torstai 5. huhtikuuta 2012

Turvapaikka







Liza Marklundin Uhatut-kirja oli niin hyytävä kaikessa kamaluudessaan, että halusin lukea tarinan jatko-osan Asyl eli suomeksi Turvapaikka (2004). Kirjathan eivät ole täyttä totta, vaan niissä on käytetty osaksi sepitettyä tarinaa. Huolimatta siitä, näille ihmisille tapahtuu kauheita ja tämä perhe joutui maastapakoon päähenkilön (Mia) ex-poikaystävän jatkuvan vainon vuoksi. Ennen maastapakoa, perhe asui monessa eri piilopaikassa ja useimmiten vainoaja kavereineen löysi maan alla asujat. 

Viranomaiset olivat herkkiä tekemään virheitä ja paljastamaan ex-poikaystävälle missä perhe piilotteli, huolimatta siitä, että perhe oli saanut oikeudenpäätökset siitä, että kyseisellä henkilöllä on lähestymiskielto, eikä hänellä ole lapseensa tapaamisoikeutta. Aina joka käänteessä tapahtui kauheita asioita. Kun aurinko alkoi hieman paistamaan risukasaan, niin risukasa syttyi kohta palamaan.

Kirja kärsii ajallisista virheistä, sillä tekstissä ei lasten iät pidä välillä paikkaansa ja välillä jossakin maassa on oltu pidempään, kuin lasten iän perusteella on mahdollista. Kuukaudet muuttuvat herkästi useiksi vuosiksi. Kirjan alussa kerrotaan, että ajankohtia on muutettu turvallisuuden vuoksi, mutta sekin voi vaikuttaa kerronnan epäjohdonmukaisuuksiin.

Kirjan auttavaksi henkilöksi nousee toimittaja Hanna Lindgren, joka on itse Liza Marklund. Tuntuu hassulta, että hänen nimensä on muutettu kirjassa.

Mia auttaa Evighet-säätiöltä turvaa hakevia naisia ja pääsee selvyyteen säätiön petollisuudesta. Tämäkin aika piilossa kesti vuoden, joten ihmetellä täytyy näiden vuosien laskuperiaatetta, vai onko suomentajalla mennyt ruotsalaiset numerot sekaisin. Miksi Mia jäi niin pitkäksi aikaa samaan paikkaan Evigheten-säätiön tiloihin, ei mahdu ajatusmaailmaani.

Perhe pakeni omin neuvoin Chileen, sillä edessä olisi ollut lasten pakkohuostaanotto ja sijoittaminen sijaisperheisiin, ihme viranomaisjuttuja. Kolmen vuoden jälkeen tapahtui muutto Chilestä Yhdysvaltoihin ja taistelu maahanmuuttoluvista alkoi moneksi vuodeksi. Lopulta he saivat luvat.

Kertomus ei yllä samalle tasolle Uhatut-kirjan kanssa. Kerronta on melkein päiväkirjamaista, eikä kirjan tapahtumat ole uskottavia, vaikka osa olisikin totta. Minua jäi vaivaamaan Manuelin kohtalo ja se mistä Mian rutiköyhä perhe sai rahaa hänen koulutukseen. Myös välinpitämättömyys sukulaisia kohtaan nousee yhdeksi kysymysmerkiksi? Jos sähköpostiviestintä ja puhelut onnistuivat Hanna Lindgrenin kanssa, niin miksi sitä ei hyödynnetty omien vanhempien ja sisaruksen kanssa, vai onko se jätetty tarkoituksellisesti kertomatta, jotta vainoaja ei saa tietää mitään. Mietin edelleenkin, miksi perheen Michael-poikaa ei otettu kertomukseen mukaan. Hänhän on kirjoittanut oman versionsa tapahtumista. Seuraavaksi aion lukea päähenkilön oman itsenäisen kirjan tarinasta, jossa esiintyy myös Michael-poika. Kirjan nimi on Mian salaisuus ja kirjoittaja on Maria Eriksson.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti