Johanna Holmström: Sielujen saari

 

Uintikerta jää Sigridin viimeiseksi. Ollaan syyskuun keskivaiheilla, ilma ja vesi ovat vielä lämpimiä. Hän on kävellyt paljain jaloin kylmänkostean nurmen poikki koko matkan kotoaan pappilasta Hullujenrannalle. Ohi kirkon, joka häämöttää vasemmalla, Fyyrin, joka on suoraan edessä ja pesulan, joka jää oikealle; hospitaali on ylhäällä Houruinhoitolan mäellä.

Johanna Holmströmin Sielujen saari kertoi kolmen naisen tarinan. Kristinan, Ellin ja Sigridin  elämät kietoutuivat yhteen Seilin saarella Turun saaristossa. Kristina ja Elli olivat mielenterveyspotilaita, joita Sigrid hoiti työkseen. Kristina viihtyi saarella, eikä olisi halunnut lähteä sieltä pois. Tosin saarelta ei ollut kukaan mielenterveytensä menettänyt päässyt aiemmin lähisaaria kauemmas pois, mutta Ellin vanhemmat olivat päättäväisiä ja hankkivat tyttärensä pois. Hehän hänet alunperin sinne hommasivatkin. Tytär oli levoton, keskittymiskyvytön ja seurusteli ihan väärän miehen kanssa.

Hoitajat, jotka puhuvat hänelle, kun hän kauhun vallassa pyrkii pakoon, sänky johon hänet on sidottu, tiukasti solmitut lakanat, remmit ranteissa, lääkkeen suolaisen kitkerä maku ja sitten helpotus. Hän liukuu varjojen maahan ja taas takaisin, pitkää ahnasta pimeyttä seuraa kova, armoton valo, ja niin on taas muutama kuukausi kulunut.

Kristina oli menettänyt järkensä synnytyksen jälkeen. Sen lisäksi mies lähti merille moneksi vuodeksi, ja jätti hänet ilman minkäänlaisia tukiverkkoja kotiin. Kristina kulki töissä ja maksoi palkastaan lasten hoidon ja päivittäisen ruoan. Mihinkään muuhun eivät rahat riittäneet. Syvä masennus paheni ja Kristina teki järjettömyyden vallassa synkän teon lapsilleen. Yön jälkeen hän heräsi ja tiesi mitä oli tehnyt.

Kaikki se mitä Elli oli niellyt vuosien ajan tohtorin vanhojen kunnon ihmetippojen mukana - jotka eivät sisältäneet juuri muuta kuin oopiumia ja spriitä, mutta tekivät Ellin tokkuraiseksi ja säyseäksi - kupli nyt pintaan, ja hän tarttui ruskeaan lasipulloon ja joi sen tyhjäksi yhdellä kertaa; täysin ohjeiden vastaisesti, sillä lääkettä neuvottiin ottamaan vain ruokalusikallinen.

Elli oli yrittänyt itsemurhaa. Sen jälkeen tohtori Almqvist vei hänet Hedvig Sofia-kotiin. Lievästi mielenvikaisille tarkoitettu koti sijaitsi Paraisilla. Kodista ei ollut apua Ellille, eikä hän viihtynyt siellä. Elli ei halunnut samaa kuin muut naiset - mies, lapset ja koti. Elli halusi elää ilman kahleita.

Arvoton olento, Elli ajattelee. Fossiili. Jonkun pitäisi mennä tuolin taakse ja vääntää häneltä niskat nurin, niin päästäisiin tuostakin kurjuudesta.

Nuori Elli ei kestänyt katsella hulluja ympärillään Seilin saarella. Kristina oli ollut saarella jo kymmeniä vuosia, ja hänen katseensa oli oudon tyhjä. Silmät olivat pohjattomat. Elli ei halunnut tulla samanlaiseksi. Hänen oli pakko päästä saarelta pois. Poispääsemiseksi hän suostui sterilisaatioon. Yhteiskunta ei halunnut huonosti käyttäytyvien naisten tekevän jälkeläisiä yhteiskunnan elätettäviksi.

Johanna Holmströmin Sielujen saari kertoi suomalaisen mielenterveyden hoidon historiaa kiinnostavalla tavalla kolmen naisen äänellä. Seilin saari hoitopaikkana on hieno. Olen käynyt siellä tutustumassa saareen. Suomalaisten tyyli hoitaa sairaita ja vammaisia on ollut piilottaa heidät niin sanottujen normaalien ihmisten silmistä kauas pois eri laitoksiin. Sitten heidät voi unohtaa sinne. Unohtaa ja ummistaa mielensä. 

Sigrid oli esimerkillinen hoitaja, joka kuitenkin itsekin koki maailmansa ja mielensä romahtavan. Se voi tapahtua meille jokaiselle. Sielujen saari on hieno historiallinen romaani.

Johanna Holmström, Sielujen saari *****

Suom. Jaana Nikula *****

Otava 2017

s. 365

Historiallinen romaani

1891-1997

Seilin saari

Mielenterveys

Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta - Potilas numero 43