tiistai 10. marraskuuta 2015

Doe

Minä olen Patty Jones. Minulla on seitsemän lasta, kuusi poikaa ja yksi tyttö. Tyttäreni nimi on Mary. Asumme Doen laidalla. Kaupungilla oli joskus toinenkin nimi, mutta sen jälkeen kun sitä ei enää saanut sanoa ääneen, alettiin kaupunkia kutsua Doeksi.

Virpi Pöyhösen toinen teos, Doe, kertoo Pattyn ja Maryn tarinat. Teos kertoo intiaaneista, jota ei mainita, mutta se käy selvästi esille kirjasta.

Minä olen meistä ainoa, jolla on sukunimi, mutta sekään ei johda kehenkään, se on isän keksimä, juureton nimi. Isällä ei ole sukunimeä, koska hän on unohtanut sen, Edith ei ole koskaan edes kuullut oikeaa sukunimeään, eikä välitä muistaa sitä, jonka on kuullut. Lapset jäivät ilman, kun en halunnut heidän kantavan omaani, mutta muutakaan ei ollut.
Tämä on minun tarinani.
Tämä on meidän tarinamme.

Virpi Pöyhönen sukeltaa intiaanisukupolvien sosiaalisen köyhyyden, eriarvoisuuden ja syrjäytymisen sekä sitä lähellä olevan rikollisuuden ja päihdekäytön ytimeen. Yhteiskunnan eriarvoisuuden leimaamat ihmiset tuntevat huonommuutta ja heidän kohtelu voi olla ikävää. Syrjäytyminen voi kestää sukupolvelta toiselle ja siitä on vaikea päästä irti. Koulutus on yksi vaihtoehto, mutta Yhdysvalloissa koulutus maksaa. Sekä Patty että hänen lapsensa joutuivat käymään koulua köyhille tarkoitetuissa sisäoppilaitoksissa, joissa he asuivat koko talven ajan. Koululaisten kohtelu ei ollut parasta mahdollista, lapset ja nuoret olivat aikuisten uhreja. Kyseinen koulutus ja kohtelu ei voinut olla jättämättä jälkiä.

Istun keittiössä, on aamuyö, tyttäreni on kadonnut.

Kirjan kertojina toimivat Patty ja hänen tyttärensä. Molemmilla oli nuorena kaipuu kauas pois, mutta molemmat palaavat. Myös Pattyn äiti lähti ja jätti alkoholisoituneen miehensä ja Pattyn, kun tämä oli pieni tyttö.

Missä sinä olet ollut? Oliko sinulla lupa lähteä? Ei ollut. Minulla ei ollut lupa lähteä, tietenkään ei ollut.

Patty rakasti tytärtään, mutta poikiinsa hänellä ei ollut mitään tunnesiteitä. Pattyn rakkaus ahdisti Marya. Murrosiässä äiti lukitsi asunnon oven, jotta Mary ei päässyt lähtemään mihinkään, kunnes...
Lukija voi itse ottaa selvää mihin Mary lähti ja mitä hänelle tapahtui.

Virpi Pöyhösen Doe on hyvin yhteiskunnallinen teos ja samalla se pureutuu ihmismielen syvyyksiin. Se, että oma äiti on jättänyt lapsuudessa voi vaikuttaa omien lasten kiintymyssuhteeseen ja kiintymyssuhde voi olla myöskin vinoutunut, halu rakastaa ja pitää kynsin hampain kiinni lapsesta, jolloin lapsi haluaa päästä irti kahleista. Kirja on täynnä psykologisia ja sosiaalisia vääryyksiä. Kirjan tarinan hienous on siinä, että tarinaan ei ole yritetty lisätä suomalaisuutta, vaan se on puhtaasti kertomus Amerikan intiaaneista. ****

Pelko muuttuu vihaksi. Se tapahtui sillä hetkellä, kun kävelin huoneesta toiseen, laskin minuutteja ja kokeilin yhä uudelleen ovea, joka oli aina lukossa. Eikä kaltereiden väleistä enää pystynyt näkemään ulos.

