoista ja lesboista, joihin Oskarikin tutustui, kun kulki Tuulikin luona seurusteluaikana. Seurustelulle tuli stoppi, kun Oskari kuuli Tuulikin lempinimen, mutta ystävyys säilyi.

Ihana mies, homot hymisteli, ja olinhan mie siitä ylpee, vaikkei se oma mies vielä ollutkaan, deittikaveri vaan. Helsingin-hellu. Mutta kun Kallen ja Paukku-Matiaksen silmät kiilsi sen kuvia kattellessa ja Miisa, meiän ainoa vakiolesboki, oli vähän vaikuttunu, tunsin painetta sydänalassa. Ei sitä voi istua puolentusinan herkän - ja parin ronskin - homoihmisen keskellä ja haaveilla rakkauesta ilman, että jostaki puristaa.

Toinen kaveri, josta syvähaastattelussa tuli puhetta oli Poppi-Aapo eli nykyisin Roady Runner. Roady ja Oskari olivat koulukavereita ja molemmat jo lähentelivät neljääkymmentä. Oskari oli vanhenemisen hyväksynyt, mutta Roady oli mukana, tai yritti olla surkuhupaisesti, musiikkibisneksessä. Jotenkin tästä Roadysta tuli mieleen Andy McCoy, jopa puhetavasta. Roady oli kuitenkin niin yliliioiteltu koominen musiikkialan ihminen, mutta onhan näitä nähty monenlaista. 

"Osku, ootsä koskaan tehny jotain todella rohkeeta - jotain sellasta, että tuntuu munaskuissa asti? Mä tiedän, että ihminen voi tällaisessa duunissa turtua. Te teette liukuhihnatyötä, sitähän lehdet on. Te toistatte samoja asioita joka viikko maailman tappiin asti, myytte rutiinia ja järjestystä jotta ihmisillä ois tunne että kaikki on hyvin, kun kaikki on niin kuin aina. Mut just siksi sä voit tuntea sen syvästi, kun sä teetkin jotain uutta. Että on kuin jonkun kylmä koura ottas sua palleista kiinni, mut sä teet vaan, sä meet vaan, ja voitat kaikki."

Kirjan ehdottomasti parasta antia oli Rollon tapahtumat ja Tuulikki. Kirjassa on hienoista (jyrkkää) vastakkainasettelua Helsinki-Rovaniemi-akselilla ja minun silmissä Rovaniemi voittaa kirkkaasti. Kirjan Rovaniemi kuvaa 90-lukua ja homofobiaa, mitä ns. kaapista ulostulo vaikutti. Kirjassa mainittiin suvun ja perheen häpeä moneen kertaan. Rollon Seta-seurassa oli mielenkiintoisia ihmisiä ja siellä oli mukavaa viettää kirjan sivuilla aikaa, välillä jopa ratkiriemukasta, välillä vähemmän. Helsinki oli sitten kylmiä, korkeita kerrostaloja, joissa oli ne hissit. Vedä siitä sitten juttua. No onneksi Roady Runneri tuli maisemiin aina välillä.

Onnin seurassa otetaan katsaus sekä 90-luvun homofobiaan, että 2000-luvun työpaikkojen muutoksiin ja vaatimuksiin. Soppaan kun on sekoitettu viihdealaa, niin siinäpä se Onni sitten onkin. Kirjan takakannen laitettua kiinni voi huokaista, että onni täällä vaihtelee, taivaanisä suojelee. 

Pekka Hiltunen, Onni ***
WSOY 2016
s. 395

Kristan bloggaus
Riitan bloggaus

Mooses Mentula: Jääkausi

Hämähäkki nousi niin korkealle, että katosi lopulta näkyvistä. Tähdestäkö se roikkui?

Mooses Mentulan Jääkausi tarttui ajankohtaiseen aiheeseen koulumaailmassa eli koulukiusaamiseen. Kirjassa ei vain kiusata oppilaita, vaan myös annetaan koko kuva kiusaamisorganisaatiosta, johon koulumaailmassa voi joutua: opettajien kiusaaminen, työkavereiden kiusaaminen, alaisten kiusaaminen, muun henkilöstön kiusaaminen, perheen kiusaaminen. Kirjan opettaja Juha alkoi vetämään koulussa kasvatuskeskusteluja ja otti homman tosissaan. Kiusaaja-oppilaat joutuivat silmätikuiksi ja sen seuraukset olivat todella ikäviä.

Toinen kirjan päähenkilöistä oli kahdeksasluokkalainen Helmi, joka vaihtoi koulua, koska edellisissä kouluissa oli jatkunut ikävä kiusaaminen. Helmin kiusaaminen oli vaikuttanut jo perheen äitiin, joka oli jäänyt työelämästä kotiin. Isän ja äidin päähuoli oli oma lapsi ja hänen hyvinvointinsa. Kiusaaminen oli todella rankkaa ja uutena oppilaana uudessa koulussa Helmi oli jälleen silmätikku: puhui eri tavalla, oli uusi oppilas. Ei kiusaamiseen mitään erikoista syytä tarvita. Mutta kynnys kertoa jollekin siitä, että kiusataan, on kamala. Olen niin huono, että minua kiusataan. Olen niin huono, ettei minulla ole ystäviä.

Mitä vittua luulet itsestäsi? Olet pelkkä hius keitossa. Yritä vain tuijottaa pulpettia, mutta et pääse piiloon. Kaikki vihaavat sinua. Niiden olisi paljon parempi olla, jos sinua ei olisi. Nosta nyt sitä päätä. No, nosta paska!

Ylläoleva lainaus on ääni, joka ilmestyi välillä Helmin pään sisälle. Pitkään kiusattuna oleminen jättää sielun syövereihin pahoja haavoja. Sanotaan, että kiusatuista tulee herkästi kiusaajia. Jostakin Helmi sai väärän roolimallin ja lähti pahimpien kiusaajien matkaan, ja sen seuraukset olivat vielä ikävämpiä.

Mooses Mentulalla on hyvä kokemuspohja koulumaailmasta ja kiusaamisesta. Kiusaamismallit ovat hyvin tiedossa, sekä vanhempien ja koulumaailmaan liittyvien toimijoiden yhteistyö ja sen vastakohdat. Lapsia suojellaan, mutta entäs opettajia. Juhan joutuessa oppilaiden silmätikuksi, lähti yleinen viha vyörymään kuin lumipalloefekti. 

Vaikka kirjan aihe on koulukiusaaminen, on Mooses Mentula kirjoittanut kirjan kuten kirjan takakannessa sanotaan paikoin humoristisella lämmöllä. Kirjasta nousee myös näitä ikäviä juttuja koulumaailmasta, kuten suuret luokkakoot, yleinen häiriökäyttäytyminen, kännyköillä ja muilla välineillä kiusaaminen. Myös sekin, että opettaminen on muuttunut enemmän järjestyksen ylläpitämiseen. Suurissa luokissa häiriöt lisääntyvät ja mahdollisuus opettaa ja oppia pienenee. Tämän olen itsekin kokenut karvaasti, kun tunneista osa kuluu siihen, että selvitetään välitunnilla tapahtuneita kiusaamisjuttuja. Ne on kuitenkin selvitettävä, eikä niiltä voi ummistaa silmiä. Kiusaaminen on inhottavaa, mutta se on kuin syöpä, salakavala ja piilossa pysyvä, kunnes hoito on melkein toivotonta.

Suosittelen kirjaa yläkoululaisista ylöspäin toivoen, että kirjan sisällöstä myös puhutaan. Tekstin sisällönymmärtäminen on selkeästi huonontunut isoissa luokkaryhmissä, kun kukaan ei pysty keskittymään. Lisäksi välituntivalvonta on usein aika heikkoa, jolloin pääsee kaikenlaista tapahtumaan. Välituntien porrastaminen vähentää isojen ryhmien yhdessäolon. Lisäksi tarvitaan enemmän valvojia. Nämä ovat omia huomioitani sijaisopettajan ominaisuudessa.

Mooses Mentula, Jääkausi ****
WSOY 2016
s. 263

Mooses Mentula: Musta timantti
Mooses Mentula: Isän kanssa kahden

Mari A:n bloggaus
Sirrin bloggaus

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Olen mies joka ei voi olla nainen mutta joka halutessaan voi näyttää naiselta, se on paras ominaisuuteni, naamioleikki jonka voin aloittaa ja lopettaa silloin kun minulle parhaiten sopii.

Odotin kuukausia Pajtim Statovcin uusinta teosta Tiranan sydän, sillä ihastuin hänen sydäntäkylmäävään esikoisteokseen Kissani Jugoslavia. Kissani Jugoslavia kertoi nuoren miehen kasvukertomuksen siksi mikä hän on, siksi mikä hänestä on tullut. Kirjan upeinta luettavaa oli hänen asuinkumppaninsa kuvailu. Pajtim Statovci kirjoittaa molemmissa kirjoissa sekä menneitä että nykyisiä tapahtumia. Tiranan sydän sisältää myös Albaniaan liittyviä tarinoita, joita päähenkilölle kertoo hänen isänsä. Tarinat ovat mielikuvituksellisia sankaritarinoita valloittajista. Yksi kiehtovimmista oli isän ja äidin kohtaaminen nuorina.

Hän pukee ylleen pikkusiskonsa hihattoman punaisen paidan kuin en olisi huoneessa ja kysyy, voimmeko seuraavaksi leikkiä miestä ja naista. Katson häntä jälleen ihmeissäni ja suostun, nousen ylös ja sanon, että sinä olet ilmeisesti nainen ja minä mies. Niin juuri, hän vastaa ja asettelee käteni alaselälleen ja omat kätensä kaulani ympärille.

Kirjan kertojaminä on kirjan alussa nuori albanialainen poika Bujar, jonka paras ystävä asuu naapurissa ja tykkää pukeutua tyttöjen vaatteisiin. Ystävyys vahvenee vuosien myötä samalla kun Albanian tilanne vaikeutuu. Kirjailija kertoo todellisesta köyhyydestä, jota myös ystävykset joutuvat kokemaan karattuaan kotoaan. Rakkaus ja ystävyys kestivät koettelemukset, joita nuoria kohtasi, sillä hyväksikäyttäjiä oli joka puolella. Lopulta kaverukset päättivät siirtyä Italian puolelle ja opiskelivat kieltä yhdessä. Matkalle he tarvitsivat veneen ja bensaa. Matka ei kuitenkaan onnistunut hyvin ja toinen heistä löysi itsensä italialaisesta mielisairaalasta.

Oli ihan sama minne me tulisimme, sillä kaikki paikat, joissa olin hänen kanssaan ollut, olivat olleet koteja.

Kertoja esiintyy välillä miehenä ja välillä naisena ihan oman fiiliksen mukaan. Päästäkseen maahanmuuttajaksi Italiaan hän kertoi olevansa transseksuaali, joille elämä Albaniassa on vaikeaa. Transseksuaalielämä tai elämä yleensä oli hänelle vaikeaa muissakin maissa. Hän oli mies, joka halusi välillä pukeutua naisen vaatteisiin ja esiintyä naisena. Tästä seurasi ongelmia varsinkin miesten kanssa, sillä kertoja ei kertonut olevansa mies ollessaan naisten vaatteissa. Kertoja etsi itseään ja identiteettiään useammasta eri maasta ja keksi tarinoita itsestään, eri ammatteja, nimiä, opintoja ym. Lopulta hän saapui Suomeen.

Tiranan sydän on monisyinen kirja, se on kuin moderni patsas, jota ei ymmärrä, mutta jota voi tarkastella monesta eri näkökulmasta. Tiranan sydämen muodostavat Albania, maahanmuuttajat, köyhyys, ulkopuolisuus, erilaisuus, seksuaalisuus ja rakkaus. Kissani Jugoslavia loi pohjan Pajtim Statovcin kirjalliselle uralle ja Tiranan sydän jatkaa hänen vahvasti seksuaalisuuteen ja maahanmuuttoon pohjautuvia tarinoitaan.

Olen yrittänyt työntää häntä loitommas, ulos ikkunasta niin kuin aaveen, sillä pelkään häntä vaikka hän ei ole täällä enää, ei ole ollut kohta vuosikymmeneen, pelkään sitä miten pidän häntä elossa.

