Annamari Marttinen: Häiriömerkintä

 

Jokainen haluaa uskoa, että elämä kantaa, tapahtuipa mitä tahansa. Minä en silloin uskonut. En usko vieläkään, että se kantaa aina. Joskus käy niin, ettei se kanna ja ihminen romahtaa kaikkien rakenteiden läpi.

 

Annamari Marttisen uusin romaani Häiriömerkintä kertoo talousahdinkoon joutuneesta yksinhuoltajasta. Aihe on pelottava. Miten selvitä työttömyydestä ja kahden asunnon loukusta, kun rahaa ei ole? Karoliina oli töissä, kun hän päätti vaihtaa kaksionsa kolmioon. Kiinteistönvälittäjän suostuttelujen vuoksi hän osti kolmion, ennen kuin kaksio oli mennyt kaupaksi. Kaksio ei mennyt kaupaksi. Kolmiossa oli aloitettu keittiöremontti ja Karoliina oli ostanut uudet huonekalut kolmioon. Laskuja alkoi tulvia postilaatikosta. Sitten perintälaskuja. Tilanne oli kauhea.

 

Koska pakkoni oli pakko, sellaisena kuin pakko on, pakko tarkoittaa sitä, että mikään ei jousta, mistään ei voi antaa periksi, mikään ei järkähdä, mikään ei muutu toiseksi, valehtelin työpaikastani. Että minulla oli edelleen työpaikka.

En tiedä edelleenkään oliko se rikos.

Jos on, niin olen rikollinen.

 

Marttisella on taito kirjoittaa siten, että tilanteet kasautuvat ja päähenkilöt joutuvat mahdottomiin tilanteisiin. Karoliina linnoittautui kotiinsa, eikä puhunut tilanteestaan kenellekään pitkään aikaan. Häpeä oli valtava. Pikavipit seurasivat toisiaan. Asuntojen vastikkeet, lainat ja korot jäivät maksamatta. Sähkölaskut jäivät maksamatta. Ylipäätään laskut jäivät maksamatta. Elämästä oli kadonnut ilo. Elämä mustui.

 

Marttinen kirjoittaa aiheesta hyvin aidonoloisesti ja luin eräästä lehdestä, että hänelläkin oli omakohtainen kokemus taustalla taloudellisesta ahdingosta. Kukaan ei voi syytellä ihmistä, joka joutuu taloudelliseen ahdinkoon, sillä se voi kohdata ihan ketä tahansa. Jopa kansanedustajista löytyy henkilöitä, jotka ovat joutuneet elämään pikavipeillä jostakin syystä ja elämästä on kadonnut taloudellinen turva, vaikka saavat suurta palkkaa. Suuri palkka ja omaisuus eivät kerro sitä, miten ihminen selviytyy arjesta taloudellisesti.

 

Kun olin eron jälkeen yksinhuoltajana, minulle jäi vastuu myös asuntolainasta. Loppujen lopuksi asuntolaina ei juurikaan lyhentynyt vuosien mittaan, sillä korkomenot olivat todella suuret. Yhdellä palkalla piti elättää lisäksi kolme lasta. Elimme tiukasti palkasta toiseen. Se oli köyhää aikaa ja onneksi en jäänyt työttömäksi tai sairastunut eikä muita katastrofeja ilmestynyt. Tiesin kyllä, että moni asunnonvaihtaja oli kahden asunnon loukussa. Kun minulla oli asunnonvaihtoaika, en tehnyt lopullisia kauppoja ennen vanhan asunnon myyntiä.

 

Ihailen Marttisen tapaa kirjoittaa aiheista, jotka ovat tiukasti kiinni nykyajassa ja sen ongelmissa.

 

Annamari Marttinen, Häiriömerkintä

Tammi 2021

s. 325

 

Annamari Marttinen: Korsetti 

Annamari Marttinen: Vapaa
Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla 

Annamari Marttinen: Törmäys

Annamari Marttinen: Kuu huoneessa 

Annamari Marttinen: Tässä meillä on kaikki nyt 

Jojo Moyes: Tähtien antaja

 

”Mitä liikkuva kirjasto käytännössä tarkoittaa? Mitä ratsastava kirjastonhoitaja tekee?”

”Se tarkoittaa sitä, että kirjastonhoitajat ratsastavat syrjäseuduille viemään luettavaa kansalaisille, jotka eivät pääse piirikunnan kirjastoihin esimerkiksi heikon terveydentilan, raihnaisuuden tai kulkuneuvon puutteen vuoksi.”

 

Jojo Moyesin superihana teos Tähtien antaja sijoittui 30-luvun lopun Kentuckyyn, jonne toinen kirjan päähenkilöistä, Alice, matkasi Englannista vastavihityn miehensä kanssa. Alice huomasi nopeasti avioliiton muuttuneen tosi oudoksi, mutta hän sai joutilaisiin päiviinsä pian uutta haastetta liikkuvana kirjastonhoitajana. Hän oli ratsastanut lapsesta asti, joten piti vain opetella tuntemaan vuoristoinen maasto ja sen ihmiset. Jokaisen luokse ei voinut mennä, sillä vuoristo kätki kaikenlaista hämärää sisäänsä.

 

Työparikseen Alice sai Margeryn, joka tutustutti hänet vuoristoon ja siellä asuviin henkilöihin. Paikalliset vierastivat aluksi Alicea ja hänen ylhäistä englantilaista aksenttiaan, joka aiheutti heissä hilpeyttä. Alicen sydämellisyys sulatti pian paikalliset puolelleen, ja Margerysta tuli lopulta Alicen sydänystävä. Kirjan yksi tärkeimmistä teemoista oli ystävyys ja sen kantava voima, joten Tähtien antaja sopii todella hyvin ystävänpäiväkirjaksi.

 

”Olet harva se aamu kuin vankilasta vapautunut vanki.” Margery siemaisi kahviaan ja katsoi tielle. ”Joskus minusta tuntuu, että rakastat vuoria yhtä paljon kuin minä.”

Alice potkaisi pikkukiveä kantapäällään. ”Minusta tuntuu, että ne ovat lempipaikkani koko maailmassa. Siellä ylhäällä olen vain jotenkin… enemmän oma itseni.”

 

Nykyisin kirjastot ja kirjastoautot ovat yleisiä ja äänikirjoja saa lainattua netin kautta kirjastoista. Kirjojen lainaamisesta on tullut helppoa. Kirjoja ei myöskään sensuroida kovin helposti, mutta toista oli noin 80 vuotta sitten. Osa kentuckylaisista miehistä olisi halunnut, että kotona luetaan vain Raamattua. Muu ei ollut heidän mielestään tarpeen naisille ja lapsille. Kirjan taustalta löytyy oikea Työllistämisvirasto WPA:n Liikkuva kirjasto-hanke (Horseback Librarian programme) vuosilta 1935-43.

 

Tähtien antajan toinen päähenkilö, Margery, oli reipasotteinen sukunsa viimeinen elossaoleva, luontoa rakastava nainen, joka ei halunnut sitoutua kehenkään. Hän rakasti kuitenkin Sveniä ja Sven häntä. Tulistuvan luonteensa ja sukunsa tekojen tähden Margery joutui kirjassa todella pahaan pulaan, mutta hänellä oli hieno motto, jonka hän oli opettanut myös ystävälleen Alicelle.

 

Joka ikisestä tilanteesta pääsee pois. Vaikka se tuntuisi kuinka rumalta. Siltä, että maa pettää jalkojen alta. Ulospääsy löytyy aina.

 

Jojo Moyesin Tähtien antaja oli huikean hyvä tarina Appalakeilta, jossa luonto oli uskomattoman villiä ja kaunista ja jossa osa ihmisistä kaipasi kirjojen tarinoita ja osa vihasi niitä. Ihastuin jo ensimmäiseen lukemaani Moyesin teokseen ja nyt olen lukenut melkein kaikki suomennokset. Toivon Tähtien antajalle kimaltelevaa tähtisadetta ja runsaasti lukijoita.

 

Jojo Moyes, Tähtien antaja

suom. Heli Naski, ihana suomennos!

Gummerus 2020

s. 441

The Giver of Stars 2019

Liikkuva kirjasto

Ystävyys

Rakkaus

 

Jojo Moyes: Jos olisit tässä
Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää
Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä 

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

Jojo Moyes: Ne jotka ymmärtävät kauneutta

Jojo Moyes: Elä rohkeasti

 

     Hyvää ystävänpäivää!

Blogistanian Finlandia, Globalia, Tieto ja Kuopus 2020

 

Blogistanian Finlandia

 

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa  3p.

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjat  2p.

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade 1p.

 

 

Blogistanian Globalia

 

Delia Owens: Suon villi laulu 3p.

Colson Whitehead: Nickelin pojat 2p.

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge 1p.

 

 

Blogistanian Tieto

 

Maria Pettersson: Historian jännät naiset 3p.

Noah Trevor: Laiton lapsi –Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa 2p.

Viivi Rintanen: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta 1p.

 

 

Blogistanian Kuopus

 

Anja Portin: Radio Popov  3p.

Laura Ruohonen: Otus opus  2p.

Meri Luttinen: Myrskynsilmä  1p.

 

 

Kiitokset Blogistanian 2020 Globalia, Tieto ja Kuopus vetäjille! Finlandian vetäjät eivät hyväksyneet ääniäni, joka harmittaa minua kovasti, sillä Kinnusen teos olisi silloin voittanut äänestyksen.

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus

 

Sanoilla on erityinen mahti. Asiantuntijan käsissä, taitavasti käsiteltynä, ne sieppaavat ihmisen vangiksi. Kietoutuvat hänen jäsentensä ympärille kuin hämähäkin seitti, ja kun hänet on kahlehdittu niin, ettei hän pysty enää liikkumaan, ne lävistävät hänen ihonsa, tunkeutuvat hänen vereensä ja turruttavat hänen ajatuksensa. Ne tekevät taikojaan ihmisen sisällä.

 

Diane Setterfieldin esikoiskirja Kolmastoista kertomus teki taikojaan minun mielikuvitukselleni, kietoutui ajatuksiini ja koukutti lukemaan aina eteenpäin, kunnes käänsin kirjan takakannen kiinni. Ihastuttava sukutarina suoraan Yorkshirestä, jossa asusti kirjailija Vida Winter. Winter lähetti kirjeen kirjan toiselle päähenkilölle Margaret Lealle, jossa pyysi tätä kirjoittamaan elämänkertansa. Kukaan ei tiennyt Winterin oikeasta elämästä mitään, sillä hän oli sepustanut kysyjille joka kerta erilaisen tarinan.

 

Vida Winterin ulkoista olemusta ei ollut luotu piilotettavaksi. Hän oli kuningatar, velho tai jumalatar jostakin muinaisuudesta. Hänen vartalonsa erottui kuninkaallisen ryhdikkäänä runsaiden pönäköiden, violettien ja punaisten tyynyjen keskeltä. Hänen hartioilleen oli kiedottu ja poimuteltu turkoosin ja vihreän kirjava vaate ei pehmentänyt hänen ankaria piirteitään. Hänen kuparinkiiltävät hiuksensa oli taivuteltu hienosti laineille ja kiharoille. Hänen kasvonsa, täynnä mutkaisia viivoja kuin kartassa, oli puuteroitu kalpeiksi, ja kalpeutta korostettu räikeällä huulipunalla.

 

Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus sukelsi kirjailija Vida Winterin menneisyyden saloihin, joita riitti runsaasti. Alkuun Margaret oli epäileväinen, sillä hän ei halunnut kirjoittaa jälleen yhtä uutta totuuden vastaista elämäkertaa Winteristä, vaan halusi kertoa totuuden. Hän sai kolme salaisuutta, joista tutkia olivatko ne totta.

 

Ruskeapukuinen mies oli siis vain Vida Winterin mielikuvituksen tuote. Niin tietenkin. Vida Winter oli juonenpunoja. Tarinankertoja. Satutäti. Valehtelija. Ja minuun syvästi vaikuttaneen pyynnön – kertokaa minulle totuus – oli esittänyt mies, joka ei edes itse ollut totta.

En osannut selittää, miksi pettymys tuntui niin karvaalta.

 

Kirjan tarinassa liikuttiin kartanomaisemissa, huolettomien ja joutilaiden ihmisten tehdessä mitä halusivat. Voisi luulla, että elämä olisi ollut ihanaa, helppoa ja kaunista, mutta kartanossa asuvien henkilöiden salaisuuksiin kuului mm. väkivaltaa, insestiä, pyromaniaa ja raiskauksia. Yllä olevassa lainauksessa oli ruskeapukuinen mies, joka oli kyllä olemassa, mutta siitä voit lukea kirjasta lähemmin. Suosittelen tätä teosta kartanoromantiikan ystäville, vaikka se romantiikka vilahtelee vain sivuhuomautuksina, melkein huomaamatta ohitse. Kirjasta on tehty myös tv-elokuva (2013), jonka pääosissa olivat Vanessa Redgrave, Olivia Coleman ja Sophie Turner.

