tiistai 10. huhtikuuta 2018

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä


Mitä minuun tulee, olen pudonnut välitilaan. Olen hahmoton ja vailla selkeitä piirteitä niin kuin hiusteni ylikasvanut malli.

En jaksa esittää itseäni enää.
En ole valmis päästämään irti.

Pauliina Vanhatalo on kirjailija, jonka teokset luen aina mielelläni ja Toinen elämä jatkaa hänen mielenkiintoisten kirjojen kavalkadia. Toinen elämä on jatkoa Keskivaikealle vuodelle. Ei suoraan, mutta kirja on myös kirjailijan omasta elämästä kerrottua ajatusten virtaa. Jo Keskivaikeasta vuodesta tutuksi tuli talonrakennusprojekti, mikä rassaa koko perheen hermoja. Talo voisi jo valmistua, olen hengessä mukana, sillä kirjailija tarvitsee myös omaa rauhaa, ja sitä ei ole pihapiiriin rakennetussa piharakennuksessa. Parisuhdekaan ei kovin kukoista ahtaudessa ja jatkuvat riidat rasittavat elämää. Irtiotot ovat tarpeellisia, mutta sekään ei kuulosta kovin hyvältä ratkaisulta.

Pauliina Vanhatalon elämä muuttuu välillä suurin piirtein yhtä hankalaksi kuin pikkukivi kengässä, mutta se ei katoa vaikka kuinka sen ravistelisi pois. Teksti on mukavasti soljuvaa ja arkipäivän tapahtumat valottuvat lukijalle lyhyissä kappaleissa kuin päiväkirjamaisina tapahtumakuvauksina tai kuin katselisi lyhyitä videopätkiä kirjailijan elämästä.

Vanhemmalta vaaditaan siis itsensä hallitsemista, pidättäytymistä, pakottamista, teeskentelyä, hampaiden puremista ja niiden piilottamista. Riittävää valvontaa ja itsekuria noudattaen Mama Jekyll säilyttää niskaotteen Mama Hydeen, tuohon kohtuuttomaan ja itsekeskeiseen hahmoon, kärsimättömään, pikkumaiseen ja ailahtelevaiseen naiseen, joka ei kykene hillitsemään tunnetilojaan eikä aina edes halua.

Kirjailija kutsuu huumorilla itseään Mama Jekylliksi ja Mama Hydeksi. Vanhemmuus on yksi kirjan teemoista, parisuhde toinen. Siihen  sekaan pitäisi mahtua monta eri roolia naisena, mutta keski-ikäistyvä nainen kuulostaa kirjailijan omasta mielestä sellaiselta, joka ei kiinnosta ketään.

Ensimmäistä kertaa teen jotakin, minkä olen tähän asti nähnyt vain elokuvissa. Vedän kasvojen ihoa kireämmälle selvittääkseni, millainen olin nuorempana tai miltä näyttäisin kasvojenkohotuksen jälkeen.

Miten kamalan kliseistä tämä on.
Miten kulunutta ja kaavamaista.

Lohduttaisin kirjailijaa sillä, että yhteiskunta ja varsinkin mediamaailma on hyvin ulkonäköpainotteinen ja luo siten paineita jokaiselle olla jotakin muuta kuin on. Ihmisellä ei ole lupa olla onnellinen omasta itsestä ja siitä mitä hänellä jo on. Aina pitäisi olla enemmän tai vähemmän ja mikään ei kuitenkaan ole riittävä tai riittävää on liian kanssa. Kiloja on liikaa tai liian vähän, no ruokavalio on ainakin pielessä, dieettejä löytyy ehkä sadoittain. Muuten pitää olla laiha, mutta poskien pitää olla pyöreät. Karvoja ei saa olla muualla kuin kulmakarvoissa ja hiuksissa, no nythän voi kyllä ajaa hiukset poiskin, mutta kulmakarvojen pitää olla tuuheat ja tummat. Ehkäpä se, että näyttää omalta äidiltä, ei kuitenkaan ole paha asia. Isän kuollessa näin pitkään peilistä vain isäni silmät, sillä meillä on samanlaiset silmät. Ainahan sitä näkee tuttuja piirteitä vaikka vastasyntyneessä vauvassa. Onko äidin suvun näköä vai isän suvun näköä on aina taattu keskusteluaihe, kun käydään vieraisilla vastasyntyneen kotona. Lapsethan suorastaan rakastavat katsella itseään peilistä. Ehkä heistä pitäisi ottaa mallia ja rakastaa itseään sellaisena kuin on.

Pauliina Vanhatalo, Toinen elämä ****
S&S 2018
s. 206

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi 
Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika 
Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton

7 kommenttia:

  1. Tervetuloa Henna Paananen Kirjasähkökäyrän lukijaksi :)

    VastaaPoista
  2. Ostin pääsiäislukemiseksi ja postasinkin tästä ja Keskivaikeasta vuodesta vajaa viikko sitten. Minulla menee nämä Vanhatalon autobiografiat ihon alle ja syvemmällekin, vaikken ulkonäköpaineista ole vielä alkanut kärsimään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle Keskivaikea vuosi oli mieluisampi kuin Toinen elämä. Pidin myös kovasti Pitkästä valotusajasta. Luen mielelläni kirjoja, joissa on särmää ja noissa kirjoissa sitä oli.
      Ulkonäköpaineet voi lennättää ulkoavaruuteen muun romun kanssa pyörimään ympyrää.

      Poista
  3. Pitkä valottusaika on kerrassaan hieno, henkilövetoinen romaani. Toinen elämä vakuuttaa Vanhatalon taidosta kirjoittaa henkilökohtaisita asioista monella tasolla niin, ettei se tunnu tirkistelyltä vaan ihmisen osan eri puolien valottamiselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pidin romaanista kovasti, mutta tosiaankin enemmän pidin Keskivaikeasta vuodesta ja Pitkästä valotusajasta. Toinen elämä todistaa kirjailijan taidoista tuottaa kaunista tekstiä myös omista arkipäivistä.

      Poista
  4. Kiitos kirjan esittelystä Mai. Luin tuon Keskivaikean vuoden ja siitä tykkäsin, eli voisin ottaa tämänkin lukulistalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen lukemaan myös tämän kirjan, joka tuo esille sen, että masennuksen jälkeenkin on elämää.

      Poista