Katja Kärki: Jumalan huone

Saarnaajien hikiset kädet ja kiiltävät kaljut. Yhdellä on pienet silmät ja punakka iho kuin sialla. Vihaan niitä kaikkia. Eniten vihaan Hannua, joka teennäisesti hymyillen ja silmiin katsoen tervehtii kaikkia, muistaa puristaa veljellisesti olalta jokaista haperoa mummoa ja saa ne ihastuksen valtaan, hehkuu huomion keskipisteenä kuin itse Jeesus Kristus. Hannu, ystävä sä lapsien, ystävä sä kaikkien, kadotettujen sielujen. Minuakin se katsoo, lipoo rasvaisella katseellaan paidan alla nöpöttäviä tissejäni ja Lillin kultaista tukkaa ja hiihtäjänpyllyä ja pitkiä sääriä, jotka ovat saaneet kauniin muodon.

Olen aivan ihastuksissani esikoiskirjailija Katja Kärjen teoksesta Jumalan huone. Kirja on erittäin rehevä sukupolviteos Pohjois-Karjalasta. Henkilöhahmot puhuvat omaa alkuun vaikealta kuulostavaa murrettaan, johon tottuu tarinan mukana. Kirjan alussa tutustutaan kapinoivan Elsan maailmaan. Elsa syntyi uskovaiseen sukuun, mutta ei ole koskaan sopeutunut uskonlahkoon ja sen ahdistaviin jumalanpalveluksiin rukoushuoneella.

Poliisit veivät isä-Maurin, eikä se tullut kotiin kahteen vuoteen. Äiti ei tullut kotiin ikinä. Äiti kuoli sinne järvenrantaan ja sen aivoista tulvi verta, ja minun silmistäni tulvi verta. Verta tulvi niin paljon, että se ylsi varpaisiini enkä huomannut ensilunta, joka satoi päällemme hiljaa kuin siunaus.

Maria syntyi 60-luvulla perheeseen, jossa väkivalta oli koko ajan läsnä. Lapset oppivat pakenemaan ja piiloutumaan, äiti hakemaan lohtua muualta.  Mustaakin mustemman päivän jälkeen perheen lasten huoltajaksi tuli uskovainen Aili-täti. Maria sai kasvaa aikuiseksi Aili-tätiin ja hänen uskontoonsa turvaten. Maria oli kuitenkin erilainen kuin perheen muut lapset. Hän ei sopinut joukkoon. Ainoa, jota hän kaipasi perheestään oli Ruotsiin muuttanut veli, jonka Aili-täti sanoi kuolleen. Suvun salaisuudet avautuivat lopulta aikuiselle Marialle. Viimeisin salaisuus, se kipein kaikista, vasta, kun hän oli viidenkymmenen.

”Jos nyt etes vähän tissiä antaisit”, ne sanovat, mutta ei. Vaikka maito kivistää tisseissä ja vastasyntynyt ihmisriepu huutaa nälkäänsä, niin ei. Aili ei sitä ruoki. Aili ei ole sen äiti. Sen vanhemmat odottavat oven takana. Yöllä, kun ne ovat jättäneet Ailin rauhaan, pienen ikkunan takana aukeaa valosta kuulas kevätyö, jossa tuomet ojentelevat valkokukkaisia oksia kuin onnelliset morsiamet hääkimppujaan. Tuuli kantaa niiden tuoksua. Aili rakasti sitä joskus. Nyt hän on sisältä musta kuin talviyön taivas eikä hänessä ole jäljellä mitään kaunista.

Aili oli 20-luvun lapsi ja kasvoi äitinsä ja siskonsa kanssa kolmistaan. Kuumaverinen ja kaunis Aili oli nuorten miesten mieleen, mutta siitä oli myös seurauksia. Tämä seuraus kivisti Ailin koko elämää. Sitten hän hurahti uskoon. Äidinrakkautensa hän antoi siskonlapsilleen, kun hoiti nämä aikuiseksi asti. Aili oli perheen matriarkka ja päättäjä. Hänen ahdasmielinen uskontonsa kielsi homot ja mustat miehet, naisen piti olla miehen alamainen ja naisten paikka oli hellan ääressä huivi päässä ja hame päällä. Syntilista oli pitkä, ja siskon lapsenlapsi Elsa päätti käydä koko syntilistan läpi omaksi ilokseen ja suvun kauhistukseksi.

Jumalan huone kuvaa kolmen naisen näkökulmasta Martikaisen suvun elämää ja vaiettuja salaisuuksia pinnan alla. Eletään niin kuin niitä ei olisikaan ollut. Uskonto ja lahkoon kuuluminen olivat ainoa hyväksyttävä asia ja lahkossa oltiin niin kuin siinä pitikin olla, jokainen kyttäsi toistensa uskoa. Jos usko ei ollut tarpeeksi luja, siitä joutui puhutteluun. Kaikki oli anteeksiannettu ja unohdettu, kun kuului uskonlahkoon. Katja Kärki on loihtinut upeasti kerrotun monipolvisen tarinan, johon kuuluu perheväkivaltaa, aviottomia lapsia, avioliiton ulkopuolisia suhteita, ahdasmielisyyttä, surua ja murhetta, mutta myös ilon pilkahduksia.

Katja Kärki, Jumalan huone

Bazar 2019

s. 462

Arvostelukappale

Oman kirjahyllyn aarre

Sopii Helmet lukuhaasteen kohtaan 19. Et pidä kirjan nimestä.