Olen tainnut lukea Riku Korhosen kirjasta Nuku lähelläni (2012) upeita arvosteluja,
mutta minut kirjan tarina jätti kylmäksi. Kirjan päähenkilö Teemu matkusti
johonkin kaupunkiin hakemaan kuolleen velipuolensa Tuomaan ruumista, mutta
jäikin sitten pitemmäksi aikaa kyseiseen maahan, koska tapasi veljensä entisen
naisystävän ja alkoi seurustella tämän Ninan kanssa. Juuri se, että en
tiennyt missä kaupungissa Teemu oleili, vaivasi minua koko kirjan ajan, mitä
kieltä siellä puhuttiin jne. Lisäksi parisuhde oli todella omituinen.
Teemu oli opiskellut yliopistossa, mutta teki opiskeluajan
hanttihommia. Velipuoli Tuomas oli kunnianhimoisempi ja oli valmistumisen
jälkeen siirtynyt ulkomaiseen rahoituslaitokseen töihin. Oleiltuaan jonkin
aikaa samassa kaupungissa, myös Teemu päätyi samaan firmaan töihin, tosin
jälleen pienipalkkaiseen hanttihommaan. Korhonen vertailee veljeksiä koko
kirjan ajan, mutta ei aseta toista paremmaksi. Vertailu tapahtuu Teemun
ajatusmaailmassa, sillä kirja kerrotaan kokonaisuudessaan minämuodossa. Tosin
Teemu saa kuulla Ninalta Tuomaan arvion Teemun luonteesta, joka hämmästytti
Teemua, koska hän ei tunnistanut itseään Tuomaan kuvauksesta. Lukija kyllä huomaa,
että Tuomas on osunut arviossaan oikeaan.
Arvillani ei ole
muistia. Ne ovat idiootin kirjoituksia ihollani. En ole oppinut niistä yhtä
ainoaa oppimisen arvoista asiaa, kuten sitä, että kehon vaarallisin osa on
käsi, joka koskee vierasta poskea, olkaa tai rintakehää, paikkoja joita se ei
tunne tai ymmärrä etsiessään ihonkohtaa jossa yksinäisyys päättyy.
Huolimatta Nuku lähelläni
teoksen tarinan sisällön heppoisuudesta, teksti oli välillä runollisen kaunista, jota
luin aina uudelleen ja uudelleen nautiskellen. Kirjailija jätti tarinan auki,
joten lukijalle jää salaperäiseksi se miten tarina jatkuu. Mielestäni kyseinen
loppu oli kirjassa parasta, loistavaa tekstiä.
Pidän silmiä kiinni.
Oli aika, kun kuu oli puhdas ja ihmiset kulkivat metsissä ja etsivät vastausta
taivaalta. Tiedän sen, tiedän. Kuulen huudon. En tiedä, onko se täpläpöllön vai
viirupöllön huuto. Nojaan puuhun. Metsän poikki virtaa viileitä jokia, tuuli
puhaltaa latvustoihin, valtamereltä vyöryy sumua, ja minä nojaan puuhun silmät
kiinni ja tiedän, ettei se metsä ole muuta kuin minun haluni nukkua hänen lähellään.
Riku Korhonen, Nuku lähelläni
WSOY, Bon-pokkari 2013
alkuperäisteos 2012
s. 287
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti