tiistai 4. kesäkuuta 2013

Tämä ei ole lasten maa




Ruotsinsuomalaisesta elämänmenosta hersyvästi, välillä komiikan keinoin kertova esikoiskirjailija Eija Hetekivi Olsson on lähtenyt kirjailijauralla samalle kirjallisuus-alueelle kuin Susanna Alakoski, joka on kirjoittanut Sikalat ja Hyvää vangkilaa toivoo Jenna.  Eija Hetekivi Olssonin vanhemmat ovat suomalaisia, mutta hän on itse ruotsalainen. Hänen kirjansa nimi on: Tämä ei ole lasten maa, ja se kertoo 80-luvun suomalaisperheen tarinan sekä perheen tyttären kasvukertomuksen. Vanhemmat muuttivat Suomesta leveämmän leivän toivossa Ruotsiin ja heidän tyttärensä Miira syntyi Ruotsissa. Huolimatta siitä, että Miira oli ruotsalainen, häntä kohdeltiin suomalaisena maahanmuuttajana, jonka vuoksi hän kävi suomenkielisen päivähoidon ja suoritti suomenkielisen peruskoulun. Kirjan päähenkilö on siis tulisieluinen ja aggressiivinen Miira, joka vihasi suomalaisuutta ja sitä, että hänet erotettiin ruotsalaisesta yhteiskunnasta sen vuoksi, että hänen vanhempansa olivat suomalaisia. Ruotsalainen yhteiskunta siis erotti maahanmuuttajat omasta yhteiskunnastaan ja kohtelu oli sen mukaista ja se jatkui sukupolvesta toiseen.

Hän oli ollut Lassella hoidossa ennenkin. Hän ei halunnut muistella niitä aikoja, niitäkään, ja hän oli vähällä räjähtää kuin märkivä rakkula koska äiti oli pakottanut hänet sinne taas.
Hän hipsi ulos. Kainalossaan hänellä oli Lassen Donkey Kong – peli. Siihen oli vaihdettu uudet paristot, ja hän aikoi lyödä Lasseen ennätyksen. Sinne kuvottavaan hikiseen loukkoon hän ei menisi enää ikinä.
”Mieluummin vaikka kuolen”, hän huusi äidille ja sai kotiavaimen takaisin.

Kirjan alussa Miira oli alaluokilla ja todella vaikeasti häiriintyneen oloinen, väkivaltainen tyttö, josta olisin sanonut, että hänellä on vahva käyttäytymis- ja tarkkaavaisuushäiriö. Miiran vanhemmat olivat kunnollisia ja perheasiat olivat hyvin, joten sieltä ei ainakaan tätä ongelmakäytöstä vahvistettu, jos lukuun ei otettu sitä, että Miira sai risulla selkäänsä niin kauan kunnes hän suuttui ja pieksi äitinsä sillä risulla. Lisäksi opettajat vahvistivat häiriökäytöstä sillä, että tyttöä ei kannustettu mitenkään, esim. hän oli hyvä liikunnassa jota ei kannustettu. Lopulta lastensuojelu hankki yhdeksi kesäksi kaksi eri sijaisperhettä, jotta vanhempien ja ympäristön vaikutus heikkenisi ja Miira saisi muuta tekemistä kuin ilkeily ja tappelu.

”Inhottava kakara”, ämmä sanoi kenelle lie puhelimessa samana iltana.
Hän kuuli sen yläkertaan ja päätti olla mieluummin saatanan kakara. Kävi makaamaan lattialle levitetyn viltin päälle, se oli hänen sosiaalitapausnukkumapaikkansa. Viltti haisi hikisiltä sukilta. Vaatemytty sai ajaa tyynyn virkaa.
Kun talossa oli ollut monta tuntia hiljaista ja kaikki muut nukkuivat, hän veti viltin yltään ja nousi ylös, avasi ikkunan, istahti ikkunalaudalle ja pinnisti. Antoi kakan valua pitkin seinää ja tahria ämmän ikkunan ruskearaidalliseksi. Hän pyyhki takamuksensa verhoon, joka oli valmiiksi ruskea, ja meni takaisin nukkumaan.

Miiran käytös ei ainakaan parantunut sijaishoitojen aikana ja varsinkin toinen sijaisperhe oli kuin suoraan jostakin hirviöperheestä. Miiran kasvukertomusta lukiessa ei tiennyt että säälisikö tyttöä ja sitä, että hän ei saanut positiivista kannustusta muulta kuin yhtä vaikeasti häiriintyneeltä ruotsalaiselta tytöltä. Tyttöväkivalta voi kauhistuttaa lukijoita ja se, että sille ei etsitty syitä, kauhistutti ainakin minua vielä enemmän.

Yläasteella Miira päätti lukea ja päntätä niin pitkälle, että hänen kohtalonsa ei olisi sama kuin äidillään, kerrossiivooja. Huolimatta siitä, että kaikki koenumerot olivat hyviä, opettajat eivät antaneet hyviä numeroita todistukseen. Siinäkin näkyi opettajien vallanhimo ja maahanmuuttajaoppilaiden ns. toisen luokan kansalaiseksi alistaminen. Yksi asia, jossa Miira oli kuitenkin hyvä, oli urheilu, mutta vahingossakaan häntä ei kehuttu siitä. Mutta Miira oli löytänyt sisältään tien, jota kohti ponnistaa.

Häntä oli huijattu. Oli ollut typerää kuvitellakaan, että hän voisi päästä eroon separistatuksestaan. Hänen olisi pitänyt tietää paremmin.
Kun hän olisi aivokirurgi, hän muuttaisi järjestelmää niin, ettei kukaan voisi enää huijata häntä. 7B:läiset tulivat heti A:laisten jälkeen. Myös heillä oli tapana käydä kahvilla. ”Mennäänkö keskustaan kahville?” ja ”Mennäänkö meille kahville” he olivat sanoneet toisilleen. Kahville. Helvetti että se kuulosti ärsyttävältä.

Jos haluat nauraa, tämä kirja on tarkoitettu sinulle, jos haluat itkeä, tämä kirja on tarkoitettu sinulle, jos haluat avata silmäsi maahanmuuttajien kohtelulle, lue ihmeessä tämä kirja. ****

Eija Hetekivi Olsson, Tämä ei ole lasten maa
suom. Outi Menna
Schildts&Söderströms 2013
Ingenbarnsland 2012
s. 350

Kirjanainen 
Järjellä ja tunteella

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti