Elämääni kuuluu muutama klassikkokirja, joita luen aina
uudestaan ja uudestaan. Erich Segalin Love
Story on sieltä rakkaimmasta päästä. Kirjan rakkaustarina on niin traaginen
ja kirja on niin taitavasti kirjoitettu, pidän jopa kirjan keskusteluista.
Ainoa, mistä kirjassa en pidä, on kirjan päähenkilön Oliverin IV ja hänen
vanhempien vuorovaikutus, jota ei juuri ole. Varsinkin äidin vähäinen
yhteydenpito poikaansa tai pojan yhteydenpito äitiinsä tuntuu minusta tosi
vaikealta. Isä sentään yrittää jonkin verran pitää yhteyksiä käymällä
katsomassa poikansa jääkiekko-otteluita ja syömässä sen jälkeen, mutta äidin
yhteydenpidosta kirjailija ei mainitse mitään. Kirjassa mainitaan yksi
päivällinen missä äiti oli mukana, kun Oliver kävi esittelemässä tulevan
vaimonsa vanhemmilleen. Isä yritti myöhemmin vaikuttaa poikansa
naimisiinmenoon.
Kuin vastapainoksi
kovaäänisyydelleni Oliver III suuntasi seuraavat sanansa minulle purevana
kuiskauksena:
- Mene hänen kanssaan
naimisiin nyt, niin minä en sano sinulle enää hyvää päivää.
Paskat jos joku
kuulikin.
- Isä, sinä et osaa
sanoa hyvää päivää.
Kävelin pois hänen
elämästään ja aloitin omani.
Kirjan päähenkilö oli Oliver IV Barrett ja syntyään
monimiljonääriperheestä. Hän rakastui leipurin tyttäreen Jenniferiin, joka
valmistui maisteriksi yliopistosta musiikki pääaineenaan. Riita isän ja pojan
välillä vaikutti siihen, että vanhemmat eivät enää elättäneet poikaansa eivätkä
maksaneet opiskelua, joten Jenny ei lähtenyt Pariisiin jatko-opintoihin, joihin
oli saanut stipendin, vaan meni töihin opettajaksi, jotta Oliver sai
lakiopintonsa valmiiksi. Vähän aikaa kaikki oli hyvin, Oliver sai hyvän
työpaikan ja heidän rahallinen tilanteensa helpottui. He toivoivat lasta, joten
pian he menivät lääkärille, koska Jenny ei alkanut odottaa yrityksistä
huolimatta. Lääkärillä oli Oliverille synkkää kerrottavaa.
Aloin ajatella
Jumalaa.
Sisimpääni alkoi
hiipiä ajatus Korkeimmasta Olennosta, joka oli jossakin. Ei sen vuoksi, että
olisin halunnut iskeä Häntä päin naamaa, kostaa hänelle sen mitä Hän oli
tekemässä minulle – Jennylle toisin sanoen. Ei, minun uskonnolliset ajatukseni
olivat aivan päinvastaiset. Esimerkiksi sellaiset, että kun heräsin aamulla,
Jenny oli vieressäni. Vielä vieressäni. Olen pahoillani, jopa nolo, mutta
toivoin, että olisi olemassa Jumala, jolle voisi sanoa kiitos. Kiitos siitä,
että sain herätä ja nähdä Jenniferin.
Kirja on tunteita herättävä ja siinä kerrotaan heti
ensimmäisessä lauseessa kirjan juoni. Teksti on aika räväkkää ja rakastunut
nuoripari puhuttelee toisiaan ronskilla kielellä, jopa humoristisesti. Silti
kirjan sisällöstä nousee pinnalle traagisuus ja se minkä kirjailija kertoi jo
ensimmäisessä lauseessa. Tämä kirja on syvien tunteiden kirja.
Erich
Segal, Love Story – Rakkauskertomus *****
suom. Anna-Liisa
Suurpää
Tammi 1971 2. painos
Love Story 1970
