lauantai 26. lokakuuta 2013

Taivaslaulu



Oululainen Pauliina Rauhala on kirjoittanut koskettavan esikoiskirjan Taivaslaulu. Kirjan aiheena olevan lestadiolaisparin avioliittodraama ei ollut mielestäni kovin kiinnostava, joten huolimatta muiden blokkaajien ylistävistä arvioinneista, olin päättänyt etten lue kirjaa. Katsoin kuitenkin tv:stä ohjelman, jossa haastateltiin Rauhalaa ja aloin jo hieman perua päätöstäni. Kuinka ollakaan, Taivaslaulu oli kirjaston uutuuskirjojen hyllyllä aivan kuin minua varten. Nyt voin sanoa, että kirjan lukeminen kannatti, huolimatta hieman toistomaisesta lauseiden luetteloimisesta, joissa oli jotain tuttua. Kirjan takaosasta huomasin osuneeni oikeaan, sillä olin tunnistanut ainakin Aulikki Oksasen, Eino Leinon, Kantelettaren, Raamatun ja virsien yksittäisiä säkeitä. Kirjassa oli lauseita myös eri lauluista. Kaikkia lainauksia ei kerrottu, esim. tipi tiitä ei mainittu. Kirja olisi ollut parempi, jos lainauksia ei olisi ollut näin paljon.

Nuoret lestadiolaisperheiden lapset ihastuivat toisiinsa opiskeluaikana. Aleksin taustasta kerrottiin enemmän, Viljan perheestä vain äiti mainittiin, joka oli joko Anna tai Saara ja 3v. siskontyttö. Aleksi valmistui historianopettajaksi, mutta Viljan taideopinnot jäivät kesken. Nuoret toivoivat viittä lasta, mutta lapsia alkoi syntyä kuin liukuhihnalta ja jokainen raskaus ja synnytys oli entistä vaikeampi Viljalle. Neljännen lapsen ja yhden pitkälle edenneen keskenmenon jälkeen Vilja oli jo masentunut ja hän masentui entistä enemmän kuullessaan odottavansa kaksosia. Vilja joutui mielisairaalaan.

Ei tämä ole minun elämääni. Tämä on liian vaativa osa. Keho halkeaa. Pää halkeaa. Luolassa ei ole happea, ei valoa. Jospa aloittaisinkin kaiken aivan alusta. Plim. Suukottelisin lapset sänkyihinsä, avaisin hiljaa oven ja jättäisin kaiken taakseni. Plim. Valitsisin pakoreitin, joka on ainoa mahdollinen. Hauraan ja hajoavan hiljainen haipuminen pois. Jumalattoman perheenrikkojajulmurin ja mukavuudenhaluisen itsensätoteuttajanarsistin törkeä lastenhylkäämistemppu.

Kirja järkytti minua. Viljan osa järkytti minua. Lestadiolaisnaisen asema järkytti minua. Tämä kirja avasi silmiäni uskonnolle, joka on ollut lähelläni koko ajan, mm. kummini ovat lestadiolaisia (heillä ei ole lapsia). Olen tietoinen, että lestadiolaisperheissä pitää tehdä paljon lapsia, mutta en ole ajatellut mitä se oikeasti tarkoittaa olla koko ajan raskaana ja hoitaa siinä samassa yhä kasvavaa joukkoa lapsia ja tehdä kotityöt siinä sivussa. Supermammat, mutta kaikki eivät ole supermammoja, Vilja ei ollut, enkä usko, että minusta olisi vastaavanlaiseksi lapsentekokoneeksi.

Kirjan loppu toi onneksi jotakin lohtua tarinan järkyttävään tragediaan. Pidin myös tarinassa kerrottavasta blogikirjoittelusta, joka esitteli vielä tarkemmin lestadiolaiselämää. Viljan ja Aleksin toisilleen kirjoittamat kirjeet olivat erittäin herkkiä ja koskettavia. Annan vielä plussaa lapsenkielellä kerrotuista leikeistä, jotka olivat erittäin todentuntuisia. ****+

Pauliina Rauhala, Taivaslaulu
Gummerus 2013

4 kommenttia:

  1. Luin postauksesi vain pintapuolisesti sillä luen Taivaslaulua parhaillaan (pääsin heti kirjan imuun ja odotan aina kovasti kirjan pariin pääsyä). Heti kirjan alussa ajattelin että lainaukset ovat ihastuttava tehokeino mutta että toivottavasti ne eivät jatku yhtä tiuhaan koko kirjan ajan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua taas lainaukset vaivasivat kovasti alussa, mutta lopulta pääsin tarinan sisälle ja huomasin muut kirjan hienoudet.
      Tarina itsessään oli koskettava...
      Lukuiloa sinulle :)

      Poista
  2. Itse vl-naisena luin kirjaa kovin eri tavalla kuin sinä.
    Minulle usko ei ole kahle enkä koe olevani lapsentekokone. Jokainen lapsi on syntynyt odotettuna. Viljalle usko toi lohtua, mutta oli myös selvästi kahle. Hän ei ollut sinut uskonsa kanssa. Minulle usko on 99 prosenttisesti ilon ja toivon lähde. Toki suuri perhe välillä väsyttää, mutta väsytti se jo silloin, kun lapsia oli kaksi. :)
    Itse kirjaa lukiessani ajattelin, että tämä kirja vaikuttaa varmaan negatiivisimmin niihin lukijoihin, jotka eivät elä vl-todellisuutta, mutta tietävät siitä kohtuu paljon. Kuvittelin, että he lukevat kirjan uskonnollista antia siten, että huomaavat siitä paljon todellista ja sitä, mitä eivät ennestään tiedä, lukevat ajatuksella "ai, pitääkö niiden noinkin tehdä/elää". En tidä, olenko oikeassa?
    Itselle uskonnollinen puoli avautui näin: osa jutuista oli tosi aitoa kuvausta, osa humoristista, jopa iroonista ja se loppuosa oli sitten sitä soopaa, johon en ole ikinä törmännyt, vaikka olen koko elämäni elänyt vl-yhteisössä, uskovaisena tyttönä, nuorena, naisena ja äitinä.
    Toivon, että nämä sanat lohduttavat sinua! Ei vl-naisten elämä ole automaattisesti surkeaa ja ilotonta.
    Yleensä monissa kirjoissa liioitellaan, jotta siitä saataisiin riittävän kiinnostava. Luulenpa, että Rauhala on kerännyt epäkohtia eri ihmisiltä, eri vuosikymmeniltä ja vähän höystänyt niitä vielä huumorillaan.
    Kaikkea hyvää sinulle! Jospa kummisi osaisivat valottaa sinulle maailmaamme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vastauksestasi. Luin kirjan fiktiona, tarinana, kertomuksena lestadiolaisparista, joiden parisuhde oli koetuksella, kuten monen muun. Itse tarina järkytti minua, Viljan romahtaminen. En pystyisi itsekään samaan, jonka kirjoitin ehkä liian rumalla sanalla, lapsentekokone. Se kuva vain minulle nousi kirjasta.
      Kummini ovat aina olleet ihania. Olen ollut heille se lapsi, jota heivät saaneet ja viettänyt paljon aikaa heidän kanssaan :)

      Poista