Virpi Pöyhönen, Doe
WSOY 2015
s. 275

Pöyhönen Virpi: Hän rakastaa minua

11 kommenttia:

  1. Oih, Doe on pakko mahduttaa tähän syksyyn. Amerikan intiaanien elämä ja kulttuuri (joka on rapistumassa, kyllä) kiinnostavat minua.

    Kiitos jälleen hienosta bloggauksesta! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kaisa Reetta :)
      Pöyhönen kirjoittaa juuri miun maun mukkaan kirjoja. Nämä eivät ole kauniita kirjoja, vaan syvälle ihmismieleen pureutuvia. Todella laadukasta lukemista. Kaukana bling blingistä ja hömpästä.

      Poista
  2. Tätä hiplailin ystävän suosituksesta kirjamessuilla, mutta jäi tällä kertaa hyllyyn. Ja ei kun Helmetin jonoon, kiitos romaanin avauksesta! :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tani :) Suosittelen kirjaa, jos etsit arkielämän kuvauksia, kipeitä ihmissuhteita ja et kaipaa onnellista loppua. Todentuntuinen tarina, kipeä ja satuttava, mutta ei lohduton.

      Poista
  3. Minulle tämä kirja jäi jotenkin ontoksi. Todella vetävä kirjoitustyyli lyhyine kappaleineen, mutta suurista aiheistaan huolimatta ikävän pinnallinen. Pattyn isän suomalaisuus oli minusta vähän turha lisä, kun sillä ei kuitenkaan tarinan kannalta ollut mitään väliä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jäikö minulla jotain huomaamatta, kun en muista, että isä oli suomalainen. Isä oli kuitenkin ottanut nimekseen Jones, kun oli unohtanut vanhan.
      Minusta tämä oli syvällinen psykologinen kirja köyhyydestä ja intiaanien elämästä lisäksi äiti-äiti-tytär-suhde omine vaikeuksineen toi syvyyttä kirjaan.

      Poista
  4. Pariin kertaan mainittiin Suomen lippu. Esim. Pattyn vanhemmat maalasivat auton konepeltiin kuvioita ja isä maalasi sinisen ristin. Isähän myös tuli hyvin kaukaa, eikä englanti ollut hänenkään äidinkielensä. Lisäksi oli muutamia kirjeitä, joiden kieli oli Pattyn luettavaksi mahdotonta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No en minä olisi liittänyt sitä suomalaisuuteen... aika hienovaraista vihjausta.

      Poista
    2. Itse asiassa eihän se kyllä välttämättä suomalaisuuteen viitannutkaan, koska venäjän laivaston lippu on myös sininen risti (tosin sellainen kulmasta kulmaan, mutta risti kuitenkin).
      Venäjän aakkosetkin olisivat huomattavasti "lukukelvottomampia" kuin suomen. :)

      Hauskaa, miten eri tavalla olemme tekstiä tulkinneet! :) Mulle nämä vihjeet oli yhtä selkeitä (vaikka saatoinkin tulkita väärin), kuin päähenkilöiden intiaaniperimä, jota sitäkään ei suoraan sanottu.

      Poista
    3. Minusta kirja oli hyvä siksi, että kaikkea ei kirjoitettu auki, vaan sai itse ajatella miten se nyt voisi olla.
      Sovitaan niin, että se sininen risti voisi olla Suomen lipusta...hiukan suomalaisuutta, kun kirjailija on suomalainen. Ihailen näitä uuden polven kirjailijoita, kun he kirjoittavat kansainvälisiä teoksia ja sijoittavat niitä eri maihin. Pai pekkolan Lohikäärmeen värit sijoittui Kiinaan, Taavi Vartian Varastettu vaimo Sardiniaan ja Norjaan viikinkiaikana, Terhi Rannelan Punaisten kyynelten talo Kamputseaan, Katja Ketun Yöperhonen Neuvostoliittoon jne. listaa voisi jatkaa aika pitkälle. Hienoja kirjailijoita ja kirjoja.

      Poista
    4. Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värit...minulla on paha tapa kirjoittaa, enkä katsele tekstiä, vaan postitan sen.

      Poista