Pajtim Statovci, Tiranan sydän ****
Otava 2016
s. 269

Statovci Pajtim: Kissani Jugoslavia

Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi

Tuomas Juntusen esikoisromaani Tuntematon lapsi on omakohtainen kertomus miehen tuntemuksista vauvan kuoleman jälkeen. Kirjassa pariskunta elää elämäänsä ja tuo esille ajatuksiaan lasten hankkimisesta pitkän parisuhteen jälkeen. Elämä on ajautunut tasapainoiseen vaiheeseen, mutta vaimon mielestä lapsi pitäisi hankkia viimeistään nyt. Kirjan alaotsikko on puhuttelevasti Romaani raskaudesta. Tuomas Juntunen on rohkeasti kirjoittanut ajatuksiaan arasta aiheesta. Lisäksi kirjasta nousee muitakin teemoja ylös, kuten hedelmöityshoidot ja niiden kalleus sekä mitä hankaluuksia niistä voi seurata, geenitutkimukset, alkiodiagnostiikka, yksityisten ja kunnallisten hoitojen vertailu, tiedon saamisen hankaluus, kun lähihenkilö on esim. leikkauksessa. Kirjasta nousi todella kiinnostavia aiheita ylös, joten se ei ollut pelkästään surukirja siitä, kun oma vauva on kuollut. Aihetta oli käsitelty monipuolisesti ja miehekkäästi. Vauvan menettämisen tunteellinen puoli jäi vähäisemmäksi. Kirjan lopusta löytyi lause:

Suruni kaupankäyntivaiheesta olin jo kauan sitten päässyt eroon, ja tuntui siltä, että pitkäksi venähtänyt masennuskin saattaisi olla hellittämässä. Laihtuminen oli auttanut myös mielen vaivoihin.

Kirjan isä oli sairastanut tietämättään reumaa ja tulehdus levisi niveliin vauvan kuoleman jälkeen. Ilmeisesti suru näkyi isässä sairastumisena, kun surua ei pystynyt muuten käsittelemään. Itku ja sureminen eivät pelkästään auttaneet. Sureminen vaikutti myös siihen, että työtä ei pystynyt tekemään. Kyllä tästä kirjasta löytyi suremiseen liittyvät elementit. Äidin suremisen käsittely kirjassa oli vähäisempää, mutta häntä auttoi puhuminen eri auttajien kanssa ja vertaistukiryhmä. Myös isä sai loppujen lopuksi apua papin kanssa puhumisesta, vaikka hän toi varsin selkeästi esille sen, että uskonto ja kirkon apu eivät ole hänen juttujaan. Hautapaikan valitseminen oli kuitenkin hyvin tärkeää. 

Kirjassa on hyvin koskettavia kohtia. Vauvan kuolema muutaman päivän ikäisenä tuo varmasti monelle lukijalle kyyneleet silmiin useammassakin kohdin. Kirjan suruteemaa on onnistuneesti kudottu elämän muihin kuvioihin, työhön, matkusteluun, menneisyyteen ja tulevaan elämään. Kirja loppuu vuoteen 2015, kun vauvan kuolemasta oli kulunut vuosi.

Tuomas Juntunen, Tuntematon lapsi ****
WSOY 2016
s. 302

 Kristan bloggaus kirjasta.

Kesäbingon kooste

Lukutoukan kulttuuriblogin järjestämä kesäbingo innosti minut bingoamaan ensimmäisen kerran blogiaikana. Aloin katselemaan luettavaa vähän siihen malliin, että saisin rukseja merkittyä kivannäköiseen bingoruudukkoon. Aika hyvin sain bingottua, sillä vain kaksi ruudukkoa jäi ilman lukemista, muihin oli jo vallan tunkuakin. Sain siis seitsemän bingoriviä valmiiksi. Kiitokset Kristalle mukavasta kesäbingosta :)

Kesäbingokirjat:

Antti Ritvasen Miten muistat minut teoksessa on värikäs kansi.
Enni Mustosen Ruokarouvan nimi liittyy ruokailuun.
Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta kirjassa rakastutaan.
Juha-Pekka Koskisen Benjamin Hawk-Merirosvon oppipoika  on lastenkirja.
Milla Ollikaisen Veripailakat, kirja jonka nimi on yksi sana.
Reijo Mäen Liian kaunis tyttö on dekkari.
Jo Nesbøn Tohtori Proktorin pierupulveri on lasten fantasiakirja.
Anthony Doerrin Davidin uni teoksessa lähetetään kirjeitä.
Dina Rubinan Kaksiosainen sukunimi on novellikirja.
Simo Hiltusen Lampaan vaatteissa on äijäkirja.
Kristina Carlsonin William N päiväkirja kertoo 1800-luvusta.
Maria Jotunin Huojuva talo sijoittuu menneisyyteen.
Lucinda Rileyn Keskiyön ruusun kannessa on nainen. Ihana kirja, historiaa ja nykyaikaa.
Andrew Michael Hurleyn Hylätystä rannasta on tehty elokuva.


