Jo Nesbø: Isänsä poika

Norjalainen Jo Nesbø on ahkera dekkarikirjailija. Nesbøn uusin dekkari on nimeltään Isänsä poika. Tällä kertaa dekkarin sivuilta ei löydy kuuluisaa rikosetsivää Harry Holea, mutta silti kirja oli mukaansatempaava ja koukuttava. Kirja oli jopa niin koukuttava, että olisin lukenut sen yhdellä istumalla, vaikka siinä oli yli viisisataa sivua, mutta välillä oli pakko käydä töissä.

Kirjan poika oli nimeltään Sonny ja hänen isänsä oli ollut poliisi ennen kuolemaansa. Sonny oli ajautunut narkkariksi ja vankilan vakiasiakkaaksi. Dekkarin toiseksi päähenkilöksi nousi eläkeiässä oleva ylikonstaapeli Simon Kefas, joka oli ollut Sonnyn isän paras kaveri. Nesbø oli sovittanut dekkarin henkilölle nykyajan ihmisiä vaivaavan pelihimon. Pelihimoa on ollut niin kauan, kun on ollut mahdollista pelata, mutta nykyisin peliteollisuus pitää huolen siitä, että rahat menevät ja ihmiset velkaantuvat. Simon Kefas menetti rahansa osakemarkkinoilla. Lisäksi kirjailija toi kirjassa esille sen, että usein näiden osake- ja pelimarkkinoiden takaa löytyvät rikolliset, jotka pyörittävät näitä markkinoita.

Kirjasta löytyi myös korruptoituneita poliiseja, jotka ottivat vastaan rahaa rikollispiireiltä ja peittelivät rikoksia. Suomessahan käydään tällä hetkellä oikeudenkäyntiä huumepoliisin päällikköä vastaan. Rikossyytteitä jutussa on saanut useampi poliisi. Huumeet ovat kurja juttu ja vielä kurjemmalta tuntuu, kun huumepoliisipäällikkö pyörittää huumeiden myyntiä taloudellisen rikastumisen varjolla. Poliisit ovat ihmisiä omine salaisuuksineen ja rikoksineen. Niitä löytyi Isänsä poika kirjasta. Sonnyn oli ryhdistäydyttävä ja rangaistava rikollisia, isänsä murhaajaa ja heitä, jotka pyörittivät rikoksia, joista rangaistukset kärsivät syyttömät ihmiset, sillä heidät oli pakotettu siihen. Oslon poliisi ja rikollispiirit olivat saaneet peräänsä sarjamurhaajan ja takaa-ajo oli molemminpuolista. Isänsä poika on mielestäni paras, jännittävin ja koukuttavin dekkari tänä vuonna. 

Nestor kuuli ne nyt. Koirat eivät haukkuneet, päästivät vain matalaa, hädin tuskin erottuvaa murinaa. Hillitty ääni nousi syvältä niiden vatsojen uumenista ja voimistui hitaasti, asteittain, aivan kuin Wagnerin kontrapunktinen musiikki. Eikä mikään huume olisi riittänyt enää tukahduttamaan Nestorin pelkoa. Se oli kuin jääkylmää vettä, jota joku ruiskutti letkulla hänen päälleen. Ja kunpa vesi olisikin huuhtonut hänet pois, mutta se tuli hänen sisältään ja valui jääkylmänä hänen päähänsä ja ruumiiseensa. Hänen oli mahdotonta paeta. Hän, Hugo Nestor itse, oli se joka piteli letkua.

Jo Nesbø, Isänsä poika*****
suom. Outi Menna
Johnny Kniga 2014
s. 528