Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Käsivarret lepäävät mutta jalat ohjailevat, kädet puristavat laudan reunoja, ylävartalo aavistuksen verran koholla ja leuka pystyssä, Simon Limbres kelluu meressä. Hän odottaa. Ympärillä kaikki aaltoilee, suuria meren ja taivaan kaistaleita ilmestyy näkyviin ja katoaa joka kerta kun meren pinta keinahtaa hitaasti ja raskaasti, kuin basalttimassa.

Luin ranskalaisen Maylis de Kerangalin moneen kertaan palkitun Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät teoksen, ja vielä nytkin kirjan lauseiden aaltomainen kuohunta ottaa valtaansa ja vie mennessään, tuo tullessaan raadeltuna. Kirjan päähenkilö, nuori Simon Limbres, harrastaa lainelautailua ja kirjan alku kertoo juuri tästä harrastuksesta, ja viimeisestä lainelautailumatkasta ystävien kanssa.

Kirjan toinen päähenkilö on Simonin sydän, josta kirjailija on kertonut ensimmäisen kappaleen. Kappale on siitä erikoinen, että siinä on 28 riviä ja kappale on yksi ainoa lause, piste on näiden rivien lopussa. Kirjailija rakastaa selvästi pitkiä lauseita, joiden matkassa viihdyin erityisen hyvin, vaikka yleensä pitkät lauseet ovat rasittavia, koska ei enää muista mitä siinä alussa haluttiin  kertoa. Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät on kuitenkin tarinaltaan sellainen, että siihen sopivat pitkät lauseet kuin aaltojen pauhu, tai tasainen tyyni merenkäynti, tai sydämen jatkuva pumppaaminen siitä hetkestä, kun synnytään, siihen hetkeen kun kuollaan.

Eivät ne tee hänelle pahaa, eivät mitään pahaa. Mariannen ääni tulee kankaan suodattamana ja Sean päästää irti hänen käsistään ottaakseen hänet syliin, hänen nyyhkytyksensä yhtyy luonnon hengitykseen, hän nyökkää, hyvä on, meidän pitää nyt palata sinne.

Marianne ja Sean ovat Simonin vanhempia, ja heidän pitää päättää juuri sellaisella hetkellä, kun suru ja tragedia ovat iskeneet päälle, poikansa elinten luovutuksesta. Kirja kaivelee tunteiden syvimmät salaisuudet, petolliset ja kauheat pelot tuonpuoleisesta, kun haluaa elätellä toivoa jälleennäkemisestä, ja haluna nähdä oma lapsi juuri sellaisena kuin hän oli eläessään. Simonissa ei näy merkkejä aivokuolemasta, sillä hänen vahva sydämensä lyö voimakkaasti ja pitää kehon nuoren nukkuvan pojan kehona, ei kuolleen ihmisen kehona. Päätös on siis valtava tragedia vanhemmille.

Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät on loistava kirja kaikesta surusta huolimatta, sillä kirjailija kannattelee lukijaa matkan aikana. Tunnen, että minä elän. Elämä annetaan meille, mutta se voidaan silmänräpäyksessä ottaa meiltä pois. Tarina kertoo erään pojan kuolemasta ja mitä sitten tapahtui. Kirja koskettaa lukijan tunteita ja herättelee kysymyksiä omista eettisistä valinnoista, kirja on kertomus rakkaudesta ja elämästä, jota sydän ylläpitää.

Maylis de Kerangal, Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät *****

Suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen

Siltala 2016

s. 255

Réparer les vivants 2014

Kirjan ovat lukeneet mm. Lukuneuvoja,  Kirsi, Helmi, Tuomas, Hannele, Omppu, Laura, Takkutukka, Erja, Nanna, Satu, Ina, Kirjoihin langennut ja Meri