sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Kätkössä kauniin ikuisen




Yhdysvaltalainen Katherine Boo kirjoittaa kaunisnimisessä esikoisteoksessaan, Kätkössä kauniin ikuisen, intialaisesta slummista ja slummin köyhistä asukkaista. Kirja on tositarina ja kirjan henkilöt esiintyvät kirjassa omilla nimillään. Katherine Boo on aiemmin kirjoittanut sosiaaliraportteja oman maansa kodittomista ja vähävaraisista ihmisistä, mutta mennessään naimisiin intialaisen miehen kanssa kiinnostui Intian suunnattomasta köyhyyden ja rikkauden erosta sekä korruptiosta, joka rehottaa joka kastijärjestelmässä. Kirja on suomalaiselle lukijalle silmiä avaava, mutta samalla kirja on kerrottu viihdyttävällä tavalla, joten lukija viihtyy kirjan tarinan seurassa, joka tällä kertaa on totta.

Mumbain lentokentän hienojen hotellien viereen oli varkain noussut Annawadin slummi. Sekä aikuiset että lapset hankkivat toimeentulonsa keräämällä jätteitä ja lajittelemalla niitä. Taistelu kierrätyskelpoisesta tavarasta oli rankkaa. Nuori Abdul oli perheensä elättäjä ja piti jätteiden vastaanottoa kotonaan. Kodissa asui kymmenen nuorempaa lasta, sairaalloinen isä ja teräväkielinen äiti. Perhe haaveili maalle muutosta ja keräsi rahaa maatilkkua varten. Seinän takana asui yksijalkainen Fatima kolmen lapsensa ja miehensä kanssa, joka teki 14 -tuntisia työpäiviä. Fatima hankki perheelle lisätuloja kaupittelemalla itseään. 

Eräänä päivänä Fatiman ja Abdulin perheen välille syntyi riitaa, koska Abdul asensi äidilleen keittiöhyllyä. Fatima suuttui metelistä ja sotkusta, mitä seinästä rapisi heidän puolelleen. Pian tämän jälkeen Fatima valeli itsensä polttoöljyllä ja poltti itsensä. Omat lapset katselivat ikkunasta. Fatima joutui sairaalaan ja syytti tapahtumasta Abdulin perhettä, valehteli Abdulin kuristaneen häntä ja muiden pieksäneen häntä. Poliisi pidätti perheen isän, Abdulin ja vanhimman siskon. Kirjassa seurattiin korruptoitunutta oikeudenkäyntiprosessia, jossa jokainen poliiseja myöten halusivat osansa Abdulin perheen rahoista. Oikeudenkäynti kesti vuosikausia, joten perheen toimeentulo heikkeni. Syy oikeudenkäynnille oli yllytys itsemurhaan, koska kukaan todistajista ei pystynyt todistamaan, että Abdulin perhe oli tehnyt sitä, mistä Fatima syytti heitä.

Poornima Paikrao, Maharashtran osavaltion erityisvirkamies, oli auttanut Fatiman sairaalalausunnon laatimisessa ja sen jälkeen sanonut Zehrunisalle, että muiden todistajien lausunnot olisivat aivan yhtä vahingollisia, jos Husainit eivät suostuisi maksamaan hänelle. Toisen kiristysyrityksen hän oli esittänyt aamulla oikeustalon edustalla.

Kirjassa seurataan myös ahnetta kolmen lapsen äitiä, Ashaa, jonka tytär Manju opiskeli stipendin avulla yliopistossa. Äiti oli oikea mestari keräämään korruptiorahoja. Hän oli olevinaan esikoulun opettaja useammassa esikoulussa ja peri palkkionsa niistä, mutta vain Manju opetti lapsia heidän kotonaan. Sen lisäksi Asha verkostoitui poliitikkojen ja muiden hyväntekijöiden ja poliisien kanssa makaamalla heidän kanssaan, mutta aina vain, jos siitä oli jotakin hyötyä hänelle. Lopulta onni potkaisi Ashaa ja hän sai runsaasti korruptiorahoja, joten Manju sai lopettaa esikoulussa opettamisen.

Hän arveli ja vieläpä aivan oikein, että kotona Manju vuodatti kyyneliä suklaakakkupalansa ääressä. Asha oli jo vuosia toivonut, ettei hänen tyttärensä arvaisi äidin miesasioita. Nyt hän toivoi, että oli kasvattanut Manjusta riittävän maallisen ymmärtämään. Kyse ei ollut himosta eikä nykyaikaisuudesta, vaikka Asha tiesikin, että monet ensiluokkaiset ihmiset hyppäsivät vieraissa sängyissä. Eikä kyse ollut rakastetuksi ja kauniiksi kokemisen tunteesta. Kyse oli rahasta ja vallasta.

