sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Joenjoen laulu




Niin erilaisia me olimme. Ja nyt maailmamme olivat kietoutuneet toisiinsa lapsessa, joka jo potki kylkiluideni alla, eivätkä veremme ja lihamme enää koskaan maan päällä eroaisi toisistaan.

Päivi Alasalmi on pohjoisen tyttöjä, syntyisin Haukiputaalla, mutta asuu nykyisin Etelä-Suomessa. Hänen romaaninsa Vainola oli Finlandia-ehdokas vuonna 1996. Ahkeran kirjailijan tuotantoon kuuluu romaaneja, novellikirjoja, lastenkirjoja, tietokirja, näytelmä ja romaanisovitus suositusta tv-sarjasta Taivaan tulet, punainen kukko (toinen osa) yhdessä Kari Väänäsen kanssa. Päivi Alasalmelle sopii kirjoittaa pohjoisesta, sillä hän on tottunut pohjoisen murteisiin. Joenjoen laulu on hänen yhdeksäs romaaninsa, joka on saanut jatkokirjan nimeltään Pajulinnun huuto (2015).

Katselin kauas, niin kauas kuin tunturiylänköä riitti. Silloin näin, että  Čalmeláddun pintaa hämärsi jokin. Taivas ei heijastunut siitä samanvärisenä kuin muista ylänköä pilkuttavista pienistä lammista. Valkoiset pilvet eivät jatkaneet taivallustaan Silmälammen peilissä kuin valkeat vasat, vaan sen pinnan peitti verinen seitti kuin sille olisi heitetty punainen vaate.


Joenjoen laulu sisältää kolme kertomusta Lapista, joista ensimmäinen 105 sivun tarina sijoittui vuoden 1519 Inariin. Toinen 80 sivun kertomus kertoi Lars Levi Laestadiuksen arkielämästä Pajalassa vuonna 1852. Ja viimeisin 102 sivua pitkä teksti kertoi vuoden 2013 Inarista ja pääosassa oli nuori Sami Sakari Uddas, huumeidenkäyttäjä ja pikkurikollinen, joka palasi Tampereelta takaisin Inariin. Kertomuksia yhdistää tietysti Lappi ja saamelaisuus, mutta myöskin nimi Uddas, joka jatkui näissä kolmessa kertomuksessa jossakin muodossa.

Silloin koskin häntä ensimmäisen kerran, hellästi jo silloin. Katsoin ihmeissäni kädelläni lepäävää tukkua kellertäviä hiuksia, jotka eivät olleet vaaleanruskeita, kuten Namalakilla ja Piera-Antella, vaan aivan vaaleita. Hiusten väristä tiesin, että hän oli Pirkan miehiä. Mutta en ymmärtänyt vieläkään sitä, kuka hänen kimppuunsa oli käynyt.

Ensimmäisen kertomuksen päähenkilö oli nuori Soruia tyttö, joka löysi metsälammilta henkihieveriin hakatun pirkkalalaisen. Pirkkalalaisiksi kutsuttiin tuohon aikaan pohjoisen Perämeren jokilaaksoissa asuvia kauppiaita, jotka kävivät saalistusretkillä Lapissa ja veivät mennessään saamelaisten pyydystämät turkikset ja ruoat sekä käsityöt. Soruia rakastui vaaleahiuksiseen mieheen, hoiti hänet kuntoon ja lähti miehen matkaan kevään tullen.

Mietin millä ilveellä minä saisin Sammol Uddasin heräämään ja katsomaan tosiasioita syvälle silmiin. Ellei hän tulisi elävään uskoon, vaan pysyisi pakanana, ei Jeesus voisi päästää häntä ja hänen perhettään taivaaseen. Ja sääli oli antaa niin hyvän ja kelpo miehen mennä herttaisine vaimoineen ja sirkeine lapsineen synkkään kadotukseen.

Toisen kertomuksen tarinassa saamelaisten uskonto oli pakanuutta, ja Lars Levi Laestadius pyrki kääntämään saamelaisia kristinuskon kannattajiksi. Samalla hän pyrki vierottamaan saamelaisia viinan kirouksesta. Tarina oli kertomus, jossa yhdistyvät kaksi uskontoa ja jokainenhan tietää, miten saamelaisten uskonnolle kävi, se hävisi ja samalla hävisi suuri osa saamelaisten kulttuuria.

Inga oli tyrehdyttänyt verenvuotoni valkealla huivillaan. Nyt se oli läpikotaisin verestä punainen. Kun puristin huivia, tunsin Ingan riskun sen sisällä. Painoin sitä tiukasti rintaani vasten, ettei se joutuisi kadoksiin, ja siinä, siinä kämmenelläni ja sydämelläni sykki kaikki, mitä minulla oli.

