Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö

Onko äidin mahdollista olla kauhuissaan oman vastasyntyneensä edessä? Jahanara Begumin oli. Ensimmäiseksi hän tunsi sydämensä puristuvan kokoon ja luidensa hajoavan tuhkaksi. Toiseksi hän katsoi lasta vielä uudemman kerran varmistuakseen, ettei ollut erehtynyt. Kolmanneksi hän kavahti kauemmaksi aikaansaannoksestaan, ja samassa suoli kouristui ja sääriä pitkin valui ohuen ohuena norona ulostetta. Neljänneksi hän ajatteli, että tappaisi itsensä ja lapsen. Viidenneksi hän nosti lapsen syliin ja painoi sen tiukasti rintaansa vasten samalla kun tunsi putoavansa rakoon, joka aukeni tutun maailman ja sellaisten maailmojen väliin, joiden olemassaolosta hänellä ei ollut aavistustakaan.

Intialaisen Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö on yhtä värikäs, tapahtumarikas, rakastava, väkivaltainen, äänekäs, erikoinen, yllättävä, runsas, trooppinen ja erityinen, aivan kuin itse Intia. Arundhati Roy sai edellisestä kirjasta Joutavuuksien jumala (1997) Booker-palkinnon. En ole käynyt Intiassa, mutta ystävät ovat kertoneet maasta ja olen nähnyt dokumentteja ja elokuvia. Intialaisia on valtavat määrät ja kastijako on merkittävä ihmisiä jakava vanha instituutio. Uskonto jakaa myös ihmisiä ja yllättävää kyllä ihonväri. Mitä tummempi ihonväri, sitä alhaisemmaksi ihminen joutuu esim. avioliittomarkkinoilla, työpaikoissa jne. 

Tietysti koulutuksen kautta löytyy mahdollisuuksia kohentaa elintasoa, mutta hyvä elintaso ei välttämättä ole pysyvää, sekin nähdään kirjassa. Eniten ihmisiä jakaa sota ja sotatilanne, jota käydään kirjassa mm. Kashmirista. Intia oli ja on räjähdysaltis maa, aina jossakin päin maata ihmiset katoavat, heitä kidutetaan ja tapetaan. Maa rakastaa täydestä sydämestä, mutta se myös vihaa syvästi. Tästä kaikesta tässä suurenmoisessa kirjassa kerrotaan.

Tämä on poikani Aftab, hän kuiskasi hazrat Sarmadille. Olen tuonut hänet tänne sinun luoksesi. Pidä hänestä huolta. Ja opeta minut rakastamaan häntä. Hazrat Sarmad opetti.

Kirjassa kerrotaan Tilosta, joka opiskeli yhdessä kolmen miehen kanssa, ja aina välillä heidän tiensä sattuivat yhteen, kuten kohtalon sormen johdattamina. Kaikki kolme miestä rakastivat Tiloa, joka oli uudenlainen intialainen nainen. Nainen, joka eli yksin, kävi töissä ja elätti itsensä ilman miehen ja suvun suojaa. Tilon lisäksi tutustumme kirjassa rohkeasti erilaiseen Anjumiin ja hänen tyttäreensä, joka hylkäsi äitinsä, mutta palasi aina takaisin. Kirjan äitisuhteet ovat erityisiä, sillä kirjasta löytyy hylättyjä vauvoja, adoptiolapsia, kasvattiäitejä ym. äiti-lapsisuhteet ovat rakkaussuhteiden lisäksi kirjan kantavia voimia.

Kirjasta löytyy jokaiselle lukijalle jotakin. Intia avautuu suurena ja hallitsemattomana maana, jota asuttaa värikäs ihmispaljous. Kirjassa eksytään välillä sivupoluille ja kerrotaan  eri ihmiskohtaloista, ja aivan kuin itse Intia, se kuuluu asiaan. Kaikki juonet ja sivupolut, oikopolut ja mutkittelevat tiet kuuluvat kirjan tarinaan. Astuin kirjassa kuuman kosteaan ilmastoon, ja jonka reheväkielistä tekstiä johdateltiin alusta loppuun, enkä voi tekstin loputtua sanoa, etten tietäisi mitään Intiasta, sillä kirja on todellinen faktan ja fiktion sekoitus. Upeaa ilotulitusta ja rakettien räiskettä, jottei ihmisten kurjuus, köyhyys ja poliisin ja armeijan ampumiset ja teloitukset kuuluisi liian julmana taustamusiikkina.

Kun Neiti Udaya Jebeen sanoi: ”Mami, soo-soo!”, Anjum laski tytön kyykkyyn katulyhdyn alle. Tämä pissasi katse naulittuna äitiinsä ja nosti sitten peppunsa voidakseen ihmetellä lätäkköä, josta kuvastuivat yötaivas ja tähdet ja tuhatvuotinen kaupunki.

Arundhati Roy, Äärimmäisen onnen ministeriö *****

Suom. Hanna Tarkka

Otava 2017

s. 474

The Ministry of Utmost Happiness 2017