Maike Wetzel: Tyttö joka löytyi

Tämä tarina ei ole minun tarinani. En ole varma, kenen se on. Se makaa kadulla ja nukkuu kodissamme, mutta silti se on minua aina askelen edellä.

Saksalaisen Maike Wetzelin esikoisteos Tyttö joka löytyi kertoo tarinan siitä, mitä eräässä perheessä tapahtui, kun heidän 11-vuotias tyttärensä Elly katosi ja palasi neljä vuotta myöhemmin muuttuneena, erilaisena, vanhempana, outona. He halusivat, että kaikki olisi jälleen kunnossa - äiti, isä ja isosisko. Oliko neljä vuotta liikaa? Pystyikö neljän vuoden jälkeen enää palauttamaan tunnesiteitä? Kun oli jo melkein luovuttu toivosta.

Hän huutaa ääneti. Hän on levittänyt kätensä. Tuuli puhaltaa taakse kaiken, hänen hiuksensa ja hänen poskiensa ihon. Hän nojaa vasten tuulta, joka tukahduttaa hänen sanansa.

Maike Wetzel on aiemmin kirjoittanut novelleja ja tietynlainen novellin kaari löytyy myös tästä pienoisromaanista. Kirjailija on jättänyt tarinan hajanaiseksi, joten lukija joutuu pinnistelemään ja kokoamaan tarinan itse. Loppu oli se aukkopaikka, jota kaipasin, mutta sekin jäi tavallaan auki. Hajanaisuutta oli kirjan lopussa jo niin paljon, että tekstin runollisuus ei enää korvannut halua kuulla koko tarinan. Haluaisin niin kovin lukea myös ne puuttuvat aukot.

Tämä tarina on minun tarinani. Minä olen se, joka tarinasta puuttuu.

Kirjan tarinalla on monta kertojaa: isä, äiti, isosisko ja Elly jne. Lapsen katoaminen on aivan hirvittävää. Katselin netistä mitä kirjan nimellä löytyy ja sieltä löytyi uskomaton määrä kadonneita tyttöjä. Suurin osa löytyi elossa, mutta sitten osa löytyi esim. hukkuneena. Lapsen katoaminen on varmasti vanhempien pahin painajainen. 

Tyttö joka löytyi on kategorisoitu trillereihin, itse luin kirjan ahdistavana proosana. Kirja oli aika kummallinen keitos - vakava, pimeä, synkkiä tunnelmia täynnä, kunnes Elly tuli takaisin. Sittenkään kukaan ei iloinnut. Oliko Elly heidän Ellynsä? Tyttö joka löytyi oli tummasävyinen pienoisromaani, joka koostui usean eri kertojan kipeää tekevistä tarinoista.

Maike Weitzel, Tyttö joka löytyi

Suom. Tuomas Renwall

Like 2019

s. 140

Hyppe Salmi: Aaltoja ja asiattomuuksia

Tänään riisuin paidan uudelleen, kun olin juonut toisen kahvikupillisen. Ehdin ensin veikata helteen olevan tulossa, kun ymmärrys iski. Miten en ollut tajunnut? Hiki. Kuumuus. Ärtymys. Kuumat aallot? Sitäkö tämä oli? Vaihde-vitun-vuodet.

Hyppe Salmen riemastuttava esikoisteos Aaltoja ja asiattomuuksia räjäyttää potin. Naisen elämästä suoraa eikä väärää tekstiä, kerrankin kaikki menee niin kuin pitääkin. Eihän sitä kukaan tunnusta, että vaihdevuodethan ne ovat iskeneet kiinni. Ei suinkaan Aaltoja ja asiattomuuksia kirjan päähenkilökään tunnusta, että näin on näreet ja näppylät, vaihdevuodet, ei voi olla totta. Ihana, että joku kirjoittaa niistä ja vieläpä hyvin aidosti ja hauskasti. Tätä kirjaa ei kannata lukea ryppy otsalla ja pinna tiukalla, ehei. Tämä kirja luetaan niin, että revetään jatkuvasti nauramaan, vaikka hiki valuu. Ei muuta kun otsa kuivaksi ja tarina jatkuu. Rimman seurassa ei tule aika pitkäksi, sen takaan.

Olin ajatellut että vaihdevuodet alkaisivat, kun olisin valmis. Kun olisin elänyt, kokenut, valloittanut maailman. Sitten kun olisin elänyt koko naiseuteni, elämäni, käyttänyt vuoteni ja täyttänyt vuoteeni. Silloin olisin valmis seuraavaan elämänvaiheeseen, vetäytymään vähitellen, väistymään ja antamaan tilaa toisille.

