Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi

Tuntemattoman potilaan elävä kielikuva pyörii mielessäni. Hermoilusta huolimatta tiedän tarvitsevani juuri sitä. Asiat järjestyisivät, kunhan joku sytyttäisi päähäni valon.

Luin alkuvuodesta Pauliina Vanhatalon hienon Runebergpalkintoehdokkaan Pitkän valotusajan ja aiemmin olen lukenut hänen kirjoittamansa kirjan Korvaamaton. Molemmissa kirjoissa päähenkilöillä on mielenterveysongelma jossakin vaiheessa elämää. Pauliina Vanhatalo tietää itse mistä kirjoittaa, sillä hän on kirjoittanut nyt Keskivaikea vuosi teoksen, joka kertoo hänen omasta masennuksestaan. Alkuajasta, jolloin hänen oli pakko antaa periksi ja mennä yksityislääkärille. Aikomus oli saada lausunto kuntoutuslomaa varten, mutta lääkärissäkäynnin jälkeen hänellä oli mielenterveysdiagnoosi ja lääkeresepti sekä kehoitus käydä terapeutilla. Kirjailijalla ei ollut varaa käydä terapeutilla, mutta hänellä oli aiempaa kokemusta yliopistoajalta terapeutillakäymisestä. Nyt hän oli perheen elannon hankkija, hänellä ei ollut varaa sairastua, mutta kun kaikki itketti, eikä sängystä jaksanut nousta ylös.

Olen toivonut, että kirjoittaminen parantaisi masennuksen kokonaan. Se osoittautuu kuitenkin yhtä päteväksi ratkaisuksi kuin jos ihminen vuotavassa veneessä keskellä aavaa merta tutkii kehityskulut, jotka olivat johtaneet hänet istumaan airottomassa, lahossa, uppoavassa paatissa.

Pauliina Vanhatalo terapoi itse itseään kirjoittamalla muistiinpanoja ollessaan masentunut. Lopulta muistiinpanot muuttuivat kirjan kirjoittamiseksi. Muuta apua hän hankki tilaamalla mielenhallintakirjoja ja lukemalla niitä. Yksi keino oli kirjoittaa listoja esim. mistä oli ollut kiitollinen päivän aikana. Liikunta oli yksi keino hallita omaa mieltä. Lääkkeet alkoivat vaikuttaa nopeasti ja kirjailija sai voimaa kirjoittaa Pitkän valotusajan ja alter egollaan kirjoittamansa kirjan valmiiksi. Muitakin töitä hän sai tehtyä ja vanhan talon remontointikin alkoi sujua. Ihmeellisiä ovat nuo nykyajan mielialalääkkeet. Masennusta en toivo kenellekään, mutta se taitaa olla suomalaisten kansallistauti. Ystävä/tuttavapiirissäni on lukuisia masennus- tai mielenterveyspotilaita. Yleensä masennus vie ihmisen työkyvyttömäksi. Surullisinta on katsella masentuneita lapsia. Lähetän tähdenlentoja ja onnenhetkiä kirjailijalle ja muille masentuneille. Toivon, että yhtään masentunutta ei jätetä yksin sairautensa kanssa, vaikka hän ei vastaisi mitään sieltä sängynpohjalta. *****

Opin ettei masennusta voiteta lopullisesti vaan sen kanssa eletään. Että masennustaipumuksen kanssa voi tulla toimeen. Että tunteita ei tarvitse pelätä. Mitä tahansa ne sitten ovatkin, hyviä tai huonoja, ne menevät ohi. 

Pauliina Vanhatalo, Keskivaikea vuosi
S&S 2016
s. 234

Katjan, Ompun, Marja-Liisan, Bleuen, Tuijatan, Marian ja Annikan bloggaukset kirjasta.