 

Diane Setterfield, Kolmastoista kertomus

suom. Salme Moksunen

Tammi 2007

s. 419

The Thirteenth Tale 2006

Esikoisteos

Kartanoromantiikka

Kaksoset

Oma kirjahylly

Vanessa Springora: Suostumus

 

Vuosikausia kiersin kehää häkissäni, ja uneni olivat yhtä kostoa ja murhaamista, kunnes ratkaisu tuli silmieni eteen itsestäänselvänä: aja saalistaja omaan ansaansa, sulje hänet kirjaan.

 

Ranskalaisen Vanessa Springoran esikoiskirja Suostumus on omaelämäkerta. Kirjassaan Springora kertoi, miten hän joutui pedofiilin suostuttelujen ansaan ja seurusteli kyseisen miehen kanssa, joka oli kuuluisa kirjailija Ranskassa. Tuo kyseinen iljettävä pedofiili kirjoitti päiväkirjoihinsa mitä teki alaikäisten tyttöjen ja poikien kanssa ja lopulta kirjoitti heistä kirjoja, jotka jopa palkittiin.

 

Kirjeitä tuli sittemmin lukuisia, ne olivat sametinpehmeitä ja niissä kehuttiin minut maasta taivaisiin. Tärkeä yksityiskohta: G. teitittelee minua kuin olisin aikuinen.

 

Kaikki tiesivät mitä mies teki, mutta siihen ei puututtu. Mies oli sanataituri ja puhui poliisit ja kriitikot ympäri. Hän sai elostella rauhassa ja pilata lasten elämät. Vanessa Springora oli vasta 13-vuotias, kun mies aloitti ns. lemmenpuuhansa hänen kanssaan. Samanaikaisesti hänellä oli useita muitakin lapsia. Hän kirjoitti lapsille ja pyysi heitä kirjoittamaan hänelle. Lopulta hän käytti näitä kirjeitä kirjoissaan, samoin lasten kuvia.

 

Kun olen tarttunut syöttiin, G. ei aikaile. Hän väijyy minua kadulla, vahtii korttelia ja koettaa järjestää yllätyskohtaamisen, joka tosiaan pian tapahtuukin.

 

Kirjan tarina on kammottava. Se on iljettävä. Se on oksettava. Ajattelin, että en pysty lukemaan sitä, mutta sivuja ei ole paljon. Pedofiili oli hioutunut mestariksi. Lisäksi hän oli kuuluisa ja hän esiintyi mediassa, jossa hän kertoi mehukkaita yksityiskohtia kenenkään kieltämättä hänen tekojaan tai sanojaan. Springoralla ei ollut keinoja pysäyttää miestä. Mies sai jatkaa elostelujaan ja hänen stalkkaustaan. Kirjeitä tuli jopa hänen työpaikoilleen ja sähköposteja hänen esimiehelleen.

 

Pedofiilien kitkeminen yhteiskunnasta on niin kauan vaikeaa, kun aiheesta ollaan hiljaa. Springora on antanut yhden näkökulman pedofiilin ansaan joutumisesta. Hän on nimennyt rohkeasti pedofiilin, joka käytti häntä hyväkseen, ei pelkästään fyysisesti, vaan henkisesti pahoinpitelemällä vuosikausia retostelemalla mediassa suhteellaan häneen, 13-14-vuotiaaseen tyttöön.

 

Yksi asia on nykyään muuttunut, ja siitä G:n kaltaiset miehet moittivat nykypuritanismia. Nimittäin se, että siveyskäsitysten vapauduttua myös uhrien ääni pikkuhiljaa vapautuu.

 

Vanessa Springora, Suostumus

suom. Lotta Toivanen

Wsoy 2021

s. 175

Le Consentement 2020

Omaelämäkerta

Pedofilia

M.J. McGrath: Lumipoika

 

Mökin katolle oli kertynyt ohut kerros lunta, mutta seinän vierustat olivat paljaat. Vaikutti siis siltä, että mökki oli ollut paikallaan edellisestä lumisateesta saakka, mutta ei paljon kauempaa. Mökille ei johtanut eikä sen ympärillä ollut ihmisen tai eläinten jälkiä. Pikkuinen mökki kökötti paikallaan lumen keskellä kuin olisi ollut siinä aina, aivan kuin se kuuluisi johonkin toiseen todellisuuteen ja siinä asuisi pienen pieniä keijukaisia.

 

Englantilaisen M.J. McGrathin jännityskirja Lumipoika sijoittui Alaskan lumisiin ja kylmiin olosuhteisiin. Lunta ja pakkasta oli ihan reilusti. Alaskan asukkaat ovat tottuneet kylmiin olosuhteisiin ja pukeutuvat aina lämpimästi. Kirjan päähenkilö inuiitti Edie Kiglatuk oli tullut kotiseudultaan Anchorageen, sillä hän oli avustamassa ex-miestään, kun tämä osallistui legendaariseen koiravaljakkokilpailuun.

 

Edie ei ollut tottunut kaupunkiolosuhteisiin, joten hän lähti ulos luontoretkelle, josta hän teki ikävän löydön. Tuo löytö johdatti hänet erään rikollisjärjestön jäljille. Joku ylempi taho johti ja hallitsi järjestöä, sekä yritti estää Edien tutkimuksia, mutta pieni ja voimakastahtoinen Edie halusi oikeutta heille, jotka joutuivat kärsimään rikollisten käsissä. Kirjan vahvin teema oli ihmiskauppa, mutta luin kiinnostuneena kirjan kuvauksia Alaskan olosuhteista, ihmisistä ja eri kulttuureista ja niiden tavoista.

 

”Me ei tykätä siitä, että ulkopuoliset tunkeutuvat alueellemme luvatta, ei siinä muuta. Jos olisin sinä, en suuntaisi takaisin näille kulmille lähiaikoina.” Niine hyvineen mies irrotti otteensa jarrusta, napsautti visiirin kiinni ja painoi kaasua. Moottorikelkka lähti liukumaan eteenpäin ja Edie seurasi, kuinka kaksi matkaajaa katosivat metsän varjoihin.

 

Kirjan yksi juonikuvio oli Anchoragissa elävä uskonnollinen lahko, joka herätti vihaa paikallisissa ja sitä vihaa lietsoi kirjan rikollisjärjestö peittääkseen omia ilkeitä puuhiaan. Edien tekemä löytö pelotti rikollisjärjestöä, sillä vaalit lähestyivät, eikä mikään eikä kukaan saanut pilata niitä. Eräs lahkolainen vangittiin syyllisenä ja kaikki vaikuttivat hengähtävän helpotuksesta, mutta pian tehtiin toinen löytö. Jostakin syystä poliisi oli tyytyväinen siihen, että heillä oli syntipukki, mutta ei ollut kauan…

 

Alaskan hyytävän kylmä ilmasto meinasi käydä jopa kylmyyteen tottuneelle Edielle ylivoimaiseksi, kun hän joutui yllättäen vähissä vaatteissa keskelle lumista merta, mutta siitä voit lukea tästä jännittävästä kirjasta. Kirja on jatkoa aiemmin ilmestyneelle jännityskirjalle Jään muisti. M.J. Grathin Lumipoika on sekoitus kansainvälistä ihmiskauppaa, eristäytynyttä uskonlahkoa, kieroa politiikkaa ja järjestäytynyttä rikollisuutta arktisissa olosuhteissa.

 

M.J. Grath, Lumipoika

suom. Anu Turunen

Like 2013

s. 354

Boy in the Snow 2011

Trilleri

Alaska

Talvi

Richard Powers: Ikipuut

 

On kastanjoiden aika.