Tähän uuteen elämänsaumaan Rimma oli eronnut pitkästä avioliitostaan ja muuttanut pienempään asuntoon koiransa Rumban kanssa. Tyttö ja poika asuivat jo omillaan. Nyt oli aikaa harrastaa, matkustaa ja tehdä kaikki se mistä oli haaveillut, mutta kun. Mutta kun oma koti oli niin kiva paikka, että siellä halusi vain olla. Voisihan sitä vaikka uudistaa suhteita entisiin kavereihin ja laittaa seuranhakuilmoitus Tinderiin. Näihin ratkiriemukkaisiin tutustumisjuttuhin tutustut Rimman seurassa kirjan sivuilla.

Minun parisuhdehaukeni on se, että en olisi kenenkään mielestä kiinnostava. Että olen vanha lahna, piikikäs ja puinen, kelvollinen vain minkinrehuksi..

Naisen elämä ja miksei myös miehen elämä voi olla hankalaa ja kummallista. Tässä kirjassa vatvotaan Rimman elämää ja niitä hankaluuksia mitä eteen on sattunut tässä elämänvaiheessa, kun viisikymmentä vuotta kolkuttelee ikävästi ovella. Kirjan teksti naurattaa tai ainakin hymyilyttää, mutta eihän se suinkaan ihmisestä, jolla on hankala vaihdevuosi päällä, tunnu mukavalta. Hyppe Salmi on kirjoittanut onnistuneesti uudenlaisen näkökulman vaihdevuosi-ikäiselle naiselle.

Viiskyt voi olla uusi kolkyt, mutta perseestä se silti on.

Hyppe Salmi, Aaltoja ja asiattomuuksia

Tammi 2019

s. 257

Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet

Ruth miettii äsken kuulemaansa tietoa, että Koukkumuorin medaljonki saattoi olla mustaan magiaan liittyvä talismaani. Hän tuntee äkillistä, primitiivistä kauhua siitä, että esine on hänen kodissaan. Täytyy hankkiutua siitä eroon. Sitten hän miettii tarkemmin. Tehdäänkö sellaisia medaljonkeja, joissa on kuva-aiheena Lucifer ja pikkuneiti Lucifer?

Elly Griffithsin dekkarisarjassa, joka kertoo arkeologi Ruth Gallowaysta, on ilmestynyt kuudes kirja Kadonneet ja Kuolleet. Erittäin hyvä kirjan nimi dekkarille. Jo kansikuvasta saa vaikutelman, että nyt olemme syvällä arkeologian maailmassa, hautausmaalla, tosin sielläkin piipahdetaan kirjan kuvioissa, mutta kirjan alussa Ruth oli löytänyt pää alaspäin haudatun naisen luurangon, jolla oli koukku käden paikalla, ihan muualta kuin hautausmaalta. Koukkukätisestä naisen luurangosta innostuivat muutkin kuin laitoksen johtaja, joka halusi kaiken kunnian tietysti itselleen luurangon löytymisestä, vaikka ei totisesti koske maahan hyvinhoidetuilla käsillään.

Hän oli viimeisiä Norwichin linnassa hirtettyjä naisia, ja paikalla oli epäilemättä ollut ennätysyleisö. Mutta hänen nimensä oli jäänyt elämään. Osittain syynä varmaankin oli koukun herättämä inhonsekainen innostus.

Tällä kertaa Elly Griffiths on tuonut arkeologiselle kaivaukselle mukaan amerikkalaisen tv-ryhmän, joka haluaa kuvata kaivaukset ja ihastuu siinä samalla myös Ruthin asiantuntemukseen ja luonnollisuuteen, vaikka laitoksen johtaja yrittää tuoda itseään esille joka paikassa asiantuntijana ja esiintyjänä. Ruthin parina ohjelmassa esiintyy amerikkalainen historioitsija, komea ja pitkä charmantti mies, joka selvästi kiinnostui Ruthista. Tietysti Harry Nelson huomaa kilpailevat miehet ja kokee kaikenlaisia tunteita tunnonvaivoista mustasukkaisuuteen, kuinkas ollakaan. Harryhan on Ruthin tytön isä, joten hän kokee olevansa vastuussa ei vain tyttärensä, vaan myös tyttärensä äidin hyvinvoinnista.

Jos tuomitset syyttömän naisen, sinut kirotaan.

