Nadine Gordimer: Palvelija ja herra

Hän sulki taas silmänsä, ja auton keinahtelu hetkui hänen päässään, kuten meren mainingit saavat maan huojahtelemaan jalkojen alla matkustajan astuessa rantaan laivamatkan jälkeen. Hän nukahti kuten - aluksi aistit sekaisin auton rajusta liikkeestä, sitten sen rytmin taltuttamana ja tuudittamana - hän oli nukkunut aika ajoin niinä kolmena vuorokautena auton lattialle piiloutuneena.

 

Eteläafrikkalainen nobelistikirjailija Nadine Gordimer (1923-2014) sulatti sydämeni kirjallaan Poikani tarina. Nyt lukemani kirja Palvelija ja herra on vieläkin parempi, tiivistunnelmainen pakotarina Afrikan viidakossa. Kirja on kirjoitettu 1981 ja siinä kuvitellaan tulevaisuus, joka sitten tapahtui. Moni valkoihoinen lähti pakoon Etelä-Afrikasta, kun valkoisten herruus päättyi ja jonkinlainen tasa-arvo mustien ja valkoisten välillä alkoi. En tiedä noista tapahtumista paljoakaan, mutta haluan tietää asioista ja olen iloinen siitä, että valkoihoisten herruus päättyi. Sen tiedän, että asianajaja Nelson Mandela oli vapaustaistelija ja Etelä-Afrikan 10. presidentti, joka istui vankilassa 1962-1990 siksi, että toimi apartheidia eli rotusortoa vastaan.

Nadine Gordimer eli Etelä-Afrikassa koko ikänsä ja taisteli kirjoillaan epätasa-arvoa vastaan, huolimatta siitä, että hänen kirjoituksiaan sensuroitiin ja häntä painostettiin. Poikani tarinassa mustaihoinen päähenkilö oli aluksi poika, mutta kasvoi kirjassa mieheksi. Pojan isä oli aktiivinen mustien oikeuksien puolestapuhuja ja joka seurusteli valkoisen naisen kanssa. Palvelija ja herra on kirjoitettu keskiluokkaisen valkoihoisen avioparin näkökulmasta. He pakenivat lapsineen Johannesburgista mustan palvelijansa avustamana ja piiloutuivat palvelijansa kotikylään. He joutuivat alentumaan herrakansalaisista palvelijansa hyväntahtoisuuden varaan. Tämä kirja olisi jokaisen hyvä lukea miten elämä voi muuttua, ja miltä tuntuu paeta omasta kodista ja yrittää sopeutua uusiin olosuhteisiin.

Maureen alkoi verkalleen asua ympäröivää majaa; se oli tyhjä rautasänkyä lukuun ottamatta, lapset nukkuivat autonpenkeillä - paikan muut esineet kuuluivat toiseen kategoriaan: ei muuta kuin jäykkä kokoon kääritty lehmänvuota, kuokka naulassa, pieni kasa ryysyjä ja särkyneen priimuskeittimen osa seinustalla. Kana poikasineen liikuskeli siellä; mutta hänen kuulemansa hento ääni ei lähtenyt niistä. Siellä oli tietysti hiiriä ja rottia. Kärpäset harhailivat ilmassa ja löysivät hänen lastensa silmät ja suut; he haisivat varmaankin yhä oksennukselle maatessaan siellä likaisina, unessa, turvassa.

Turvattu tunne oli ohimenevää. He eivät tunteneet oloaan kotoisaksi, eikä musta kyläväestö pitänyt heistä. Lapset sopeutuivat nopeasti, saivat kavereita ja oppivat puhumaan kyläläisten kieltä. Maureen ja Bam pysyivät outoina. Alkuun helpotti oloa, että oli päässyt turvaan, piiloon sodalta, mutta muut tuntemukset valtasivat mielen. Heidän entinen palvelijansa July, joka oli auttanut heitä pakomatkalle, näytti omassa kyläyhteisössään toisen puolen itsestään. Aiemmin hän oli palvelija, kylässä hän oli herra.

Kirja on uskomattoman hieno fiktiivinen tarina siitä, miltä valkoihoisesta tuntuu joutuessaan alkeellisiin olosuhteisiin mustien joukkoon. Kotikaupungissa taisteltiin, eikä ollut muuta paikkaa minne piiloutua, sillä kehenkään ei voinut luottaa. Jokainen on nähnyt pakolaisten määrän Välimerellä, kun viimeiset rahat annetaan salakuljettajille, jotta he kuljettavat pakolaiset turvaan. Turvaan väkivallalta. Sitten suomalaiset poliitikot tappelevat siitä annetaanko maahanmuuttolupa sadalle vai sadalleviidellekymmenelle pelokkaalle, sotaa pakenevalle ihmiselle. Samalla lailla kyläyhteisössä pohdittiin, saako valkoiset jäädä heidän kylään, mitä seurauksia siitä voi olla. Nadine Gordimer teki upean kirjailijanuran vastustaessaan omilla taiteellisilla lahjoillaan apartheidia vastaan, toivoisin suomalaisilta poliitikoilta enemmän myötätuntoa ja vastuuta maahanmuuttajien kohteluun. Nadine Gordimer, olet minulle loistava tähti kirjamaailmassa.

Yön usvat ovat jättäneet kirpeän raikkauden, joka karkottaa kananjätösten pistävän ammoniakinlemun, vanhan ruohokaton tympeän hajun, mätänevien jätteiden löyhkän - rättien, vasikan leukaluun, isoja kiiltäviä kärpäsiä kuhisevan - jätteiden joita kertyy aina sinne minne sateet ovat kovertaneet kuopan maahan majojen väliin.

Nadine Gordimer, Palvelija ja herra *****

suom. Seppo Loponen

WSOY 1983

s. 181

July´s People 1981