Kabulissa
vuonna 1965 syntynyt kirjailija ja lääkäri Khaled Hosseini on kirjoittanut
unohtumattoman Leijapojan ja afganistalaisen
naisen asemaan kohdistuvan Tuhat
loistavaa aurinkoa. Ja vuoret kaikuivat on Hosseinin uusin afganistalaisesta
perheestä kertova kirja. Hosseinin tyyli on kertoa päähenkilöiden koko
elinkaari eli lapsuudesta vanhuuteen ja sen hän tekee myös uusimmassa kirjassa,
jossa kerrotaan Abdullahista ja hänen pikkusiskostaan Parista.
Kirjan
alussa lasten isä kertoo sadun, jolla hän saa lapset nukkumaan, mutta Abdullah
on niin iso, että hän jaksaa kuunnella koko sadun alusta loppuun. Satu kertoo
jättiläisestä, joka vie kyläläisten lapsia kotiinsa. Eräs perheenisä lähtee
kuitenkin jättiläisen perään ja aikoo tappaa tämän. Jättiläinen näyttää isälle,
missä lapset ovat, paikassa joka näyttää paratiisilta. Jättiläinen lupaa isän
viedä lapsensa pois, mutta isä lähtee takaisin ilman lastansa. Tämän kirjan
kertomukseen liittyvän sadun, voi lukija lukea tarkemmin Ja vuoret kaikuivat kirjasta, mutta minuun se teki suuren vaikutuksen
kirjan aloituksena.
Seuraavana
aamuna isä lähtee Parin kanssa Kabuliin. Abdullah haluaa tulla mukaan, sillä
hän rakastaa Paria kovasti, ja vaistoaa jotakin tapahtuvaksi. Kabulissa heitä
odottaa enopuoli Nabi, joka on erään rikkaan pariskunnan autonkuljettaja ja
kokki sekä isännän palvelija. Isä lapsineen otetaan hienosti vastaan, eikä
lapsille tule mieleenkään mitä heille tulee tapahtumaan, varsinkin Parille.
Lienee turha kuvailla tilannetta
yksityiskohtaisesti, herra Markos, mutta se oli juuri sellainen kuin olin
pelännyt. Kaikkien näiden vuosien jälkeen sydäntäni kouristaa yhä, kun
muistikuva palaa mieleeni. Kuinka muuten voisi olla? Revin erilleen kaksi
avutonta lasta, jotka osoittivat toisilleen yksinkertaista, puhdasta rakkautta.
En koskaan unohda sitä äkillistä, kaoottista tunnekuohua. Pari retkotti
olallani, rimpuili paniikissa ja kirkui Abollah, Abollah, kun vein hänet pois.
Abdullah huusi sisarensa nimeä ja yritti työntyä isänsä ohitse. Nilan silmät
olivat laajenneet ja hän oli painanut kädet suulleen ehkä tukahduttaakseen oman
huutonsa. Se painaa mieltäni. Siitä on niin kauan, herra Markos, ja se painaa
mieltäni yhä.
Kirjan
edetessä olisin toivonut, että näistä erilleen revityistä lapsista olisi ollut enemmän
tarinaa, mutta Abdullah unohdettiin melkein kokonaan, hän muutti Yhdysvaltoihin
perheineen ja perusti sinne ravintolan. Hän antoi tyttärelleen nimeksi Pari
siskonsa mukaan, jonka elämästä kirjassa puhutaan enemmän kuin isästään
Abdullahista. Abdullahin sisko, Pari, muutti äitinsä kanssa Pariisiin asumaan
ja hänen elämäänsä lukija pääsee seuraamaan vasta, kun hän on nuori
matematiikkaa yliopistossa opiskeleva nainen. Jostakin syystä en ymmärtänyt
kirjailijan harhailua ja keskushenkilöiden unohtamista sekä kirjaan liitettyjen
ihmistarinoiden pitkiä sepustuksia, jotka liittyivät keskustarinaan vain sillä,
että he asuivat tai vierailivat Afganistanissa
talossa, joka oli vähän aikaa Parin koti ja jonka talon omistaja testamenttasi
Parin ja Abdullahin Nabi-enolle. Yksi tällainen omituinen harhailu on
kreikkalaisen Markoksen tarina, joka nousee melkeinpä keskustarinaa
tärkeämmäksi, sillä hänen lapsuuttaan ja elämäntarinaa kerrotaan tarkemmin kuin
Abdullahin ja Parin.