Ruthin ahertaessa kaivauksilla ja tv-ohjelman teossa, Nelson yrittää selvittää eräässä perheessä tapahtunutta tragediaa. Tähän soppaan sekaantuu myös Nelsonin tuntema lähipiiri Ruthia myöten. Onneksi Nelson tekee työssään omat päätöksensä itse ilman lähipiirin painostusta. Sitten mukaan tulee sieppauksia, joiden tutkintaan myös Ruth sekaantuu. Ruth Galloway on mainio dekkarisarjan päähenkilö, joka täyttää tässä kirjassa 43 vuotta. Ruth tuskailee kilojensa kanssa ja varsinkin tässä kirjassa, kun hän esiintyy tv-ohjelmassa. Tv lihottaa Ruthin mielestä ja hän näki itsensä todella massiivisena hahmona. Mutta kiloista huolimatta Ruthilla on ihailijoita.

Elly Griffithsin Kadonneet ja kuolleet on uskollinen sarjan juonikuvioille, joten tästäkin dekkarista löytyy historiallisia kaivauksia, vanhoja luita, rikoksia ja murha, romantiikkaa, hieman mysteereitä ja yliluonnollisia juttuja viihteellisesti kirjoitettuna. Sarjassa on ilmestynyt jo 11 dekkaria ja seuraava dekkari nimeltään Aavekentät ilmestyy keväällä 2020.

Elly Griffiths, Kadonneet ja kuolleet

Suom. Anna Kangasmaa

Tammi 2019

s. 350

Griffiths Elly: Risteyskohdat  
Griffiths Elly: Januksen kivi  
Griffiths Elly: Jyrkänteen reunalla

Griffiths Elly: Käärmeen kirous
Griffiths Elly: Korppikuningas

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana

Kirjoja todella ymmärtävät ihmiset ovat harvinaisia, vaikka moni sellaisina itseään pitääkin. Viime mainitut on erityisen helppo tunnistaa – usein he esittäytyvät ”kirjaihmisiksi” astuessaan kauppaan ja tahtovat välttämättä kertoa ”rakastavansa kirjoja”. Heillä on t-paita tai kangaskassi, jonka iskulause kertoo, miten valtavasti he mielestään rakastavat kirjoja, mutta varmimmin heidät tunnistaa siitä, etteivät he koskaan, milloinkaan osta kirjoja.

Olen kerta kaikkisen myyty skotlantilaisen Shaun Bythellin kirjasta Elämäni kirjakauppiaana. Kirjan varausmäärät kirjastossa olivat suuren suuret, joten olen malttanut odottaa kirjaa monta kuukautta. Luin kirjan nopsaan tahtiin, sillä hain sen torstaina kirjastosta, ja nyt on perjantai ja kirjoitan jo siitä bloggausta. Tietysti minun olisi pitänyt ostaa kirja, niin Shaun Bythell olisi tyytyväinen tai ehkei sittenkään, vaan kirja olisi pitänyt tilata hänen vanhojen kirjojen myymälästään, niin hän ehkä voisi olla tyytyväinen. Shaun Bythell on kirjoittanut siis päiväkirjamaisen kirjan omasta elämästään kirjakauppiaana Skotlannissa, hyvin pienessä kyläpahasessa.

Lisää vuolasta sadetta. Iäkäs asiakas kehui ikkunasomistusta erehdyttyään luulemaan pannuja, kattiloita ja mukeja (jotka ovat ikkunassa keräämässä vuotokohdista valuvaa vettä) keittotaitoaiheiseksi esillepanoksi.

Elämäni kirjakauppiaana kertoo vuodesta 2014. Jokaiselle päivälle on merkitty kuinka monta online-verkkotilausta on tullut ja kuinka monta kirjaa kirjakaupasta on löytynyt kyseisiin tilauksiin. Bythellillä on mielenkiintoisia apulaisia kirjakaupassaan. Varsinkin Nicky on hauska tyyppi. Nickyllä on oma käsitys siitä, miten apulaisen hommia tehdään. Niitä ei suinkaan tehdä pomon pillin mukaan, vaan käyttämällä omaa luovaa mielikuvitustaan, jota Nicky käyttää muutenkin elämässään. Hänellä on tapana tuoda pomolleen joka perjantai lähikauppiaan roskikseen heittämiä herkkuja.

Olen päässyt kirjassa Any Human Heart kohtaan, jossa Loganin poika päättää antaa bändinsä nimeksi Kuolleet Sielut ja Logan vastaa nauramalla ja kertoo, että Nigolai Gogol kirjoitti samannimisen kirjan. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, ja tunsin itseni yhtä tyhmäksi kuin Loganin poika. Luen sen seuraavaksi.

Shaun Bythell on ahkera lukemaan kirjoja. Kun edellinen kirja loppuu, seuraava kirja on jo odottamassa lukemista. Hän harrastaa maastopyöräilyä ja kalastamista, joten ainakin hän saa kalaruokaa, sillä kirjakaupan pitämisellä ei näytä kovin rikastuvan, koska asiakkaita käy tosi harvoin. Talvisaikaan käy tosi vähän asiakkaita ja verkkotilauksiakin on vähän. Kirjakauppias on ahkera ostamaan vanhoja kirjoja varsinkin kuolinpesiltä, ja aika reippaasti hän maksaa vanhoista kirjoista. Takapihalla on puutarha, jota kirjakauppias tykkää hoitaa ja jonne asiakkaat hinkuvat, mutta siellä on kyltti yksityisalue. Se ei silti hidasta kaikkia asiakkaita.

Guardian listasi ”Maailman omituiset ja ihanat kirjakaupat”; me olemme taas numero 3. En tiedä, kulkevatko tällaiset asiat aalloittain vai ovatko kirjakaupat tulossa takaisin muotiin. Ehkä tähän vaikuttavat hipsterit ja heidän trendinsä tulla nähdyiksi pikemmin vinyylien ja oikeiden kirjojen kuin iPodien ja Kindlyjen kera.

Nyt kyllä iski kauhea kaipuu pitää omaa vanhojen kirjojen kirjakauppaa. Tykkäisin myös takapihan puutarhatöistä. Mikä kätevintä, niin asua oman kirjakaupan yläkerrassa. Tunsin oloni muutenkin oikein kotoisaksi takkatulen lämmössä The Book Shopissa. Skotlantilaiset ovat tunnetusti pihiä kansaa ja sen huomaa kirjakaupan asiakkaista, jotka tinkaavat pienestäkin summasta. Shaun Bythellillä on omat keinonsa näpäyttää asiakkaita, sillä hän pitää suosittua facebook-sivustoa ja julkaisee youtube-videoita erikoisista asiakkaistaan tai muista kirjakauppajutuista. Niihin lähemmin voit tutustua tämän silkkaa kuivaa huumoria viljelevän teoksen sivuilla. Elämäni kirjakauppiaana avaa ovensa skotlantilaiseen elämänmenoon ja ihmisiin, yhteiskunnan kuohunnan vaikuttaessa hiljaisesti taustalla. Kirjat, kirjamessut, kohtaamiset asiakkaiden ja kirjailijoiden kanssa ja selviytymistaistelu työntekijöiden ja paikallisten ihmisten kanssa, näistä herkullisista aineksista Shaun Bythell on kirjoittanut riemastuttavan kirjansa Elämäni kirjakauppiaana.

Shaun Bythell, Elämäni kirjakauppiaana *****

Suom. Jaana Kapari-Jatta

Kirjapaja 2019

s. 340

The Diary of a Bookseller 2017

Mariette Lindstein: Tuomiopäivä - Lahko 2

Pystyn siirtymään tästä paskalävestä toiseen aikaan tai paikkaan ja katselemaan kaikkea ylhäältä. Lyhyt vankeuteni on ikuisuudelle vain yhden sydämenlyönnin mittainen.

Muutaman kuukauden kuluttua minä palaan taas. Vahvempana. Voimakkaampana.

Ruotsalaisen Mariette Lindsteinin psykologinen trilleri Tuomiopäivä on jatkoa hyvin menestyneelle Ehdoton valta trillerille. Kirjat kuuluvat Lahko-sarjaan, johon on tulossa vielä ainakin yksi kirja. Minä kyllä viihtyisin tämän kauhusarjan parissa useammankin kirjan ajan. Tuomiopäivä jatkoi siis siitä, mihin Ehdoton valta loppui.

Lahkon päähenkilö on nuori kirjastotieteiden kanditaatti Sofia Bauman, joka ensimmäisessä kirjassa liittyi ViaTerra kultin jäseneksi, perusti kultille kirjaston ja toimi myöhemmin kultin karismaattisen, mutta narsistisen johtajan Franz Oswaldin sihteerinä. Kultti toimi alussa ihan mukavalla perustalla, mutta muuttui pian johtajan oikuista suljetuksi yhteisöksi. Lopulta Sofia karkasi kultista.

