Juuri nyt häntä ei pelota. Hän on vain huolissaan kissasta. Hän kävelee kirkkoon vievää polkua kissan perään huudellen. Kuura ratisee jalkojen alla. Sitten hän näkee jotain. Muurin kauimmaisessa päässä kylpee valkeana kuunvalossa hautakivi, ja sen vieressä seisoo nainen valkoisessa kaavussa ja liehuvassa sinisessä viitassa.
Elly Griffithsin dekkarisarjasta, jonka päähenkilö on arkeologi Ruth Galloway, on tullut todella suosittu. Sarja on koukuttanut myös minut. Ruth on vaan niin sympaattinen, aito ja tavallinen, että häneen on helppo samaistua, ainakin hänen ajatusmaailmaansa. Ruth asuu 5v. tyttärensä Katen ja kissansa kanssa Norfolkissa marskimaalla. Siniviittainen nainen on sarjan kahdeksas dekkari. Oli laskiaisen aika ja Walsinghamista oli löydetty naisen ruumis. Rikoskomisario Harry Nelson kutsuttiin paikalle.
”En tarvitse miestä”, hän sanoo lopulta. ”Minulla on tytär ja kissa.”
Toteamus saa osakseen yleisen hyväksynnän. Käy ilmi, että naispuoliset papit voivat rakastaa jotain vielä enemmän kuin coctaileja – nimittäin kissoja.
Ylläolevasta lainauksesta käy ilmi, että Griffithsillä on huumori hallussa ja hän viljelee sitä sopivissa kohteissa. Kirjan yhtenä teemana on naispappeus ja heihin kohdistuva viha. Teema on yleismaailmallinen ja Suomenkin naispapit ovat saaneet kokea kaikenlaista ennen ja jälkeen pappisvihkimysten. Siniviittainen nainen dekkarissa eräs Ruthin tuntema entinen opiskelukaveri oli nykyisin pappi ja pyysi Ruthilta apua, sillä hän oli saanut useamman pahaenteisen kirjeen samalta kirjoittajalta. Ruth oli tullut tutuksi yhteistyöstään poliisin kanssa rikosten ratkaisijana.
”Mutta eihän täällä ole mitään!” Sydney viittoo epämääräisesti ikkunan suuntaan. Siitä näkyy pimeyttä, ei katuvaloja eikä merkkejä ihmisasutuksesta. Mutta Ruth tietää, että siellä on marskimaa, petollinen maaperä maan ja meren välissä. Ja on siellä muutakin: Vedenhenkiä (Cathbadin mukaan), arkeologisia aarteita (Ruthin varman tiedon mukaan) ja loputtomia menneisyyden kerrostumia arvaamattomiksi turvekerroksiksi tiivistyneinä.
Yllä oleva lainaus kertoo paljon siitä seudusta, missä Ruth asuu. Henkimaailman olioihin Ruth ei kovin hevillä usko ja hän on ateisti. Siitä lähemmin voit lukea kirjan sivuilta. Ruthin tytär, joka syntyi hänen ja Nelsonin yhteisen yön seurauksena, on kuitenkin kastettu sekä kummisetänsä (druidi) että katolisen kirkon (Nelsonin toivomus) oppien mukaan.
Tällä kertaa tarinan juoni oli aika sekava sillisalaatti ja mahdollisia murhaajaehdokkaitakin oli useampi. Tämä sillisalaatti sai Nelsonin ihan pyörälle päästään ja tutkimus junnasi paikoillaan, lisäksi kotiasiat painoivat raskaasti ajatuksia. Nelson viihtyi myös Ruthin seurassa. Ärsyttävä Nelson sai tällä kertaa rauhallisen Ruthin kiukustumaan, mutta kyllä se sopukin lopulta löytyi. Osaa se lirkutella, ukkomies.
Elly Griffithsin dekkarissa Siniviittainen nainen kuljettiin pyhiinvaelluspoluilla kirkkohistorian havistessa ympärillä synkkää menneisyyttä.
Elly Griffiths, Siniviittainen nainen
suom. Anna Kangasmaa
Tammi 2020
s. 360
The Woman in Blue 2016
Dekkari
Ruth Galloway-sarja 8.
Elly Griffiths: Risteyskohdat
Elly Griffiths: Januksen kivi
Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla
Elly Griffiths: Käärmeenkirous
Elly Griffiths: Korppikuningas
Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet
Elly Griffiths: Aavekentät
Oi, Kate on jo 5-vuotias! Minä luen julkaisutahtia hitaammin, viimeksi oli vuorossa Korppikuningas, mutta kirjoituksestasi päättelen, että ihmissuhdekuviot ovat entisellään. Mitä nyt tyttö kasvaa.
VastaaPoistaMonipuolinen Griffiths on. Korppikuninkaassa oli sirkusta ja Kuningas Arthurin legenda. Aiemmin toisen maailmansodan ajan tapahtumia Englannin rannikolla. Tässä uusimmassa näemmä kirkko ja naispappeus. Säilyy mielenkiinto, kun on uusia teemoja. Ihana dekkarisarja.
Minustakin tämä sarja on ihana. Ruth haikailee Nelsonin perään kuin teinitytöt, vaikka heidän kahden yön suhteesta on jo se 5 vuotta. Jotain äksöniä saisi tapahtua Ruthin elämässä. Tämä kirja oli tosiaan hieman liian uskonnollinen minun makuuni. Onneksi kirjailija on huumorintajuinen ja sitä komiikkaa löytyy sieltä ja täältä.
PoistaMasentava ajatus tuo naispappeihin kohdistuva viha. Eiköhän se aikanaan asetu. Toivotaan. Oletpa taas osannut somistaa kirjan kuvan ihanasti 😀
VastaaPoistaKiitos Rita :)
PoistaMinustakin naispappeihin kohdistuva viha on tosi outoa. Kun menimme naimisiin kymmenen vuotta sitten halusin naispapin vihkimään meidät ja naiskanttorin soittamaan. Uskon, että tunnelma oli lämmin juuri heidän vuoksi. Tuntuu tietysti oudolta, että kun on kyseessä nainen, ammatin eteen laittaa automaattisesti nais-liitteen. Niin se vain on miesvaltaisella alalla. Naisvaltaisilla en ole huomannut, että käytetään etuliitteen esim. mieskätilö, miessairaanhoitaja, mieslähihoitaja. Siitä tuli mieleeni, että olin elämäni ensimmäistä kertaa hammashoitajalla, joka oli mies. Voin mennä uudestaankin.