Kirjassa seurataan myös muiden Annawadilaisten elämää. Köyhyys ja nälkä koetaan usein niin voimakkaasti, että ihmiset tekevät itsemurhan päästäkseen köyhyyskierteestä, jota lisää joutuminen koronkiskureiden kynsiin. Lasten tappaminen on myös yleistä, sillä yksi suu on aina vähemmän harmia perheelle. Varsinkin tyttöjen asema on huono. Slummin ympärillä liikuskelevat turistit ja keskiluokkaiset intialaiset ovat jatkuva kadehtimisen aihe, johon jokainen haluaisi päästä, pois Annawadista. Ympärillä näkyvä rikkaus, kännykät, i-bodit, tietokoneet, taulu-tv:t ja muut ylellisyystavarat olivat haluttuja myös köyhien parissa, jossa raha ei riitä välttämättä jokapäiväiseen riisiannokseen ja nälkä on jatkuva seuralainen.

Pääkirjastossamme on mahdollista suositella kirjaa, jolloin kirja laitetaan esille. Löysin Kätkössä kauniin ikuisen juuri sen vuoksi, että joku suositteli tätä ja nyt suosittelen kirjaa kaikille lukijoille. Huolimatta syvällisestä sanomastaan kirja on kodikas ja sen kodikkuuden ja lämmön kirjailija on saanut kirjaansa viettämällä aikaa slummissa vuosina 2007-2011 kirjan henkilöiden parissa haastattelemalla heitä. Kirjailija on taitava kynänkäyttäjä ja lukijan aika ei tule todellakaan pitkäksi tämän palkitun kirjan seurassa. ****

Katherine Boo, Kätkössä kauniin ikuisen – Mumbain slummien toivo ja toivottomuus
suom. Tarja Lipponen
WSOY 2012
Behind The Beautiful Forever – Life, Death and Hope in a Mumbai Undercity
s. 278 + kirjoittajan kertomaa 279-287
Kirjasta ovat plokanneet myös Mari a, Kirjanurkkaus, Minna, Järjellä ja tunteella

8 kommenttia:

  1. UUh, tämä oli kieltämättä aikamoinen kirja. Kiinnostavaa oli myös se puoli, että kirjassa kuvattiin niitä, jotka vetivät välistä... Korruptiohan on ehkä suurin ongelma noilla seuduilla (siis mun näkökulmasta).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjailija halusi nostaa esille sitä mikä lisää köyhyyttä ja korruptiohan sitä tekee. Säätiöt jakavat rahaa lasten ruokkimiseen ja koulutukseen, mutta sitten ne joiden pitäisi jakaa rahaa pitävät ne ja lapset jäävät ilman. Ruoka myydään eteenpäin.
      Tietysti köyhien lapsiluku on korkea, joten ehkäisy ja terveydenhuolto olisivat tärkeitä juttuja, mutta kyseisen kirjan mukaan hoitoa ei saa, jos ei maksa joka hoitajalle ja lääkärille. Korruptio esiintyi tosi voimakkaasti kirjassa.
      Mutta myös Suomessa olemme ummistaneet silmät korruptiolle, jota esiintyy joka puolella. Johtajien huippupalkat ja optiot ovat järkyttävää luettavaa, kun päiväkotien ja koulujen lapset syövät muutamalla kymmenellä sentillä päivässä ala-arvoista, ravintoköyhää ja mautonta ruokaa.
      Meidän kaupunginjohtaja nosti palkkaansa 63% vuodessa.

      Poista
  2. Vaikuttaa varsin rankalta kirjalta. Luultavasti ihmisille tekee hyvää lukea tällaista, ymmärtää kuinka hyvin meillä on asiat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Jokke. Joka kunnassa ja kaupungissa on Suomessa ruokajonot, jota jotkut ovat alkaneet rahastamaan eli myyvät ruokapussit eteenpäin.
      Intian köyhyyttä ei voi ymmärtää, jos ei mene paikan päälle katsomaan sitä kuinka ihmiset asuvat saastan keskellä, juovat saastunutta vettä, jota ei riitä peseytymiseen ja pyykin pesuun.
      Onneksi luin tämän kirjan, jotta osaan arvostaa hyviä asioita Suomessa, vaikka pahimmat johtohenkilöt vetävät ihan laillisesti isoimmat tuet kuten Wahlroos saa Suomen suurimmat EU-tuet maatilalleen.

      Poista
    2. Olen suhteellisen lapsellinen, myydäänkö ruokapusseja?

      Poista
    3. Ruokapussien myymisestä on ollut aika paljon juttua mediassa. Hursti aloitti ensimmäisenä vaatimaan kelakorttien esittämisen ruokajonossa (nimet laitetaan ylös), koska alkoi epäillä systemaattista ruoan keräämistä ja viemistä rajojen ulkopuolelle luultavasti ravintoloihin,kauppoihin,kouluihin ym.
      Samat tyypit saattoivat käydä useammassa jonossa päivän mittaan.

      Poista
  3. Varmasti rankka kirja, jaksaisinkohan lukea? Paha olo voi kestää kauan...

    Hyvää syyskuuta sinulle, Mai!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tämän kirjan jaksaa lukea, sillä kirjailija on saanut tarinastaan kuitenkin kodikkaan oloisen. Ihmisten kodit ovat siellä ja perhesiteet ovat vahvat.

      Hyvää syyskuuta sinulle :)

      Poista