Vatsanpohjassa kasvaa paha aavistus. Hän tietää. Ei halua palauttaa mieleen enempää. Ei halua ymmärtää, mitä on tapahtunut. Siitä huolimatta hän tietää. Syvällä sisimmässään hän on aina tiennyt olevansa matkalla tänne.

Kultti ei jättänyt Sofiaa rauhaan, vaan jatkoi sinnikkäästi hänen jahtaamistaan eri keinoin, ja ne keinot olivat syvältä. Mikään temppu ei ollut heille vaikeaa, sillä rahaa oli ylenmäärin käytettävissä. Oswaldin mieletön omaisuus takasi sen, että kulut korvattiin.  Pelossa elävän Sofian blogikirjoittelut olivat pientä piiperrystä Oswaldin silmitöntä vihaa kultista karanneita kohtaan. Kauhukulttia ei jätetä.

Mariette Lindstein kuului itse yli kaksikymmentä vuotta skientologialiikkeeseen. Lopulta hän pakeni liikkeestä, mutta sillä oli seurauksensa. Lahko-sarja on saanut vaikutteita hänen kokemuksistaan skientologialiikkeen aikana. Kauhukuvaukset esim. rangaistuksista ovat kammottavia. Oswaldin lempirangaistuksia oli työntää jäsenet hyytävään mereen, pitää heidät nälässä ja pahoinpidellä heitä. Ruotsissa viime vuoden esikoisdekkariksi valittu Ehdoton valta hyydytti minut ja sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Hyytävä fiilis jatkui heti, kun luin ensimmäisen rivin Tuomiopäivästä. Tunnelmalataus iski heti päälle eikä antanut armoa.

Hän näkee taas painajaista.

Mariette Lindstein, Tuomiopäivä *****

Suom. Christine Thorel

Atena 2019

s. 388
trilleri

Mariette Lindstein: Ehdoton valta 

Elämäni kirjojen kertomana 2019

ELÄMÄNI KIRJOJEN KERTOMANA



Lapsena olin: Pieni hyvinkasvatettu tyttö

Nyt olen: Frau

Haluaisin olla: Jäävuonon Ruusu

Ominaisuuteni, josta en luovu: Herkän vatsan valinnat

Taito, jota haluan kehittää: Kuinka aika pysäytetään

Kotini: Ilosaari

Elämäni: Helmi

Ohje, jota pyrin noudattamaan elämässäni: Elä rohkeasti

Asia, jota ilman en voisi elää: Aivan tavallinen perhe

Asia, jota en haluaisi kokea: Polttopiste

Työni: Sujut

Työpöydälläni: Hurrikaani

Yöpöydälläni: Kiltin yön lahjat

Antavat voimaa: Lemmikki

Vievät voimia: Ihmisen teot


Haaveilen: Unelmakakut

Viestini ystävälle: Ikuisesti siskoni

Minua mietityttää usein: Eräs avioliitto ja muita kadonneita juttuja

Minua pelottaa joskus: Sairaat sielut

Tulevaisuudensuunnitelmani: Kaikki on mahdollista

Olisi mukava tietää, mitä kirjat kertovat sinun elämästäsi. Valitse siis blogistasi tai kirjahyllystäsi 20 kirjaa, jotka sopivat juuri sinulle ja kerro niiden nimillä oma tarinasi. Löysin tämän kivan kirjatehtävän pari vuotta sitten Sadun Kirjat kertovat-blogista. Ajattelin päivittää haasteen uusilla kirjoilla :)

Elämäni kirjojen kertomana 2017

Sofi Oksanen: Koirapuisto

Olin väittänyt, että koti-ikävä oli ajanut minut takaisin. En tiedä, kuka siihen uskoi. En ollut pystynyt lähettämään rahaa vuosiin. Minun oli korjattava tilanne. Oli löydettävä töitä.

Sofi Oksasen uusin teos Koirapuisto kertoo tarinan ukrainalaisesta naisesta Olenkasta, joka palasi takaisin kotimaahansa Pariisin vuosiensa jälkeen. Ukrainassa piti tutkailla työmarkkinoita, eikä töitä niin vain ollut tarjolla. Nuoria kauniita malleja oli pilvin pimein. Kauniit kasvot takasivat kuitenkin töitä muillakin aloilla kuin mallimaailmassa. Koirapuiston maailmassa sukellettiin hyvin arkoihin perheiden sisäisiin ongelmiin, joista bisnesmiehet olivat oivaltaneet markkinaraon ukrainalaisen sallivan lainsäädännön johdosta.