Haikein mielin sanon kesälle 2016 aurinkoiset lukuheipat. Nyt pitäisi sopeutua suu mutrussa syksyyn ja sukkiin. Olen koko kesän kulkenut tähän asti ilman sukkia, sillä meillä on ollut tosi lämmintä. Tänäänkin pitkästi yli 20 astetta ja aurinko paistoi parastaan ja minä nautin hymyssä suin :)

Lukuiloa

Mai :)

Jyrki Heino: Kelmit

Edesvastuuttoman piian rangaistus oli parhaillaan pohdittavana. Piika tosin vannoi, että pata ei ollut voinut pudota edes häijyn kissan toimesta, mutta väitteen tulkittiin kuvastavan lähinnä uppiniskaisuutta ja vastuunpakoilua. Normaalien häpeä- ja raipparangaistusten ei siten katsottu riittävän, vaan naista vaadittiin suljettavaksi kaupungin kehruulaitokselle oppimaan huolellisuutta, kuuliaisuutta ja nöyryyttä.

Jyrki Heino pysyttelee K-alkuisissa dekkareiden nimissä. Ensimmäinen luutnantti Carl Wennehielm-sarjan dekkareista oli Kellari, toinen oli Kello ja uusin on nimeltään Kelmit. Täytyy ihaillen todeta, että tämän historiallisen dekkarisarjan kansikuvat ovat todella hienoja. Ja kirjojen maailmassa upotaan kauas historiaan, jolloin ei ollut digitaaliset apuvälineet käytössä. Tutkimusvälineinä tärkeimmät olivat tietojen tutkiminen vanhoista arkistoista ja päättelykyky sekä tietysti keskustelut asianosaisten ja heidät tuntevien kanssa.

Kelmit eli tarina häikäilemättömästä juonittelusta ja ilkeämielisistä teoista, joiden selvittelyyn luutnantti Carl Wennehielm ryhtyy Turussa vuonna 1800.

Kelmeissä Turkuun oli pesiytynyt henkilö, joka oli taitava manipuloimaan ihmisiä uskomaan kaikenlaista huuhaata. Pelottavinta oli, että tämä juonittelija ja kelmi ei pelännyt edes valtaapitäviä ja järjestyksenvalvojia, vaan ilkeämieliset juorut ja panettelut sotkivat ihmisten elämää. Aina tutkimuksista innostuva luutnantti Carl Wennehielm sai itsekin tuntea kyseisen henkilön ilkeämieliset panettelut ja lähipiiri sai pelätä pahojen voimien läsnäolon. Onneksi reipas tutkijamme ei itse uskonut näihin yliluonnollisiin juttuihin, joiden mukana oli aina myös viesti hänelle lopettaa tutkimukset tai muuten käy huonosti. Piti olla vain ovelampi kuin vastustajat. Sen taidon Wennehielm osasi, sillä hänellä oli pitkäaikainen kokemus rikosten tutkinnasta.

Tämä ihmisten elämän pilaaminen ilkeämielisillä juoruilla on edelleenkin hyvin tuttua työpaikoilla ja julkisessa elämässä. Mutta tuttua on myös se, että harrastetaan ns. hyvä veli-järjestelmää, jossa joillakin päättäjillä on sanottavansa ja päätäntävalta ihmisten elämään. Päähenkilömme sai kokea karvaasti sohiessaan tätä ns. hyvä veli-järjestelmää sen, että hänet jätettiin ulkopuolelle. Kukaan ei uskaltanut tulla hänelle töihin, eikä hän saanut tilaamiaan tuotteita Turusta. Tutkinnan alla olevilla henkilöillä oli liian suureksi paisunut vaikutus Turun elinkeinoelämään. Lisäksi hän oli koko ajan silmälläpidon alaisena ja hänestä leviteltiin ilkeämielisiä juttuja.

Carl Wennehielmistä oli tullut edellisen kirjan jälkeen isä. Isänäolo pehmensi hieman sankarimme luonnetta. Mutta ainahan hän on ollut upseeri ja herrasmies. Tämänkertainen historiallinen dekkari oli paljon kimurantimpi kuin aiemmat sarjan kirjat. Valitettavasti ruumiitakin ehti tulla, ennen kuin juttu selvisi ja Carl Wennehielm pääsi nauttimaan koti-illoista lapsensa ja ystäviensä seurassa.

"Polvistukaa... Olen Dumber... Suomen kuningas."

Jyrki Heino, Kelmit ***
S&S 2016
s. 272

Heino Jyrki: Kellari
Heino Jyrki: Kello