Kolmas kertomus kertoi nykyajasta ja siinä tuli esille kaikki mitä saamelaiset ovat menettäneet suomalaisten ansiosta, maat, uskonnon, kulttuurin ja kielen. Saamelaiset ovat Euroopan Unionin ainoa alkuperäiskansa, mutta Suomi luistaa edelleen velvollisuuksistaan. ILO:n konventio 169 alkuperäiskansojen omistusoikeuksista ikivanhoihin maihinsa ja vesistöihinsä on edelleen Suomelta ratifioimatta YK:n yleiskokouksessa. Suomen kouluissa on käytössä pakkoruotsin opetus jostakin kumman syystä, jota minä en ymmärrä. Silti suomalaiset ovat yrittäneet vuosikymmenten pakkotoimilla hävittää saamelaisten omat kielet, jotka ovat heidän alkuperäiset kielensä: inarinsaame, pohjoissaame ja kolttasaame. Joenjoen laulu kertoi miten meillä Suomessa on kohdeltu alkuperäiskansaa. Päivi Alasalmelle kiitos historiallisesta saamelaiselämän tarinoinnista. *****

Päivi Alasalmi, Joenjoen laulu
Gummerus 2013
s. 305

Alasalmen Pajulinnun huuto jatkaa Soruian tarinaa.

Osallistun kirjalla Marilen Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen ja
osallistun kirjalla Suketuksen Kansojen juurella-lukuhaasteeseen.
Jonnan bloggaus
Kirsin bloggaus
Jaanan bloggaus
Kirjaniilon bloggaus
Maijan bloggaus
Kissakirjahyllyssä bloggaus
Jonnan bloggaus
Marissan bloggaus
Katan bloggaus
Arjan bloggaus
Sannabananan bloggaus 

10 kommenttia:

  1. Pajulinnun huuto on (pitkällä) lukulistallani. Joenjoen laulussa oli jotain niin viehättävää, että pitää tuo uudempikin teos jossain vaiheessa lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olin varannut Pajulinnun kirjastosta ja huomasin sitten vasta, että Joenjoen laulu on ennen sitä. Sain onneksi Joenjoen laulun nopeasti luettavaksi ja sitten voinkin siirtyä lukemaan Pajulinnun huutoa.
      Tykkäsin kovasti kirjan ensimmäisestä osasta, vaikka nykyajan kuvauksetkin olivat mielenkiintoisia. Tosin siihen oli sotkettu tuo nykyajan vitsaus, huumeet, josta en taas pitänyt ollenkaan. Tottakai niitä on myös Lapissa.

      Poista
  2. Luin aiempia Alasalmen kirjoja, mutta näitä uusimpia en ole saanut luetuksi. Voisin osallistua tuohon haasteeseen tällä kirjalla, katsotaanpa saanko aikaiseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle Alasalmi on uusi tuttavuus, muistaakseni :) En minä jaksa muistaa kaikkia kirjoja mitä olen lukenut. Blogin pitämisen hyvä puoli on siinä, että voin tarkistaa olenko lukenut kirjan blogivuosien aikana vai en.

      Kansojen juurella on mielenkiintoinen haaste.

      Poista
  3. Kiitos Mai; hyvää alkavaa viikkoa sinulle! ♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Aili ♥♥
      Erityisen hyvää viikkoa sinulle!

      Poista
  4. Lappi & saamelaisuus ovat kiinnostava kombinaatio. Pakkoruotsille tyly EI.
    Ne ovat vallan muut maailmankielet, joita lapsemme ja nuoremme tarvitsevat luoviakseen menestyksekkäästi tulevaisuudessa! Mutta kuvasta: minkä merkkinen on tuo suoraan sydämeen katsova tule-ja-rapsuta kirjanvartija?? Kelvollista viikonalkua:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmittelen itsekin tuota pakkoruotsia, jota on pitänyt haalata mukana koko ikäni, mutta ikinä en ole sitä mihinkään tarvinnut. Jos koulussa olisi ollut vaihtoehtona mm. venäjä, olisin hyödyntänyt sitä monet kerrat työssäni.
      Kirjanvartija on tietysti Inarista kotoisin oleva lapinkoira. Isä on villi ja vallaton Maltankoira ja emä rauhallinen Länsiylämaan terrieri. Kahdesta valkoisesta koirasta syntyi tällainen suloinen vesseli, joka tietää mitä tahtoo. Ei onneksi lue (syö) kirjoja kuten aiempi koiramme, mutta katsoo telkkarista eläinohjelmat ja ajaa kaikki simpanssit ym. eläimet ja liikkuvat otukset haukkumalla pois.
      Samat sanat, ehkäpä tämäkin viikko tulee keploteltua eteenpäin :)

      Poista
  5. Luin kirjan Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen. Viehätyin ensimmäisestä tarinasta ja olisin mielelläni lukenut sitä kirjan verran. Kaksi muuta jätti minut kylmemmäksi, keskimmäinen oli irrallisin, mutta taisin silti pitää siitä enemmän kuin viimeisestä tarinasta. Aiheena arvostan tätä ja pidän myös tärkeänä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin pidin eniten Soruian tarinasta, joka jatkuu Pajulinnun huudossa. Kirja on proosateos, eli Soruian tarinaa.

      Poista