Ilmoitus sähkötolpassa ei ollut ainoa sään syömä lappunen, jossa kaivattiin palvelukseen kauniita tyttöjä, mutta se oli ensimmäinen, jossa sanottiin suoraan, ettei kyse ollut seuralaispalvelusta, baarityöstä eikä avioliittotoimistosta. Myös nuoret äidit toivotettiin lämpimästi tervetulleiksi, samoin naimisissa olevat naiset. Se kiinnitti huomioni, vaikka käsitin, että se ei tarkoittanut mitään. Ehkä kyseessä oli vain keino saada alalle uutta lihaa.

Kysymyksessä oli siis hedelmöitysbisnekset, joita myös Oksasen edellinen kirja Norma sivusi. Hedelmöitysbisnekset, jotka ovat Ukrainassa maailman sallivimmat oikeassakin elämässä, ovat keino saada oma lapsi erittäin kyseenalaisilla keinoilla. Voidaan valita sukupuoli ja ulkonäkö sekä lahjakkuudet. Suvun sairaudet tarkistetaan monen sukupolven taakse. Eikä tarvitse edes välttämättä synnyttää, kun kohdutkin ovat vuokralla.

Olenka pääsi sisälle hedelmöitysbisnekseen, elämä tasoittui ja rahahuolet olivat kaukana takana, mutta Ukraina on tunnetusti petosten ja rikollisten temmellyskenttä, mikään ei ole varmempaa kuin epävarmuus. Sitten asiakkaaksi tuli uusi perhe, ja Olenka tutustui yhteen mieheen, heidän työntekijäänsä. Olenka tiesi päiviensä olevan lopussa hedelmöitysbisneksessä, mutta rakkaus teki pelostakin siedettävämmän. Pakosuunnitelma piti olla tehtynä, kaikki jäisi siihen paikkaan, myös rakas, pääasia, että pääsisi pakoon ja pysyisi hengissä siihen asti, kunnes rakas löytäisi hänet. Sekään ei takaisi henkiin jäämistä.

Viime yönä heräsin siihen, että tunsin alahuulessani tutun puraisun. Sen jolla sinulla oli tapana hellitellä tai herätellä minua. Olin varma, että olit jo tullut. Kiihtynyt pulssini myrskysi korvissani ja näykkäyksesi tuntui yhä huulessani, kun hiivin eteiseen kuuntelemaan ääniä rappukäytävästä varmana siitä, että ellet olisi oven takana, löytäisin sinut keittiöstäni ja kukat kimonossani liimaantuisivat reisiini ja kynttilät lepattaisivat ja makuuhuoneeni ikkunasta näkyisivät plataanit, joiden kyljet kiiltäisivät sateesta öljyisinä.

Sofi Oksasen Koirapuisto on upea kirja, joka kuvaa Olenkan elämää nykypäivän Helsingissä ja aikaisempaa elämää Ukrainassa. Olenka syntyi Virossa, mutta perhe muutti jossakin vaiheessa isän synnyinseuduille. Kirjan päähenkilö toi mieleen Puhdistuksen vahvat naispäähenkilöt, joilla oli taito pysytellä hengissä. Historialliset tapahtumat kuvataan mielenkiintoisesta näkökulmasta, sillä Olenka koki olevansa virolainen, mutta Viron itsenäistyttyä Ukrainasta ei voinut vierailla enää kovin helposti Virossa. Sekä Viro että Ukraina itsenäistyivät Venäjästä vuonna 1991. Kovin helppoja eivät itsenäistymisen vuodet olleet Ukrainassa, joita Oksanen kuvaa hyvin asiantuntevasta näkökulmasta katsottuna.

Koirapuistosta löytyy rakkautta, Viron ja Ukrainan lähihistoriaa ja jännitystä sekä lapsettomuutta, joka on kansainvälinen ongelma ja joka on houkutellut rikollispiirejä mukaansa, sillä kyseinen bisnes tuottaa suunnattomasti rahaa. Keinot lasten hankkimiseen hedelmöitysbisneksen kautta eivät aina kestä päivänvaloa, eivät myöskään Koirapuistossa. Sofi Oksanen on kirjoittanut hyytävän jännittävän tarinan hedelmöitysbisneksestä ja naisesta, joka yritti pysytellä hengissä.

Sofi Oksanen, Koirapuisto *****

Like 2019

s. 405

Sofi Oksanen: Norma 

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat 

Sofi Oksanen: Baby Jane

Kirja on oman kirjahyllyn aarre.