Pauliina Aminoff: Äiti meidän: tosielämän selviytymistarina

Aloin saada rangaistuksia. Yksi niistä oli puhumattomuus. Isäni Vaimo ei suostunut vastaamaan minulle mihinkään eikä puhumaan minulle mitään. Jos kysyin, voinko lähteä, saanko tuoda ystävän tai mitä muuta hyvänsä, hän vain kulki ohi, käänsi selkänsä tai lähti pois, mutta ei puhunut.

Pauliina Aminoff kertoo omakohtaisen tarinansa elämänsä pahimmista tragedioista kirjassa Äiti meidän. Hän oli 13-vuotias, kun hänen äitinsä kuoli syöpään. Perheessä oli ollut tietynlainen puhumattomuuden kulttuuri jo ennen tätä, sillä lapsille ei edes sanottu, että äiti sairastaa syöpää. Hänet vietiin sairaalaan, ja hän kuoli. Edes hautajaisia isä ei suostunut järjestämään, jossa olisi ollut mahdollisuus surra sukulaisten, isovanhempien ja läheisten kanssa. Tunteita ei saanut osoittaa, varsinkaan kiukkua ja vihaa. Varhaisnuoren Pauliinan harteita oli jo pitkään painaneet kotityöt ja pikkuveljestä huolehtiminen. Pauliina toivoi, että isä menisi naimisiin ja hän saisi apua kotitöihinsä.

Tein jotakin anteeksiantamatonta ja juoksin vessaan oksentamaan. Muistin kuitenkin palata pöytään. Isäni katse varmisti, että syyllinen päivällisrauhan rikkoutumiseen oli kaikille selvä.

Pauliinan isä meni varsin nopeasti naimisiin uuden naisystävänsä kanssa. Uusi Vaimo osasi näytellä hyvin mukavaa siihen asti, kunnes oli naimisissa. Sitten repesi. Talossa määräsi vain Vaimo. Pauliinan elämä muuttui aivan hirveäksi. Pauliinan kokemat kauheudet olivat järkyttävää luettavaa. Hän joutui mm. seisomaan rangaistukseksi keittiön ovella katsomassa miten muu perhe söi. Häneltä syöminen oli kielletty omassa kodissa, samoin pyykinpesu, jopa vessassa käynti. Vaatteet katosivat yllättäen. Huoneen ovi lukittiin, kun hän oli sisällä.

Isä ja hänen Vaimonsa keksivät Pauliinan varalle aivan järkyttäviä sääntöjä ja rangaistuksia. Lisäksi isän puheet olivat anteeksiantamattoman rumia ja iljettäviä. Ilkeitä ihmisiä. Olen ihmeissäni, että Pauliina selvisi näistä koettelemuksista hengissä tuossa pelon ja kauhun ilmapiirissä. Aikuiset ihmiset tekivät alaikäisen lapsen elämästä helvetin, ja tuo psyykkinen helvetti näkyi tytön terveydessä mm. vatsahaava, aliravitsemus, laihuus, migreeni, unettomuus, tulehdukset, epilepsia, ym. Isä ei käynyt sairaalassa katsomassa, koska...

Jossakin vaiheessa luulin tulevani hulluksi. Se on sellainen ”hulluuden” tunne, ettei enää tiedä, kuka on, missä on ja miten on. Heiveröinen varhaisnuoren identiteettini alkoi olla seitinohut, kuin tuulessa hapsottava vauvan tukka.

Lapset ja nuoret tarvitsevat turvaa ja tukea kasvaakseen aikuisiksi ja pystyäkseen elämään omaa elämää tasapainoisina aikuisina. Pauliina Aminoff ei saanut kokea turvallista nuoruutta, eikä häntä tuettu kotona. Hänen kotiolonsa olivat suoraan kauhuelokuvasta. Kukaan ulkopuolinen aikuinen ei puuttunut asiaan, vaikka ulkonäöstä näki, miten surkeassa kunnossa hän oli. Opettajat, terveydenhoitajat, lääkärit, naapurit, sukulaiset jne. teillä on velvollisuus puuttua, jos lapsen ulkonäkö tai käytös muuttuvat! Pauliinasta olisi pitänyt tehdä runsaasti lastensuojeluilmoituksia. Hänet olisi pitänyt huostaanottaa tai ainakin sosiaaliviranomaisten olisi pitänyt puuttua kotioloihin. Tietysti sellainen olisi kauhean hävettävää, kun isä on toimitusjohtaja, mutta minusta Pauliina olisi pitänyt pelastaa kyseiseltä toimitusjohtajalta ja hänen Vaimoltaan. Olen vihainen heille ja yhteiskunnalle Pauliinan hylkäämisestä ja hyljeksinnästä.

Selvitäkseen kyseisestä ajankohdasta elämässään, Pauliina Aminoff on joutunut käymään vuosikausia terapioissa. Hän on antanut isälleen ja hänen Vaimolleen anteeksi. Hän haluaisi tietää vain syyn miksi he tekivät mitä tekivät. Yhteydenpito loppui, kun Pauliina muutti lukion loputtua pois kotoaan. Hänelle ei ole terveellistä olla kyseisten ihmisten lähellä yhtään minuuttia pitempään, ei menneisyydessä eikä nykyisyydessä.

En olisi yksinkertaisesti jaksanut taistella ahdistavia tunnetiloja ja pelkojani vastaan, ellen olisi välillä päässyt kummivanhemmilleni, naapuriin tai koulupäivän päätteeksi luokkatoverini äidin ruokapöytään syömään ja lepäämään ja olemaan oma itseni. Oli tärkeää myös päästä joskus nukkumaan ja olemaan oma itseni. Oli tärkeää myös päästä joskus nukkumaan pelkäämättä, että ”joku” tulee ja toivottaa ”hyvää yötä” tai ”hyvää huomenta”, varomatta tekojani ja ahdistumatta siitä, ettei kukaan puhukaan minulle. Sain nähdä, millaista oli tavallinen perhe-elämä, miten tavallisesti vanhemmat laittoivat lapsilleen ruokaa ja miten kaikki lasten ystävät olivat tavallisen tervetulleita niukkaankin päivällispöytään.

Paula Aminoff, Äiti meidän: tosielämän selviytymistarina

Tammi 2019

s. 248