Jokainen
lukija odottaa varmasti yhtä innokkaasti kuin minä sitä tapaavatko Abdullah ja
Pari toisensa. Kyllä tapaavat kirjan lopussa, joka on parasta kirjan
tarinankerrontaa. Kirjan loppu on tunteisiin vetoava ja Hosseinin kirjoille
sopiva, sillä tapaaminen ei ole ihan sitä mitä lukija odottaa. Ja vuoret kaikuivat kirjan parhaimmat
kohdat ovat alku ja loppu. Valitettavasti kirja ei ole yhtä loistava kuin
aiemmat kirjat, sillä tarina rönsyilee liikaa. Siskosten tarinoiden lisäksi
olisin pureutunut heidän velipuolen tarinaan ja liittänyt tarinat selkeämmin
yhteen. Kirjan kansikuva on kaunis ja nimi houkutteleva, mutta ne eivät
valitettavasti korvaa sekavaa juonta. Paikoitellen kirjasta löytää aiemmin
kirjoitettujen kirjojen jännitystä ja mukaansatempaavuutta mm. Abdullahin ja Parin veljenpojan tapaamisessa mafiapomon pojan kanssa.
Adelia oksetti, ja hänen sydämensä takoi
kiivaasti. Hän sanoi: ”Miksi sinä kerrot tuollaisia kauheita valheita?”
”Muistatko kun huijasin sinulta sen paidan?”
Gholam kysyi posket punehtuen. ”Sinä melkein itkit. Älä väitä vastaan. Yhden
paidan takia. Arvaa miltä minun perheestäni tuntui, kun tulimme Pakistanista
asti, astuimme bussista ja näimme tuon talonrumiluksen maillamme. Sitten tuli
punapukuinen tolvana, joka käski meidät pois mailtamme.”
Khaled Hosseini, Ja vuoret kaikuivat ****
Suom.
Katariina Kaila
Otava
2013
And
the Mountains Echoed 2012
s.
408
No nimenomaan, liiaksi tässä oli rönsyjä. Nautin kyllä kerronnasta kirjaa lukiessa mutta nyt... En muista teoksesta juuri mitään. Harmi.
VastaaPoistaValitettavasti kirja ei pysynyt kasassa tarinallisesti, ehkä kirja olisi ollut parempi novelli-kirjana...tuli vain mieleeni, sillä hyviä novellin pituisia kohtauksia kirja oli täynnä, mutta kokonaisuus kirjana ei ollut kummoinen. Tarinan alkusatu ja loppu olivat niin hyviä, että annoin neljä tähteä. Tietysti pidin Markoksen tarinasta, mutta se ei oikein kuulunut koko juoneen.
PoistaJaahas, sullakin samanlaiset tunteet kirjaa kohtaan.
VastaaPoistaMinusta kerrontakaan ei ollut muuta kuin lyhyitä tönkköjä ja tavallisia lauseita.
Palaan ainoastaan Hosseinin vanhoihin teoksiin.
Kirja alkoi sadulla, joka minusta oli huima aloitus tarinalle. Pettymys oli melkoinen, kun kertomus ei pysynyt kuosissaan. Olin koko alkuvuoden odottanut tätä kirjaa kuin kuuta taivaalle, mutta sitten se kuu pysyi pilven takana piilossa...
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaSama sivuhenkilöihin keskittyminen vaivas mua. Mutta Markoksen pitäminen paljon esillä on perusteltua sikäli, että hänen takiaanhan Paris ja Abdullah lopulta löysivät toisensa, ku Markos oli yhteydessä Pariin, mikä sai tämän lähtemään Afganistaniin minkä myötä tämä sai tietää veljensä olinpaikan...
VastaaPoistaMutta liikaa hänestä kyllä kerrottiin verrattuna siihen, kuinka paljon kerrottiin juuri vaikka Abdullahista! Enempi kerronta hänestä olisi tehnyt kirjasta tunteikkaamman, kun vaikkapa tämän sairaus olisi saattanut tuntua lukijasta murheelliselta. Nyt oli sillain, et "ookoo, jaa, sekö on jo vanha, no, hyvä et löysivät soisensa silti..."
Hyvin tiivistit sen mitä itse yritin kertoa postauksessa. Abdullah unohdettiin tyystin sinne Yhdysvaltoihin vanhenemaan, vaikka oli oikeastaan kirjan toinen päähenkilö. Tai olisi pitänyt olla. Nyt päähenkilöksi nousi hänen tyttärensä pari.
Poista