Ihmiset kivittävät jyhkeitä runkoja. Pähkinät putoavat heidän ympärilleen ihanana raekuurona. Tänä sunnuntaina satoa korjataan lukemattomissa paikoissa Georgiasta Maineen. Concordissa Thoreau on mukana. Hänestä tuntuu, että hän heittelee kivillä tuntevaa olentoa, jolla ei ole samanlaista ymmärrystä kuin hänellä, mutta joka on silti hänen verisukulaisensa. Iäkkäät puut ovat meidän vanhempiamme ja kenties isovanhempiamme. Jos tahtoo oppia luonnon salat, on oltava entistä inhimillisempi…

 

Laitoin juuri takakannen kiinni Richard Powersin teoksesta Ikipuut ja pyyhin solkenaan valuvat kyyneleeni. Kyyneleeni alkoivat valua noin sata sivua ennen loppua, sillä en olisi halunnut lopettaa tämän suurenmoisen tarinan lukemista. Kirja kertoo juuri nimensä mukaisesti ikipuista, mutta myös niihin liittyvistä ihmisistä, luonnosta, eläimistä ja linnuista, ilmasta, jota hengitämme, vedestä, jota juomme, luonnonvaroista, joita käytämme surutta, metsänhoidosta, ekoaktivisteista, jopa rikollisuudesta, mikä liittyy metsätuotantoon ja sen vastustajien toimintaan.

 

Kirjan tarina alkoi 1800-luvulta, kun Nickin isoisän isoisä muutti Amerikkaan ja laittoi amerikankastanjoita kasvamaan talonsa pihapiiriin. Kastanja oli niitä harvoja, jotka selvisivät sienitaudista, joka tappoi melkein kaikki kastanjat Pohjois-Amerikasta. Nickistä itsestä tuli lopulta ekoaktivisti, joka vastusti metsien avohakkuita ja ikivanhojen punapuiden järjetöntä kaatamista.

 

On vuosi 1950, ja pieni Patty Westerford rakastuu lemmikkikauriiseensa kuten Kyparissos-nuorukainen, jonka tarina tulee pian hänelle tutuksi. Hänen kauriinsa koostuu risuista, mutta se elää joka solullaan. Samoin hänen saksanpähkinöiden kuorenpuolikkaista liimaamansa oravat ja lännenambrapuun hedelmistä tekemänsä karhut, lohikäärmeistä käyvät kentukipapupuun palot, tammenterholakkiset keijukaiset ja enkeli, jonka männynkäpyruumis vaatii enää kaksi kesäorjanlaakerin lehteä siiviksi.

 

Nickin lisäksi kirjasta löytyy runsaasti päähenkilöitä mm. Olivia, Adam, Mimi, Douglas ja Neeley, mutta luin mieluiten Patrician tarinaa. Patricia alkoi puhua vasta nelivuotiaana, mutta hänestä tuli lopulta maailmankuulu tutkija, joka väitti ensimmäisenä, että puut kommunikoivat keskenään.

 

Richard Powers sai Ikipuut teoksestaan Pulizer-palkinnon vuonna 2019. Hän on kirjoittanut kaksitoista romaania, joista on suomennettu neljä teosta. Ikipuut on hyvin voimaannuttava teos, mutta se on samalla hyvin pelottava teos. Ihmiset ovat pilanneet maapallon ja se nousee kirjan vahvana viestinä esille.

 

Olemme käyttäneet surutta luonnonvaroja hyväksemme, valjastaneet vesistöt ja lianneet jätteillä sekä maat että vedet, käyttäneet hyönteismyrkkyjä, kaataneet metsät, pilanneet ilmaston, tappaneet sukupuuttoon eläimiä, hyönteisiä, kaloja ja kasveja ja paljon muuta luonnolle tärkeää, ja tämä kaikki vain noin parin sadan vuoden aikana. Tahti on koko ajan kiihtyvä. Teos kertoo tarkkaan, mitä seurauksia puiden kaatamisella on.

 

Kävelyretket mustapoppeleiden alla, missä oli niin rikkumattoman rauhallista, että hengittäminenkin tuntui rikokselta. Sypressin kuorta raaputtaessa syntynyt ajatus: Tältä kuolemanjälkeisen elämän pitäisi tuoksua.

 

Tämä kirja on lukuhaaste minulta sinulle. Olen varma, että kirja koskettaa sinua jollakin tavalla ja saa sinut tuntemaan tunteita. Minut kirja sai ahdistuneeksi, pelokkaaksi ja surulliseksi, mutta samalla kirjan tarina sai minut tuntemaan kiitollisuutta siitä, että sain lukea näin uskomattoman upean teoksen puista. Ikipuut on ansainnut tähtien kimallusta matkalleen.

 

Tämä. Mikä meille on annettu. Mikä meidän täytyy ansaita. Se säilyy aina.

 

Richard Powers, Ikipuut *****

suom. Sari Karhulahti

Gummerus 2021

s. 649

The Overstory 2018