Anja Snellman: Kaikkien toiveiden kylä

Veri on värjännyt hameenhelmoja. Punakat paljaat jalat, polvet ja sääret ovat haavoilla ja enemmänkin, ruhjeilla, iho toisessa pohkeessa roikkuu ilkeästi palkeenkielellä, ommelten paikka. Kämmenistä nahka auki, samoin kyynärpäistä. Vaaleansinisestä kauluspuserosta puuttuu toinen hiha, rintaliivien pitsi vilkkuu sinisenä. Ruvet kuin kirsikkamurskaa.

Voi tyttöparkaa.

Anja Snellmanin loistava Kaikkien toiveiden kylä alkaa ikävällä tapahtumalla, kun kreetalaisen vuoristokylän ainoa asukas, yli 90-vuotias Agave, löytää rinteestä pahoin loukkaantuneen nuoren naisen. Mistä tyttö on tullut? Tyttö on vaalea ja mongertaa outoa kieltä, näkee painajaisia ja huutaa, häiritsee hänen tasaisen rauhallista elämää eläinten kanssa. Mutta Agave hoitaa nuoren naisen kuntoon ja heidän välilleen syntyy heikko side, joka on alkuun hoitajan ja hoidettavan side, mutta joka syvenee viikkojen kuluessa.

Monika on kulkija luonteeltaan. Kreetalla hän on ollut muutaman vuoden matkaoppaana. Elämän nälkä, hyväksytyksi tulemisen nälkä, Monika on kokeillut ja kokenut elämässään kaikenlaista. Viimeksi hän on hyvästellyt äitinsä viimeiselle matkalleen. Monika kohtaa Agavessa pysyvyyttä, joka hänen elämästään on puuttunut. Agaven kodista hän löytää turvapaikan elämänsä tienristeyksessä.

Monika on aiemmin tutustunut henkilöihin, jotka vastustavat Kreetan turismia. Aito kreetalaisuus katosi turismin taakse jo vuosia sitten. Agaven luota hän löysi aitoa kreetalaisuutta, kulttuuria ja historiaa, joka oli hänelle uutta. Agave on niin ihanan aito ihminen. Kiukuttelee ja juonittelee ja niin tekee Monikakin. Kahden naisen yhteiseloa ja ystävyyttä koetellaan vuoristossa, joka kätkee tuhansia salaisuuksia, ja joiden vartijana Agave on toiminut pitkään.

Sinihämyisen luolan perällä makasi mies, ihan poika oikeastaan, kääriytyneenä repeytyneeseen laskuvarjoon. Olkapäät törröttivät toukkamaisesta olennosta. Veri oli värjännyt laskuvarjokangasta. Hänen vierellään oli vihreänkirjava reppu.

Kalat uivat hänen ympärillään.

Vaikka kirjassa kritisoidaankin turismia, niin siltikin Kreikan ikävä iskee ihan varmasti, kun lukee Monikan ja Agaven ystävyydestä Kreetan vuoristossa. Kaksi kertaa olen ollut Kreetalla ja kerran Santorinilla. Missään en ole nähnyt sinisempää taivasta kuin Kreikassa. Se sininen on jotain uskomattoman kaunista mitä muistella. Se sininen on mukana koko tarinassa.

Yksinkertainen elämä vailla mukavuuksia. Kuulostaa samalta kuin mitä me suomalaiset teemme mökeillä kesäaikaan. Etsimme yksinkertaista elämää luonnon keskeltä ja nautimme siitä. Agave ei kaipaa mihinkään pois kylästänsä. Vanhuus ja nuoruus kohtaavat tarinassa kauniisti. Kahden eri maan kansalaiset ystävystyvät huolimatta kieliongelmista ja sukupolvien kuilusta. Näppäinsormet suoristuvat silittämään koiranpentuja ja tekemään yksinkertaisia kotitöitä. Kuulokkeisiin tottuneet korvat aistivat hiljaisuuden ja luontoäänet. Anja Snellman kirjoittaa tarinaa, johon voi uppoutua ja uneksia olevansa mukana vaeltamassa ja haistelemassa tuulia, ihailemassa maisemia...

Joko uskot, opas, että kylilläkin on sielu? Ja syli, Amen.

Anja Snellman, Kaikkien toiveiden kylä *****

Wsoy 2018

s. 354

Snellman Anja: Syysprinssi
Snellman Anja: Lähestyminen
Snellman Anja: Pääoma
Snellman Anja: Antautuminen