Siri Hustvedt on kirjoittanut kirjan tosi mielenkiintoisesta aiheesta eli omakohtaisesta vapisemisesta. Odotin Siri Hustvedtin Vapiseva nainen – kirjalta (2011) jotakin muuta, kuin tiiviin tutkielmaraportin, mistä johtuu, että hän vapisee. Toivoin, että kirja olisi ollut enemmän romaanin kaltainen, eikä neurologinen/psyykkinen tutkielma. Päähenkilö voisi kertoa tapahtumista esimerkiksi päiväkirjamaisesti, jotta lukija pystyisi samaistumaan päähenkilön vaivoihin ja avun hakemiseen. Nyt Hustvedt kirjoittaa pitkiä kappaleita omakohtaisesta diagnoosistaan, joka on hysteerinen nainen. Diagnoosiin hän päätyy, koska on omasta mielestä asiantuntija, sillä hän on osallistunut useisiin neurologian luentoihin ja asiantuntijapalavereihin, vaikka ei ole saanut koulutusta alalle.
Näinhän me jokainen teemme, eli haemme syytä vaivoihimme
netistä ja lääkäripalstoilta. Kysymme onko jollakin tuttavapiiristä tai
sukulaisilla samanlaisia oireita. Oireista on pakko saada enemmän tietoa, kuin mitä
lääkärit ilmoittavat. Julkisen henkilön vapina voi kirjan perusteella olla
pahempaa kuin tavallisella ihmisellä, koska julkinen henkilö esiintyy
julkisesti, pitää puheita yleisölle, ihmiset tunnistavat ja vapiseva ihminen ei
kestä vapinaansa, koska se on niin epäoikeudenmukaista. Elämä on
epäoikeudenmukaista ja jokaiselle on tarjolla jokin vaiva, oli julkisuudessa
tai ei.
Kirjoittaja etsii epätoivoisesti syitä vapinalleen mm. isän
kuolemasta eikä hän hyväksy lääkitystä vaivoihinsa. Hän haluaa syyn vapinaansa,
mistä se johtuu. Kirjan lopussa, hän hyväksyy olevansa vapiseva nainen, jolle
ei voi itse mitään.
Toukokuussa
vuonna 2006 seisoin pilvettömän, sinisen taivaan alla ja aloin puhua isästäni,
joka oli kuollut yli kaksi vuotta aiemmin. Kun avasin suuni, aloin vapista
rajusti. Vapisin tuona päivänä, ja sen jälkeen olen vapissut muinakin päivinä.
Minä olen vapiseva nainen.
(ote kirjasta Vapiseva nainen)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti